Hyvät Joulut ja Uudet Vuodet

Tropiikissa se vasta onkin vaikeaa potkia joulumieltä peruskyynikkoon, joten en ole edes oikein yrittänyt pä'ästä tunnelmaan. Samapa tuo, ei tänne Joulua tultu viettämään.

Ensimmäinen viikko meni siis Bangkokissa ei-oikein-mitään tehden. Lähinnä tuli nukuttua pois univelkaa/aikaeroa/työvitutusta, joten tuli elettyä enemmän Bangkokin yössä kuin päivässä. Niinkuin Bangkokissa kuuluukin.

Koh Samed (tai Ko Samet, jne.) oli oikein miellyttävä yllätys. Saarihan on Thaimaan tunnetuista lomasaarista se joka on lähinnä Bangkokia, joten oletin paikan olevan puskettu täyteen kylpylöitä ja vastaavia upmarket resort-tyyppisiä paikkoja. Totuus on kuitenkin toinen, saari on melko maanläheinen ja sitä ei ole päästy pilaamaan liialla rakentamisella. Osin syynä lienee se, että koko saari on luonnonpuistoa (200 bahtin sisäänpääsymaksu suoritettava portilla ensimmäistä kertaa saavuttaessa) ja toivottavasti tilanne pysyy samanlaisena jatkossakin. Bussimatka Bangkokista Ban Phe:n rannikkokaupunkiin vie vajaat 4 tuntia ja siitä Samedille on puolen tunnin pikapyrähdys yhteyslaivalla. Aijuu...Pikkubussi poimi matkustajia pitkin Bangkokia ja viimeisenä rautatieaseman kupeesta kyytiin kiipesi vanha, haiseva brittiläinen hippi. Ja en nyt sano "vanha haiseva hippi" siinä stereotyyppisessä mielessä, vaan tarkoitan enemmänkin sitä, että kyseinen hippi oli vanha ja haisi. Ja oli britti. Jestas että yksi mies saa pakettiauton tunkkaiseen kuosiin. Setä aloitti matkan reippaasti nauttimalla aamiaisen heti oven sulkeuduttua, eli avasi ison Changin. Välillä otti pikkuettonet ja kuolasi pakun lattialle puolisen desiä keltaista mystistä nestettä/ektoplasmaa. Kun päästiin Ban Phe:hen niin setä ei tehnyt elettäkään noustakseen bussista pois ennenkuin muut matkaajat kyselivät herran aikomuksia. Tässä vaiheessa sedällä heräsi kysymys, että "Where am I?" Herra olisikin ollut menossa Koh Changille ja ihmetteli suuresti miksi hänet on roudattu ihan vieraaseen maakuntaan. Tosin lähemmin tarkasteltuna matkalipussa kyllä seisoi, että Koh Samed, joten se reissu oli mennyt siis kokolailla vituralleen ihan alusta asti. Me muut siirryimme yhteysaluksen kyytiin seuraamaan tunnin kestävää spektaakkelinomaista rahdin lastausshowta (kaikkea kananmuninsta kassakaappeihin ja lähinnä heittämällä. Ei kassakaappi kuitenkaan.) ja setää ei sen jälkeen enää näkynytkään, tiedä sitten mihin päätyi. No me päädyimme kuitenkin Koh Samedille josta oli määrä löytää majoitustakin joksikin aikaa. Taksi nakkasi luonnonpuiston portille ilmaiseksi mutta matkan satammaasta siihen kyllä käveleekin kevyesti, elleivät luonnonvoimat ja/tai rinkan paino pistä hanttiin.

Ensimmäisenä vastaan tulee Hat Sai Kaew Beach, joka lienee Samedin biitseistä se isoin ja suosituin. Hiekka on hienoa ja biitsillä mittaa noin kilometrin verran. Rannalla on myös iso liuta ravintoloita ja baareja, joten se on sinänsä turvallinen vaihtoehto myös yöelämän kannalta. Täällä ei kuitenkaan sattunut silmään mitään sellaista majoitusvaihtoehtoa joka olisi laakista kiinnostanut, joten jatkoin talsimista seuraavalle rannalle. Kakkosvaihtoehto on nimeltään Ao Hin Khok ja sen on lähteiden mukaan määrä tarjota reppumatkaajamajoitusta mutta ei osunut edelleenkään kohdalleen mitään mistä olisi viitsinyt maksaa sen 2000 baht/yö mitä niistä pyydettiin. Eli eteenpäin. Kolmas ranta on nimeltään Ao Phai ja johan tärppäsi. Ranta itsessään ei ole esim. Hat Sai Kaewin veroinen (pienempi, ei niin uimariystävällinen) mutta majoitusta löytyi ihan rannan kupeesta ja ei sitä väkeäkään ollut yhtään liikaa rannan kokoon nähden. Majoituksen otin Silversand Resort:sta, jolla on tarjota sekä bungaloweja, että huoneita "päärakennuksessa." Bungalowit olivat valitettavasti finito, joten oli tyytyminen perushuoneeseen. Joka oli tosin perin hyvä, eli tilava huone, lämmin suihku, ilmastointi, jääkaappi+tv, hintaan 1200baht/yö. Huonona puolena mainittakoon se, että jos halusi ajoissa maate se oli melko hankalaa, sillä huoneiston kupeessa sijaitseva Silversandin ravintola muuttui iltaisin diskoksi ja paskatekno jauhoi läpi seinien pitkälle yöhän. Mutta bungaloweja oli kuulemma saanut samaan hintaan ja jos niin on, niin kannattaa kysellä esim. numeroiden 35/36 perään, sijaitsivat kauimpana diskosta ja lähimpänä rantaa. Ei sillä että diskoilu olisi hirveästi päässyt häiritsemään, pari kaljaa ja Samsungia (high tech booze) illalla auttoi kummasti unen tuloon.

Siellä sitä sitten otettiin iisisti 5 päivää; lueskelua, makoilua ja laiskottelua. Loman lukulista tähän mennessä:

• Cormac McCarthy: No Country for Old Men. Rankka tarina ja mielenkiintoinen minimalistinen kirjoitustapa. Välillä niinkin minimalistinen, että sitä luulee jättäneensä sivun vahingossa väliin kun tapahtumat seuraavat toisiaan ilman aasinsiltoja. Hyvä kuitenkin. Leffa vielä näkemäti, kannattaako?
• Mark Haddon: A Spot of Bother. Ei niin hyvä kuin miehen debyytti mutta oikein viihdyttävää rantalukemista.
• Stephen Leather: Private Dancer. Kaiken Thaimaan-reissuillani näkemäni mukaan melko totuudenmukainen kuvaus "baarityttö-farang" - suhteesta ja pakollista luettavaa kaikille Thaikkuihin ensimmäistä kertaa suuntaaville (miehille).
• Michael Palin: Hemingway Adventure. Kaukana Palinin parhaista matkakirjoista, kannattaa aloittaa esim. tästä, tai tästä. Sitäpaitsi Hemingway on tappavan tylsä, sanokoon niin sanotut asiantuntijat mitä vaan.
• Jeff Abbott: Panic (kesken). Perustriller, lomaviihdettä. Parempi kuin Dan Brown (harva asia ei ole) mutta ei tarvitse lukea toiste.

Biitsiltä suunnaksi tuli otettua Hua Hin semipakollista joulusukulointia varten. Mamma viettää jälleen talvensa Thaimaassa, joten mitäs sitä Jouluna muuta kuin suunta sinne. Aatonaattona huppu tummaksi muutaman muun suomalaissepän kanssa (terveiset vaan Esalle ja Kaitsulle) ja aattona samalla konklaavilla (+mutsi) jouluillalliselle. Tarkoitus oli mennä suomalaiskuppilaan jonka aterioita mutsikin oli vääntämässä mutta koska pieneen baariin oli ahtautumassa satakunta ihmistä, niin plan b oli paikallinen barbeque/seisovapöytä. Homma toimi niin, että pöydän keskellä oli tila, joka täytettiin hehkuvilla hiilillä ja siihen kansi päälle jonka reunat toimivat kattilana ja keskusta paistinpannuna. Sitten vaan rehut/lihat/kalat seisovasta pöydästä raakana ja itse kokkaamaan sen mitä haluaa. Tämä ooljukäniit kustansi sen kolme egeä + kaljat, joka ei noin niinkuin sesonki-iltana ole perin paha hinta. Huassa tuli heiluttua sitten Tapaniin asti ja siitä takaisin BKK:hon.

Viikonloppu taas Bangkokissa ja oikein kunnon rehellinen pashatauti kaupan päälle. Aamulla ennen auringonnousua herätus vatsanväänteisiin ja aamupäivä pöntöllä, cool. Jätän enemmät yksityiskohdat väliin. Siihen päälle sitten semmonen horkkatärinäkuume, että ajattelin jo tämän päivän lähdön jäävän väliin ja edessä olevan lasareetti ja tiputusletkut. Onneksi kyseessä ei ilmeisesti kuitenkaan ollut ruokamyrkytystä kummempi episodi ja kuume meni ohi burnaa popsien. Eli tänään liikahdettiin taas seuraavalle etapille.

Air Asian luotettavin siivin toteutettiin tunnin pomppu Bangkokista Phnom Penhiin ja nyt ois niinku Holiday in Cambodia. Hotelli tuli varattua jokirannasta (Mekong, ei Tammerkoski), mesta on nimeltään Paragon Hotel. Huone ei ollut ihan luvatunlainen, vaan joutui ottamaan kalliimasta kategoriasta (khmerinperkeleet olivat antaneet Turistin huoneen pois lupaa kysymättä) mutta mikäs tässä...Iso twin-huone omalla parvekkeella ja näkymät Mekong-joelle. Varauksessa oli 20$/yö huone mutta tästä luukusta saa maksaa 38$ (huomenna olisi saanut vaihtaa mutta tykästyin parvekkeeseen ja jään tähän). Amerikan dirhamithan on täällä ihan käypää rahaa (vaikka niillä ei nykymaailmassa juuri muuta teekään) ja 1US$ vastaa 4000 rieliä. Maksaessasi taaloilla tulee vaihtareina yleensä sekalainen taala/riel-kasa, joten humalapäiseltä vaaditaan pahimmillaan melkoista matemaattista osaamista. Hintataso on Phnom Penhissä pikaisen tutustumisen jälkeen sama/huokeampi kuin taannoisella Siem Reap-reissulla, kaljan saa siihen yhteen taalaan ja röökistä joutuu maksamaan saman verran. Ruokakaan ei paljoa köyhdytä, sikälimikäli syöminen kiinnostaa. Kotiutuminen oli vasta tuossa kuuden aikoihin joten tänään ei vielä ehtinyt pientä kävelylenkkiä ja illallista enempää tekemään (sairastaminen oli raskasta, väsyttää) mutta riemukkaan Uuden Vuoden juhlistamisen oheen tarkoitus olisi tulevina päivinä pitää tosiasiatkin mielessä ja käväistä ainakin Kuoleman kentillä, Kansanmurhamuseossa ja jossain temppelissä.

Ei tässä vaiheessa muuta, yritetään pysyä kuulolla.

Uutta putkeen

Aloha, niinkuin täällä on tapana sanoa. Eli ollaan taas Thaimaassa. Paikalle saavuttiin 13.12. ja paluu Suomeen koittaa 15.1. Toistaiseksi on aika mennyt ihan vaan laiskotellessa + kevyttä turismia harrastaessa. Univelka vaati useamman päivän täysipainoista nukkumista ja sittemmin on tullut samoiltua, valokuvailtua ja lueskeltua. Huomenna siirryn muutamaksi päiväksi Koh Sametin saarelle ja sieltä jouluksi Hua Hiniin sukuloimaan. Uudeksi vuodeksi pitäisi keksiä jtkn ja vaihtoehtoina oli lähinnä Laos ja Kamputsea. Laosiin meneminen ei ole kuitenkaan ilmeisesti ihan semmonen "Terve, tulin käymään"-tyyppinen homma, vaan asia vaatii hieman enemmän järjestelyjä. Joten suuntaan varmaankin kohti Phnom Penhiä, eiköhän ne sielläkin jotain metkuja aattoillan kunniaksi keksi. Mutta lisää myöhemmin, sitten kun on jotain kerrottavaa. Ohessa yksi kuva (Wat Po), ei ole ehtinyt oikein kahlaamaan antia vielä läpi. Sommoro.

Kohti kotia

Naminoue Beach oli kaikkea sita mita kuvittelinkin sen olevan, kuva tulee myohemmin ja puhunee puolestan...

Tokashiki-jima puolestaan oli oikein miellyttava, laivamatka kesti reilun puoli tuntia (hitaamalla patilla reilun tunnin) ja perille pastya vesi oli lamminta, sinista ja puhdasta. Kuten hiekkakin. Tai se ei siis ollut sinista, vaan valkoista. Anyhoo, keskiviikkona olin Tokashiku-rannalla, joka on saaren kahdesta virallisesta rannasta se pienempi. Palvelut olivat minimissaan mutta riittavat (pukuhuone, lukittava kaappi kamoille, suihkutilat, kauppa ja kuppila). Rantaviivaa loytyy vajaan kilometrin verran ja tungoksesta ei ollut tietoakaan vaikka kaynnissa on japanilaisten lomakausi. Uintikelpoiset alueet on rajattu verkolla joka pitaa meduusat ja muut ihmis-sashimista nauttivat oliot loitommalla. Vesi on lamminta mutta ei kuitenkaan samaa tasoa mihin esim. Thaimaan-rannoilla torma. Erinomaisen uimakelpoista kuitenkin. Saarelta lahdettiin takaisin klo 16, joten varsinaista ranta-aikaa kertyi paivaa kohden nelisen tuntia, joka tietty pohjoisen pojalle reilun kolmenkymmenen asteen lampotiolassa on enemman kuin tarpeeksi. Paluumatka oli tulomatkaa mielenkiintoisempi, silla merenkaynti oli voimistunut paivan mittaan melko mukavasti. Laiva rullaili parimetrisia mainikeja mukavasti kallistellen ja pian pikkulasten iloinen okentelu raikasi pitkin kantta. Keskiviikkoilta tuli oltua rauhallisesti, loistava ilallinen ja pari huurteista Rehab-baarissa ja maate.

Torstaina sama aikataulu ja kohde, eli aamulaivalla Tokashikille. Olin suunnitellut kayvani Zamami:lla myos mutta matka-ajasta ja laiva-aikatauluista johtuen sinne olisi pitanyt jaada yopymaan jotta paikasta olisi saanut jotain irti. Talla reissulla on noita laukkuja saanut pakkailla ja purkaa ihan riittavasti, joten tyydyin pariin Tokashiki-reissuun. Tietysti HC-reppureissaaja olisi jattanyt paaosan kamoistaan Nahaan ja buukannut Zamamilta toisen hotellihuoneen samalle yolle. Tama reisu syo kylla muutenkin ihan riittavasti paalua, joten en nyt viitinyt alkaa proystailemaan kahdella hotellihuoneella eri kaupungeissa. Tokashikilla suuntasin talla kertaa sile toiselle rannalle, eli Aharen Beachille. Keskiviikkona sinne ei ollutkaan laivalta edes kuljetusta voimakkaan aallokon johdosta, joka ei olisi mahdollistanut uimista. Torstaina rannalle paasi mutta uimaan ei ollut asiaa tallakaan kertaa voimakkaan pohjavirtauksen vuoksi. Noh, ei se Turistia hairinnyt, kioskilta kylmaa juotavaa, pyyhe rannalle auki ja selalleen kirjan pariin. Ihan hyvin se meni paiva niinkin, ilman pulikointia. Rantakulttuuri talla Japani/Korea-akselilla eroaa muuten merkittavasti siita biletunnelmasta, mika vallitsee esim. Thaimaan-rannoilla. Taalla rannalla ollaan perheen voimin ja lasten ehdoilla ja rantaviivakin pian suurista puhallettavista uimarenkaista. Piknik-kori kuuluu myos ehdottomasti asiaan mutta ei siella tosin kaljansiemailijaakaan kieroon katsella. Tuppaa pahus vaan lampeneman nopeasti naissa oloissa... Iltapaivalaivalla taas poies ja samallaista rallia kuin edellisenakin paivana. Rehab:in baarimikko veikkaili aallokon aiheuttajaksi Filippiinien suunnaalla mellastavaa taifuunia, Okinawaltahan saa menna rauhassa etelaan liki 2000km ennen kuin maata tulee isommin uudestaan vstaan ja se joka sielta vastaan tulee onkin nimenomaan Filippiinit. Perjantaille olin ohjelmoinnut totaalisen vapaapaivan ilman mitaan agendaa, joten torstai-ilta tuli sitten kaytettya sen mukaisissa merkeissa, Rehabissa ja One Way Bar:ssa awamorin parissa.

Perjantai meni paikallisesti ja rauhallisesti; korttien kirjoitusta ja siirtymiseen valmistautumista. Toivottavasti kortit loytavat perille asti, postimerkkeja ostaessani tormasin sellaiseen Okinawan kielimuuriin, joka nakyy varmasti Maan kiertoradalle asti...Parturissakin piti kayda ja se on aina samanlainen seikkailu taalla pain maailmaa, vaikka Turistilla melko simppeli frisyyri onkin. Parran trimmaus herattaa aina samanlaista aitoa iloa parturin tytoissa....

Lauantaina oli hertays ennen viitta ja tiedossa ankaraa matkustamista. Paluu Souliin tapahtui samoja askelmerkkeja pitkin kuin menokin, eli lento ANA:n kyydissa Fukuokaan, Beetlella vesiteitse Pusaniin ja Asianalla sielta Souliin. Nahalta olisi tietysti paassyt suoraankin Souliin mutta hintaeroa tuli sen verran monta sataa nyt kaytettyyn reititykseen verrattuna, etta ei viitsinyt sijoittaa. Eika sitapaitsi ollut niin kauhea kiire takaisin, johan taalla oli sita aikaa ehtinyt viettamaan reissun alussa. Lauantai-iltana olin suunnitellut viela lahtevani Soulin yohon mutta tuon reissaamisen jalkeen siihen ei ollut enaa enerkiaa. Eli illallisen jalkeen nukkumaan. Olisikohan sittenkin pitanyt ottaa se suora lento....

Tanaan olen vaan lompsinut ympariinsa, Namdaemunin ja Dongdaemunin torialueilla, Youidon alueella ja hieman Sinchonissakin. Ja syoty tietenkin. Ruokailu Koreassa on ajoittain hankala urheilulaji, mm. seuraavista syista:

• Kielimuuri. Laheskaan kaikissa ravintoloissa ei ole englanninkielisia ruokalistoja, tai japanilaistyylisia, kuvilla varustettuja sellaisia.
• Ruuan maara. Positiivinen ongelma sinansa, mutta lahes jarjestaen ruokalajit on mitoitettu kahdelle tai useammalle ihmiselle. Ruokaa siis piisaa mutta tuntuu hieman tuhlailulta joskus...Hieno asia sinansa on ne pienet "side dish:it" joita tulee yleensa aterian kuin aterian kylkeen 2-5 kappaleta. Mmmmm, kimchi....
• Ruokailutekniikka. Jokaiselle ruokalajille tuntuu olevan oma kikkansa. Joko se pitaa sekoittaa tasaiseksi sotkuksi, tai kaaria johonkin vaahteranlehteen. Tais sitten se pitaa syoda aspergerilaisittain niin, etta ruokalajit eivat koske toisiinsa. Tai sitten se pitaa syoda chopstickien sijaan lusikalla. Tai toisin pain. Tai....
• Asevarusteluteknologia. Koreassa kaytetaan yleensa metallisia chopstickeja, jotka muituttavat muotoilultaan ja kooltaan lahinna kudontaan soveltuvaa designia, kuin ruokailuun soveltuvaa valineistoa. Puikkojen kapeuden lisaksi ne ovat pirun liukkaat, joten meikalaisenkin chopstick-fu on perin heikkoa naiden valineiden kanssa vaikka puisten vastaavien parisa parjaankin erinomaisesti.

Ruoka sinansa on ihan maittavaa, ei tosin yhta hyvaa kuin Korean salmen toisella puolen japanissa. Korealaista ruokaahan kehutaan perin tuliseksi mutta itselle ei sellaista mielikuvaa kylla jaanyt. Kyllahan siita chilia loytyy mutta ei mitenkaan mullistavalla tavalla.

Semmosta. Huomenna lahtee AY041 Incheonista kohti Helsinki-Vantaata 1015 ja iltapaivalla taas kotimaan kamaralla. Onko pakko? Pistetaan reissu pakettiin sitten kotosalla oman koneen aaressa.

Kuvatuksija

Skidit chillaa suihkulähteessä, Canal City Fukuoka.

Herkkuja ja myrkkyjä Dongmunin torilla, Jeju City.

Täti pistää chiliä nippuun Gupon torilla Pusanissa.

Kunnon kimchi vaatii reilusti valkosipulia. Gupon tori Pusan.

Valas-sashimia yataissa. Nakasu, Fukuoka.

Okinawalla ollaan

Lauantai-ilta Fukuokassa meni rennoissa merkeissä, söin koko ajan ja join muutaman oluen, lähinnä tuolla Nakasun ja Tenjinin alueella. Japanilainen ruoka on kyllä mahtavaa, jatkuvasti piti piipahtaa jossain ravintolassa vetäisemässä joku pikkusetti. Sunnuntaina olin suunnitellut meneväni baseball-peliin kannustamaan paikallinen joukkue voittoon mutta peli olikin jo iltapäivällä ja koska sunnuntaina keli suosi sateisen lauantain jälkeen päätin viettää päivän ulkosalla lompsien. Tuli käytyä taas temppelissäkin mutta vain koska se sattui kohdalle, en jaksanut lähteä erikseen sellaista etsimään. Ja olihan se 11-metrinen puinen Buddha-patsas ihan komea. Illalla istahdin yhteen monista joen rantaan pystytetyistä yatai-paikoista ja siinä meni useampi tunti leppoisasti useamman ruokalajin parissa, natiivien kanssa läpistessä. Valas-sashimia, mmmmm....

Maanantaiaamuna suunta Fukuokan kentälle, joka on osattu nerokkaasti rakentaa lähes kaupungin keskustaan, joten hotellilta kentälle ei mennyt kuin reilut 10 minuuttia. Kentällä on tosin aamupäivällä melkoinen ruuhka, joten kannattaa varata aikaa niitä muodollisuuksia varten. Homma kuitenkin sujui melko näppärästi ja Travelstartin kautta tehty varauskin löytyi. Pian Turisti pakattiinkin neljänsadan innostuneen japanilaisen kanssa All Nipple Airwaysin triplaseiskaan ja puolentoista tunnin pomppu Nahan lentokentälle Okinawa-hontolle lähti jotakuinkin ajallaan. Loppulähestymisen aikana saa jo tuntumaa alueen syvän sinisiin vesiin, sillä kiitotie alkaa aivan rannasta, joten merta pääsee ihailemaan viimeisten kilometrien aikana hyvinkin läheltä. Nahassa Turistia odotti 32-asteinen trooppinen lehmänhenkäys ja sitä herkkua on luvassa koko viikoksi (sääennuste tälle viikolle: yön alin 25, päivän ylin 33, vähäistä pilvisyyttä). Lentokenttä sijaitsee täälläkin kaupungin kupeessa ja koska hotellini sijaitsee aivan monorail-aseman vieressä oli se näppärin tapa siirtyä kentältä hotellille. Toyoko Naha Inn on tyypillinen japanilainen business-hotelli, melko uusi sellainen. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että ns. luonnetta paikalla ei ole edes nimeksi mutta palvelut pelaavat (WLAN-aulassa, LAN-huoneessa, pesukone käytettävissä, jne), huone on asiallinen ja sijainti on hyvä, sillä hotellilta tallustelee Nahan pääkadulle Kokusai Dorille viidessä minuutissa. EIlen tuli siis lähinnä tutustuttua keskustaan ja nautittua (taas) paikallisesta ruuasta. Tänään päivän alkuosa meni laturin jahtaamiseen, Nikonista loppui virta ja laturi unohtui ilmeisesti Souliin. Pokkarikamera on kyllä mukana kaiken varalta mutta päätin yrittää kuitenkin löytää laturin ja neljäs kauppa tuotti tuloksen. Tosin aikaakin meni se kolmisen tuntia. "Meinasi" tulla jano ja hiki. Alkuperäinenkin laturi lienee tallessa, menen lauantaina takaisin Souliin samaan hotelliin jossa yövyin reissun aluksikin joten sitten piisaa virtaa. Piti tulla välillä hotellillevilvoittelemaan, lataamaan kameraa ja pesemään pykkiä, hetken päästä suunta kohti Naminoue Beachiä.

Huomiselle ja ylihuomiselle on suunnitteilla retkeilyä, sunnaksi on tarkoitus ottaa Tokashiki-jima ja Zamami-jima, päivä kummassakin. Perjantain ohjelma on vielä auki, todennäköisesti se tulee vietettyä ihan paikallisesti vaan, lauantain on aikainen lähtö takaisin kohti Soulia.

No nyt on nähty kaikki....

...tulen kotiin ensitilassa. Oheinen kuva näyttää sen miksi; minä ja Niiskuneiti Lapparilla Moomin Bakery&Cafe:ssa, Fukuokan Canal Cityssä.

Japaniassa jälleen

Tänään on lavvantai, joten lienen Fukuokassa.

Päivitin hieman edellistä blogi-merkintääni mutta en jaksanut alkaa laittamaan ääkkösiä ja öökkösiä kohdalleen (oma läppäri käytössä jälleen), deal with it.

Kelataanpa sitten menneen viikon tapahtumat kronologisessa järjestyksessä.

Maanantai 11.8.
Aamusella ripsi edelleen satunnaisesti vetta, joten aamiaisen jälkeen oli ohjelmassa check out ja suunnaksi Jeju City. Aamiaisesta sen verran, että länsimaiseen sellaiseen ei tässä hotellissa kannattanut rahojaan sijoittaa (ei kuulunut huoneen hintaan) ja The Sunbee hotellissa Soulissa ei aamiaismahdollisuutta ollut lainkaan. Kannattaa siis suunnata kylille ja paikallistaa joku monista kahviloista, omaksi suosikiksi muodostui jo Soulissa paikallinen leipomo/kahvilaketju Tous Les Jours (peruskorealainen nimi). Hätätilassa käy jopa Starbucks mutta pyritään suosimaan paikallisisa. Jeju Cityn suuntaan siirtyminen toteutui helpoimmin käyttämällä jälleen lentokenttäbussia #600 ja sitten kentältä taksilla hotellille. Jejun lentokenttä on käytännössä keskellä kaupunkia (~4km keskustaan), joten sieltä ei kannata lahteä kirkonkylälle julkisilla kikkailleen ellei pätäkkä nyt satu olemaan aivan finaalissa. Hotelli Robero osoittautui ennakoitua prameammaksi pytingiksi marmoreineen ja kaakeleineen, joten hinta/laatusuhde oli erittäin kohdallaan (32€/yö netistä asiarooms.com:in kautta varattuna). Sijaintikin on mitä mainioin keskusta-alueen tutkimiseen. Asettauduttuani taloksi suuntasinkin keskustan katuja mittailemaan tutkimamalla mm. useamman korttelin alueelle levittäytynyt Dongmun Market, jne. Illalla suunta Tap Dongiin sashimi-kadulle illastamaan (ei, en tiedä mitä kaloja söin) ja siitä Tombstone-baariin muutamalle tuopposelle. Tombstone on länkkäri-kitschiä parhaimmillaan/pahimmillaan (Bar Nevada steroidikuurin jälkeen) mutta Samuel Adams Boston Lager tuoppi hintaan 2500 wonia takaa sen, että sisustus ei kauaa häiritse...

Tiistai 12.8.
Tiistaille oli ohjelmoitu vielä yksi nähtävyys pällisteltäväksi ja sää sai sanella sen, kumpi kahdesta potentiaalisesta kohteesta tulisi olemaan Turistin ohjelmassa. Aamu valkeni aurinkoisena mutta viimeisen kolmen päivän sateet saivat valinnan kääntymään Manjang-gulin laavatunnelin puoleen (toisena vaihtoehtona oli Sangumburin kraateri). Vettä alkoikin tulla kuin Esteristä heti kun hyppäsin bussin kyydistä noin tunnin matkan päässä Jejusta itään ja sadeviitasta huolimatta 2,5km kävelymatka valtatieltä tunnelille oli kaikkea muuta kuin lomarentoutumista parhaimmillaan...Itse laavatunnelissa sateli onneksi vähemmän (jonkin verran kuitenkin, laavakivi kun päästää veden lävitsensä melko vaivattomasti) ja Turisti oli perin tyytyväinen siihen vajaan 20 asteen lämpötilamuutoksen joka odotti luolassa ulkoilmaan verrattuna. Luolaa pääsee tutkimaan reilun kilometrin matkalta mutta valitettavasti luola on sen verran hämärästi valaistu että harrastelijageologi joka meissä kaikissa asuu ei pääse tutkimaan kallioiden muotoja kovinkaan tarkkaan. Kääntöpisteellä odottaa seitsen metrinen laavapilari ja siitä sitten 180 asteen käännöksen kautta kilometrin verran takaisin ulkoilmaan. Lounaan jälkeen takaisin kohti bussipysäkkiä ja kaikeksi onneksi sade lakkasi heti kun pääsin pysäkille. Mikä vielä parempaa, Jejussa odotti aurinko ja liki pilvetön taivas...Turistia ei lykästä. Hetken lepäilyn jälkeen illallinen ja White Beach Hotellin kattoterassibaarin kautta maate valmistautumaan seuraavan päivän siirtymään.

Jejun saaresta voisi todeta yhteenvetona, että perin luonnonkaunis paikka mutta edellyttää aktiivista lomailua, ei niinkään chillailusaari. Seogwipo on hyvä tukikohta saaren eteläosan nähtävyyksien tutkimiseen mutta mikäli haluaa lomaltaan muutakin kuin hikipäässä ravaamista,
niin Jeju City antaa mahdollisuudet pienimuotoiseen kaupunkilomailuun. Mutta jos kaipaa raukeaa rantaköllöttelyä ei Jejulle kannata suunnata, siihen saarta ei ole tarkoitettu.

Keskiviikko 13.8.
Aamiaisen jälkeen kumijalka alle ja Jejun lentokentälle, suuntana Pusan. Lento on lyhyt pomppu, noin 40 minuuttia ja perillä oltiin aikataulusta edellä. Hotellia en ollut ennakkoon siis järjestänyt mutta lentokentän turisti-infon opastuksen avulla otin alle lentokenttäbussin numero 2 ja suuntasin Gwangalli Beachin suuntaan majoituksen löytämiseksi. Täytyy sanoa, että Pusan teki Souliin verrattuna vaikutuksen jo heti bussimatkalla. Kaupunki on noin neljän miljoonaan ihmisen kuhiseva metropoli joka on ahdettu vuorten ja kukkuloiden väleihin ja rinteille, Japanin meren rajoittaessa kaupungin levittäytymistä etelään. Tästä maantieteestä ja sitä värittävistä rakennuksista johtuen itselleni tuli mieleen Hongkong. Lentokenttäbussin ensimmäinen pysäkki on Geumnyeonsan metroaseman maisemissa, josta jalan matkaten ja oikealle kurvaten törmää ennen pitkää (alle 10 minuutin kävelymatka) Gwangalli Beachiin ja sen rantakatuun. Rantakatua reunustaa suuri määrä erilaisia majoitusvaihtoehtoja ja laiskana miehenä joka raahaa painavaa reppua yli 30 asteen helteessä valitsin omaksi hotellikseni ensimmäisen kohdalle osuvan jossa on englanninkielisiä merkintöjä fasadissaan. Kohdalle osui Park Hotel joka osoittautui hieman hotelli Roberoakin prameammaksi mutta hinnan ollessa abaut suunnitelluissa rajoissa (80000 wonia/yö, reilut 50€) päädyin siis sinne. Merinäköalasta olisi joutunut pulittamaan 150t/yö mutta omasta huoneestanikin oli osittainen merinäköala (ensimmäiset ikkunat rantakadun kulman takaa), niin mitä sitä suotta maksamaan sellaisesta jonka saa ilmankin. Kotiutumisen jälkeen suuntasin Gupo Market:in suuntaan toiselle puolelle kaupunkia ihmettelemään erästä paikallista erikoisuutta, eli myynnissä olevia koiria. Ja ei niitä lemmikkieläin sellaisia, vaan ruoaksi jalostettuja. Koiran syöminen ei ole nykyään enää niin suosittua Koreassakaan kuin se on joskus ollut mutta kauppa käy kyllä edelleen. Kun kyseinen osasto markkinoilta löytyi, niin Turistia opastettiin saman tien että valokuvien ottaminen ei ole sallittua ja että olisi suotavaa jatkaa matkaa suoraan osaston läpi vaan. Ja ei siitä kyllä tehnyt juuri kuvia ottaakaan, saati sitten jäädä siihen hengailemaan. Eläviä koiria säilytettiin noin metrin korkuisessa ja 2x2m häkissä, joissa otuksia oli kymmenkunta. Vieressä joka kauppiaalla oli sitten vitriini, jossa esiteltiin kaupan olevia lopputuotteita. Gupon markkinoilla oli muutenkin voimakkaimmat tuoksut mitä näillä reissuilla on tullut vastaan (välillä tuoksui, välillä haisi mutta koko ajan täysillä) ja päästessä tälle eläinosastolle ne voimistuivat aivan uuteen potenssiin, sillä kaupan oli luonnollisesti koirien lisäksi muitakin elikoita (hanhet, kanat, jänikset, jne) jotka käyskentelivät alueella semivapaina. Raitis ilma oli tervetullutta. En ole itse mikään vannoutunut eläinten ystävä mutta kyllä tuo koirakauppa hieman hämmentävältä tuntui. Toisaalta kukas minä olen muiden kulttuureja tuomitsemaan...Ekstreme torikierroksen jälkeen suunta Seomyeoniin kirjakauppoja varten (reissun enimmäinen kirja luettuna vasta nyt. Irvine Welsh: If You Liked School, You'll Love Work, keskinkertaista Welshiä novellikokoelman muodossa. Mukaan tarttui Mark Haddonin The Curious Incident of the Dog in the Night-time ja Carl Saganin Cosmos) ja illalliselle (tietääkseni ei koiraa). Illalla vielä käyskentelyä Gwangallin rantakadulla ja kevyttä pub crawlingia.

Torstai 14.8.
Tulihan liikuttua lomalaiseksi ihan liikaakin....Aamulla suuntasin aiemmista puheista huolimatta metrolla kohti Beomeosan temppeliä, joka meni kategoriaan "ihan kiva." Temppeli sijaitsee vuoren rinteellä ja sen kupeesta lähtee 9km pitkä, vuoren harjannetta seuraileva trekkailureitti kohti Geumjeong Fortressia. Keskiviikkona harkitsin vielä tämän reitin kävelyä mutta onneksi hautasin sittemmin ajatuksen. Beomeosa oli täynnä toinen toistaan uudempiin trekkausvälineisiin pukeutunutta (paikallista) väkeä joilla oli ilmeisesti tarkoituksena oikeasti toteuttaa tämä ajatus. Näytti olvean vahvasti välieurheilua tuo reippailu....Itse siirryin kuitenkin suunnitelman b-pariin. Eli otin uudestaan metron alleni ja suuntasin kohti köysirataa joka nostaisi turistin 1200 metrin matkalla yli 500 metriä Geumjeongin huipulle. Kyseisen hiihtohissin gondolista aukeaa komeat maisemat yli koko Busanin ja vaikka voitelukelit ovatkin hankalat, niin vuorella kannattaa piipahtaa jo ihan vaan senkin takia, että siellä on useampi aste viileämpää kuin merenpinnan tasalla ja ennen kaikkea kosteusprosetti ylhäällä on huomattavasrti siedettävämpi. (BTW; jos hiihtäminen kiinnostaa niin sekin onnistuu Busanissa läpi vuoden). Päästyäni ylös suuntasin kohti Geumjeong Fortressin eteläporttia, josta oli tarkoitus kurvata kohti Seokbulsan temppeliä. Seokbulsaa ei jostain syystä ole merkitty esim. Pusanin tursitikarttoihin, johtuuko siten syrjäisestä sijainnista vaimistä, mutta Lonely Planet Korean jokseenkin epämääräisten ohjeiden perusteella paikka oli tarkoitus löytää. Eteläportti on noin 1,5km päässä köysirata-asemalta ja siitä kurvataan alamäkeen kohti Nammanin kylää, jonka ohituksen jälkeen helppokulkuinen polku muuttuu kivikoiksi ja purojen yli pomppimiseksi, paikoin melko jyrkaksikin sellaiseksi. Tätä jatkuu noin kilometrin, jonka jälkeen matkaaja yhyttää tien (sinne pääsisi siis ilmeisesti taksillakin...) jota lähdetään puolestaan kapuamaan ylämäkeen. Mutkitteleva ie nousee liki 20 asteen kallistuksella ~500-600 metriä ja voilá, olet saapunut Seokbulsaan. Itse temppeli sisältää näyttävän Buddhan-patsaan ja tyylikkäitä vuoren seinään hakattuja buddhalaisia reliefejä. Temppeli oli tyylikäs, ei ehkä matkan vaatiman vaivan arvoinen mutta toisaalta se matka on osasyy vierailla ko. rakennuksessa. Tuli aika lähteä takaisin samaa reittiä ja tässä vaiheesa koko homma tuntui helvetin huonolta ajatukselta. Tien varressa hieman ennen temppeliä on pieni paikallinen kuppila jonka salin keskellä pulppuaa lähde josta matkaaja voi täyttää juomapullonsa ja siitä sitten ensin alas ja sitten ryteikköä pitkin ylös Nammanin kautta eteläportille ja köysiradalle. Koko reitti on pituudeltaan noin 7 kilometriä, paikoin melko haastavaa maastoa, joten varaudu hommaan siihen soveltuvin kengin. Voi sitä hien määrää. Paha sanoa paljonko tuossa matkan aikana tulee korkeuseroa mutta lämpötila- ja kosteusero on havaittavissa ilman mittalaitteitakin. Apropos, pitääkin lukaista jostain miksi buddhalaisuus tuntuu olevan naisten juttu Koreassa. Sekä Beomeosa, että Seokbulsa olivat täynnä naisia suorittamassa palvontamenojaan, miehiä ei paikalla näkynyt kuin turistin roolissa. Tämän tetsauksen jälkeen illalla ei tehnyt mieli tehdä muuta kuin syödä ja juoda Gwangallilla, joten kaupunkiseikkailut saivat jäädä sikseen.

Perjantai 15.8.
Torstain ahkeroinnin jälkeen nyt oli vuorossa puhdas laiskottelupäivä. Pitkät yöunet ja myöhäisen aamiaisen jälkeen suoraan rannalle koko päiväksi. Perjantai oli Koreassa juhlapäivä maan juhlistaessa itsenäisyyspäiväänsä ja tämä näkyi myös rannalla sen täyttyessä nopeasti puolen päivän jälkeen. Pusanin satama on yksi maailman vilkkaimmista ja vaikka se ei sijaitsekaan Gwnagallin välittömässä läheisyydessä, niin vesi tällä alueella ei ole puhtainta mahdollista. Lähinnä kyse on roskista (risuja, lehtiä, yms.), itse veden laatu täyttää uimakelpoisuuden vaatimukset, joten pulahtamassakin piti käydä. Ei erityisen lämmintä mutta perin virkistävää. Puhtaampaa vettä löytyisi pohjoisemmalta Haeundaen rannalta, joka on myös Korean suosituin rantakohde. Mutta koska elokuu on paikallisten lomakausi ja ertyisesti nyt itsenäisyyspäivänä päätin pysyä poissa ko. rannalta, tungos siellä voi tarinoiden mukaan olla legendaarinen. Siinä se päivä sitten menikin, illallisen jälkeen kantapaikaksi muodostuneeseen Hollywood Star-baariin (americanaa, biljardipöytä, dartsia, musiikkia, jne.) parille ja unille valmistautumaan uusiin koitoksiin.

Lauantai 16.8.
Aamulla piti jättää hyvästit Pusanille, valitettavaa sinänsä. Tuli vietettyä ihan liian paljon aikaa Soulissa (ja menen vielä takaisinkin reissun lopuksi) ja aivan liian vähän Pusanissa. Siinä missä Soulista jäi hieman hajuton ja mauton kuva (ei Tokion loistokkuutta/outoutta mutta ei myöskään sellaista rosoisuutta, jolla voisi erottua edukseen), niin Pusanista sai pikaisen visiitin perusteella erittäin positiivisen kuvan. Tänne takaisin toistekin.

Kymmeneltä lähti siis laiva Pusanin satamasta kohti Fukuokaa. Tämä osuus oli yksi reissun suunnittelun kulmakiviä, pitää päästä laivalla Japaniin. Miksikö? Koska se on mahdollista, eli sama syy miksi menin aikanaan junalla Mongoliaan. Nopeimmat vesiyhteydet näiden kaupunkien välillä tarjoaa Kobee/JR Beetle, jonka paatit taittavat 210km matkan noin kolmessa tunnissa. Matka-aika kuitenkin vaihtelee 15-20 minuuttia valastilanteen mukaan, kun valaita havaitaan alueella runsaasti ovat pikaliikkujat pakoitettuja alentamaan matkanopeuttaan. Olin varannut ja maksanut liput netin kautta etukäteen ja siellähän ne olivat noudettavissa. Tosin ylimääräinen "fuel surcharge"-maksu on löytänyt tiensä lentoliikenteestä myös vesille, tässä tapauksessa se oli 33000 wonia. Matka alkoi rauhallisesti mutta pian Pusanin satama-altaasta päästyämme merenkäynti yltyi ja allokko oli kapteenin ilmoituksen mukaan 1,5-2 metriä. Aallokon koon huomioiden kantosiipialus kulki melko tasaisesti, ei juurikaan VR:n kyytiä pomppuisampaa. Fukuokaa lähestyttäessä allokko talttui ja meri muuttui peilityyneksi mutta tilalle saimme ukkosen ja kaatosateen. Win some, lose some. Fukuokan satamaterminaalissa ei ollut turisti-infoa mutta läjä hotellien käyntikortteja läytyi, joukossa Arty Inn hotellin kortti jonka avulla taksikuski toimitti Turistin perille. Eli nyt täällä, ylihuomenna Okinawalle. Toistaiseksi mennyt ilman suurempia kommelluksia, toivottavasti tahti jatkuu samanlaisena. Olisi ikävä joutua esim. ostamaan uudet lentoliput Nahaan ja takaisin...Päivittelen lisää myöhemmin, katsotaan jos löytyisi vaikka jokunen kuva.

Paivitysta Jejulta

Jejun saarella on nyt oltu torstaista alkaen, viela huomiseen taalla Seogwipon kaupungissa saaren etelarannikolla ja huomenna pariksi yoksi Jeju Cityyn pohjoisrannikolle.

Torstainen siirtyminen Soulista tanne sujui ihan mallikkaasti, Asiana hoiti homman niin kuin pitikin ja Jejun lentokentalta hotellille Seogwipoon paasi sujuvasti lentokenttabussilla (noin tunti ja olikohan muistaakseni 5000 wonia). New Kyungnam Tourist Hotel ajaa asiansa vaikka uutta siina ei olekaan kuin kirjaimellisesti nimeksi. Hotelli oli nimittain uusi viimeeksi joskus silloin kun presidentit olivat viela Kekkosia mutta kun hintaakaan ei ole kuin sen 30 euroa/yo niin parjaahan tassa. Sijainti on hyva mutta toisaalta tallaisessa pikkukaupungissa huonoja sijainteja ei olekaan. Tosin vaihtoehtoja taalta on vaikea loytaa tassa hintaluokassa, halvempaa loytyy kylla (hostellityyppista majoitusta) ja reilusti kalliimpaakin noista ranta-resorteista mutta meidat keski-ikaiset ja keskiluokaiset on unohdettu keskihintaisen majoituksen suhteen.

Torstai meni majoittumisen jalkeen ruutukaavan haltuunottoon ja illan olympiafutismatsin Kamerun-Korea seuraamiseen, joten siita ei sen enempaa. Perjantaina piti kayda vahan pallistelemassa nahtavyyksia, eli kaupungin kupeessa olevat vesiputoukset Cheonjiyeon Pokpo ja Jeonbang Pokpo ja sitten kauempana itarannikolla sijaitseva Seongsang Ilchulbong kukkula. Vesiputoukset olisivat kaivanneet vahan enemman vetta virtaamaan niiden halki, nyt olivat lahinna pelkkia putouksia... Seongsang Ilchulbong oli ihan komea ja hourupaissaan tuli kavuttua sinne huipullekin. Hullua puuhaa yli kolmenkymmenen asteen lammoissa mutta komeat oli nakoalat. Paikallisbussit kulkevat Seogwiposta rannikkoa itaan ja lanteen jatkuvalla syotolla, joten niilla on sinansa ihan kateva liikkua paikasta toiseen (ja huokeaakin). Vaikka saari on pienehko (30 x 70km oppaan mukaan) ja Seongsang Ilchulbong vain noin 50km paassa niin bussi kulkee lapi useammankin kylapahasen ja kun +/- satavuotiaita mummoja pudotellaan ja poimitaan nakkikioskilta kuin nakikioskilta, niin matkaan vierahtaa kylla toista tuntia. Mutta mikas siina, ei Turistilla ole kiire. Illalla piti kayda ottamassa maistiaiset Seogwipon yoelamasta ja paadyin istumaan iltaa Jejun K-Liigassa pelaavan futusjoukkueen edustajien kanssa. Sekoittivat viskia ja kaljaa keskenaan samaan lasiin, ilmankos ovat liigan alemman keskikastin joukkue....

Lauantaina hakeuduin katselemaan kivia. Tarkemmin sanottuna Jusangjeolli-kivia, laavamuodostelmia noin 10km paassa Seogwiposta. Kivoja kivija. Siita jatkoin Cheonjeyeon Pokpo-putouksen kautta tarkastelemaan korealaista rantaelamaa Jungmun Beachille. Korealaiset ovat uidesaankin kaytannossa taysissa pukeissa. Kayvat varmaan suihkussakin palttoo paalla. Rannalta kotiin auringon painuessa mailleen ja illalla kevytta kayskentelya kaupungilla, tosin pohkeissa alkoi mennyt viikko jo painamaan siihen malliin etta unimasa kutsui jo ennen puolta yota.

Talle paivalle oli ohjelmoitu nahtavyysvapaata laatuaika itsensa kanssa, tarkoitus oli lahinna kayskennella kevyesti kaupungilla, kayda kenties tekkaamassa Seogwipon markkinapaikka ja sen sellaista. Koko paivan on tullut kuitenkin ihan perseettomasti vetta, joten muutama lyhytta pyrahdysta lukuunottamatta koko paivan on saanut olla sisatiloissa. Tosin jalat on huutanut hoosiannaa jo pari paivaa, saavathan vahan lepoa nekin. Toivottavasti huomenna saa suosii sen verran etta ehtii ennen siirtymataipaletta kayda viela vahan kaupungilla.

Hotellin tietsikka ei oikein suostu yhteistyohon kanssani, joten en jaksa nyt tapella taman kanssa enempaa. Oikoluku, kuvat ja linkitys jaakoon seuraavaan kertaan, jos saisi oman lapparin vaikka verkkoon. Joten arrivederci and stay black brothers.

Tiivistelma Soulista

Perkele kun on kuuma ilta, kymmenen aikoihin pyorittiin viela kolmenkympin nurkilla, kosteusprosentin ollessa abaut 90. Hiki tuli.

Viikonloppu meni lahinna aikaeroon totutellessa ja Sinchonin houkutuksiin tutustuessa. Sunnuntai oli taas se perinteinen unipaiva, kuten aina nailla reissuilla se pahin jetlag iski kaksi paivaa saapumisen jalkeen. Maanantaina leikin kiltisti turistia ja tutustuin pariin palatsiin/temppeliin; Jongmyo ja Changgyeonggung (pyorittelepas tuota kielen paalla hetken aikaa...). Naista kahdesta Jongmyo on UNESCO:n maailmanperintolistallakin mutta johtuuko sitten siita, etta on tullut nahtya nailla reissuilla niin monta kymmenta palatsia ja temppelia, vai mista, mutta ei naista kumpikaan jaksanut oikein savayttaa...Pitanee alkaa jatkossa vahentamaan temppelien perassa ravaamista ja kohdistaa aika tehokkaammin johonkin muuhun. Tai valita kohteet vaan tarkemmin. Tosin keli oli mita mukavin, joten olihan noiden tsekkaaminen ihan hyva tekosyy viettaa hieno paiva ulkosalla puistoissa maleksien. Ja pysyihan siina samalla poissa pahanteosta. Illalla suuntasin N'Soul-torniin maisemia ihmettelemaan. Tornin juureen johtaa varmasti monikin reitti muta itse valitsin tuollaisen hiihtohissityyppisen ratkaisin, joka kiikutti turistin kiljuvien paikallisten seassa Myeong-dongin metroaseman lahelta kukkulan huipulle. Tassakin kohtaa joutui vertaamaan Soulia Tokioon ja ihan samalle tasolle ei nakoalat tasta tornista paase, kuin mihin Tokyo Tower kykenee. Soulin kaupunkikuva on muutenkin hieman matalaviritteisempi kuin Tokion, joten nuo iltamaisematkaan eivat saavuta ihan samaa loistokkuutta, kuin Tokiossa.

Tiistaina koitti siis USO:n DMZ-retki, joka edellytti Turistilta epainhimillista heratysta jo ennen kuutta. USO:n toimistolla piti ilmoittautua pukeutumissaannoston mukaan asustettuna seitsemalta ja bussit liikahtivat 07:30. Freedom Highway:ta pitkin ajellessa saa jo maistiaisia siita, mita elama Pohjois-korean oikein on, silla valtatie on koko matkaltaan aidattu ja piikkilangoitettu ja sita reunustavat miehitetyt vartiotornit 100-200 metrin valein. Erityisesti valtatien varressa virtaavaa Han-jokea on kuulemma usein kaytetty pohjoisen toimesta vakoojien muiluttamiseen maahan, joten uhka on ilmeisesti ihan todellinen eika pelkkaa paranoiaa. Panjumoniin saavuttiin aikataulussa ja siella USO:n kiertuebussi vaihtui viralliseen YK:n vareissa olevaan siniseen bussiin, jolla siirryttiin Camp Bonifas:in rajojen sisapuolelle. Samalla bussiin nousi USA:n armeijan edustaja joka tarkasti matkustajien passit (esim. Etela-korean kansalaiset eivat saa vierailla DMZ:lla) ja toimi kiertueoppaana alueella. Camp Bonifas:ssa katselimme lyhyen PowerPoint-esityksen Korean Sodasta, DMZ:n perustamisesta ja sen historiasta. Lisaksi kerrattiin kayttaytymissaantoja (esim. Pohjois-Korean sotilaita ei sovi juurikaan noteerata, ei saa antaa kaytoksellaan propaganda-aineistoa koska kaikki vierailijat valokuvataan Pohjoisen toimesta, jne.) ja sita missa saa kuvata ja missa ei. Bussissa viela erikseen teroitettiin koska kuvauskielto oli voimassa ja koska ei. Nyt oltiin sellaisella alueella, etta ainakaan Turistille ei olisi tullut mieleenkaan poiketa saannoista sitten mitenkaan. PP-esityksen jalkeen hypattiin takaisin linja-autoon jolla siirryttiin Freedom House:n eteen ja sen kautta varsinaiselle rajalle. Rajalla sai yllattaen kuvata melko vapaasti, tosin haahuilemaan ei saanut lahtea vaan muodostelman piti sailya ja esim. siirryttaessa Freedom House:n edesta fyysisesti rajalla sijaitsevaan Armistice Room:iin ei saanut pysahtya. Tosin pohjoisen sotilaita rajalla oli valitettavan vahan. Armistice Room:ssa seisoi vartiosa vain Etela-Korean sotilaita, vaikka tasan puolet huoneesta sijaitsee Pohjois-korean puolella. Tieda sitten minkalaiset jarjestelyt on voimassa silloin kun paikalla ei ole turisteja. Koomikoksi osoittautunut sotilasoppaammekin viihtyi Armistice Room:ssa vain etelapaadyssa koska siella on kuulemma merkittavasti turvallisempaa...Seuraavaksi joukot lastattiin takaisin bussiin ja siirryimme Checkpoint 3:lle, jonka laheisyydessa tapahtui vuoden 1976 kirvesmurhat ja josta nakyy suoraan Pohjois-Korean Propaganda Village:en. Kylan virallinen nimi on Gijeong-dong mutta koska kylasta oli tapana toitottaa siis tuota pohjoisen propagandaa valtavilla kaiuttimilla, kutsutaan sita Propaganda Villageksi. Tuota propagandaa osaa kylla etelakin, "freedom-sita" ja "freedom-tata" pukkaa joka tuutista, joten ihan pureksimatta ei kannata kaikkea kuulemaansa niella... Checkpoint 3:n jalkeen pyorahdettiin viela "Bridge of No Return"-sillalla, jossa ei kuitenkaan sopinut poistua autosta. Kierros paattyi viela pakolliseen kayntiin matkamuistomyymalassa ja sitten lounaalle. Lounaan jalkeen ohjelmassa oli viela vierailu Yeolsoe DMZ Observatory:ssa ja kolmannella tunnelilla, The Third Tunnel of Aggression (oiva nimi punk-orkesterille). Yelsoesta aukeaa nakoalat yli DMZ:n pitkalle pohjoisen puolelle ja nakymia voi tarkastella terassilla olevilla kaukoputkilla. Valokuvaaminen paikalla on tehty kokolailla mahdottomaksi koska terassin reunalla se on kielletty. Alue jolta saa kuvata on merkitty lattiaan keltaisin viivoin mutta mikali kuvaaja ei ole pitkalti yli kaksimetrinen ja kameran zoomissa riittavasti potkua, ei kannata vaivautua. Kolmas tunneli on kolmas Etelan loytama, Pohjoisen kaivama rajan alittava tunneli. Tunneli sijaitsee yli 70 metrin syvyydessa ja silla on pituutta 1600m. Se loydettiin vuonna 1978 ja sittemmin niita on loytynyt viela muutama lisaa. Tunneli on nykyaan suljettu rajan kohdalta betoniestein ja mikali paatat vierailla tunnelissa kannattaa pysya ryhman keulilla jotta oppaan talla kaantopisteella kertomat jutut kuuluvat myos sinun korviisi. Muuten paadyt kumartelemaan edes takaisin muutaman sata metria ja toteat jalkikateen kayneesi vain pikaisesti kosteassa tunnelissa. DMZ-kierros paattyi takaisin USO:n toimistolle n. 1530. Kierros oli erittain mielenkiintoinen ja suosittelen kaikille Soulissa vieraileville. USO ei ole kuitenkaan ainoa matkojen jarjestaja, googlettamalla loytyy lisaa, tarkasta vain kiertueen sisalto ennen ilmoittautumista, silla esim. Etela-Korealaisille suunnatulla kierroksella jaa raja nakematta.

Illallisen jalkeen piti lahtea haahuilemaan jonnekin paamaarattomasti mutta en paassytkaan hotellilta muutamaa sataa metria pidemmalle kun joka paikassa olikin yht'akkia valtava maara mellakkapoliiseja. Jo maanantain poliiseja nakyi melkoinen maara, silloin mielta osoitettiin ilmeisesti jossain City Hall:in nurkilla. Maanantaina vastustettiin lihan tuonnin vapauttamista USA:sta Koreaan ja edellisella viikolla oli mellakoitu Japanin vastaisissa tunnelimissa Dokdo-saarten vuoksi. Nyt oli siis aiheen George W. Bush ja hanen saapumisensa valtiovierailulle. Mellakoijien maaraksi arvioitiin n. 20000 ja poliiseja vaikutti olevan melkein yhta paljon. Taytyy myontaa etta ihailtavan tehokasta oli polisien toiminta, joukko-osastot siityivat uuteen hotspottiin vilauksessa jos alkoi vaikuttaa silta, etta rauhattomuudet leviavat Jongno-kadulta. Seurailin toimintaa reilun tunnin, sina aikana poliisit saivat reunustettua kaytannossa koko Jongno-kadun siten, etta mielenosoittajilla ei ollut kuin yksi suunta mihin siirtya. Vesitykitkin olivat kaytossa ja mellakoiva mielenosoittajajoukko saatiinkin hajoitettua iltakymmeneen mennessa. Eras Soulissa asuva lankkari jonka kanssa siina sivussa keskustelin totesi etta Koreassahan ei syyta mellakointiin tarvita, se on kaytannossa kansallisurheilua. Hankin tosin ihmetteli kovin mielenosoituksen ajoitusta, eihan nyt ollut edes lauantai-ilta vaan huvittelua harrastettiin keskella viikkoa.

Mielenopsoituksen laannuttua suuntasin viela Hongdaen alueelle haahuilemaan ja piipahdin kaymaan oluella. Piipahdus venahti pitkalle aamuyohon kun piti viela baarin sulkemisen jalkeen (03:00) jalkeen lahtea henkilokunnan ja muutaman muun asiakkaan kanssa syomaan lehman sisalmyksia (vatsalaukkua, maksaa ja sydanta) raakana ja paistettuna ja huuhtomaan koko komeus alas soju:lla. Paha sanoa oliko soju vai ruoka isompi syyllinen kuivaan suuhun ja juiliviin ohimoihin tana aamuna...Paiva ja alkuilta meni lahinna tassa Insadongin ja Jongno-gu:n alueella pyoriessa, ei mitaan erikoista tehden. Buukkasin myos taman saman hotellin pariksi yoksi, Okinawalta paluun ja kotiinlahdon valiseksi ajaksi.

Huomenna (tanaan) torstaina on edessa seuraava siirtymataival, lento Soulin Gimpon lentokentalta Jejun-saarelle lahtee kahden aikoihin iltapaivalla. Eli naihin kuviin, naihin tunnelmiin.

Mellakkaa

Mellakkapoliisien rivistöä Insadong-gil:in ja Jongno-gil:in risteyksessä.

Pollarit säntäävät toimintaan.

Vesitykeillä kohti hippejä.

Muutamia kuvatuksia

Joint Security Area Koreoiden välisellä DMZ:llä. Pohjoisen sotilaat eivät rajaviivalla näyttäytyneet vaan tyytyivät hiippailemaan taustalla.

ROK-sotilas rajan ylittävän neuvotteluhuoneen pohjoispäässä, taustalla oleva ovi johtaa Pohjois-Koreaan. Huoneessa kokoonnutaan säännöllisen epäsäännöllisesti neuvottelemaan molempien maiden delegaatioiden kesken päivänpolttavista ja 50-vuotta vanhoista asioista.

Virallinen rajaviiva. Pohjois-Korean puolella ei ole näemmä varaa edes soraan.

Pohjois-Korean puolella oleva propaganda-kylä, josta vielä muutama vuosi sitten lähetettiin valtavilla kaiuttimilla suuren johtajan oivallisuutta ylistävää matskua tuntitolkulla päivittäin, lähinnä yöllä. Kylä sinänsä on muuten aavekaupunki, siellä ei kuulemma asuta. Kunhan näyttää hyvältä. Lipputangolla on mittaa 169 metriä ja sen päässä oleva Pohjois-Korean lippu painaa n. 3000kg, joten ihan pikkupuhuri ei sitä pääse hulmuttelemaan.


Pistän muutaman otoksen eiliseltä joka osoittautuikin erittäin mielenkiintoiseksi päiväksi. Aamulla suunnattiin kohti DMZ-aluetta ja illalla ihan Insadongin nurkilla parveili tuhansia mielenosoitajia ja lähes yhtä monta mellakkapoliisia toivottamassa George W. Bush tervetulleeksi maahan (täällä on osoitettu mieltä lähes päivittäin jo viikkojen ajaksi ja kun lihantuonnin rajoitukset ja rajakiista Japanin kanssa on käsitelty niin vetivät klassikon hihasta; Bush). Kirjoittelen enemmän tarinaa paremmalla ajalla, kenties illemmalla.

Seoul searching

Perille paastiin aikataulusta edella ja hotellikin loytyi laakista. Lentoasemalta keskustaan vienee monikin tie, itse valitsin lentokenttabussin numero 6011, jonka reitti kulkee Angukin metroaseman kautta joka puolestaan on Insadongin kaupunginosan kupeessa. Matka kestaa reilun tunnin ja maksaa 9000 wonia, joten vaihtoehtona hyvinkin kilpailukykyinen. Aijuu, lentomatkasta pakko mainita sen veran etta taas huomattiin kuinka keskittaminen kannattaa. On tullut reissattua sen veran Finnairin siivilla, etta kanta-asiakastasoni on noussut hopealuokkaan ja nyt tapotaydessa (ilmeisesti ylibuukatussa) koneessa se tarkoitti matkustusluokan korotusta business-luokkaan. Kylla kelpasi turistin matkata.

Hotelli loytyi kohtalaisen vaivattomasti, ottaen huomioon sen pieteetin milla takalaiset osoitteita ilmoitavat. Sunbee on hyvinkin hintansa arvoinen (taitaa olla noin 50 euroa\yo), hotelli on erittain siisti, keskeinen sijainti ja huonevarustuksessa (suuri sellainen) loytyy mm. seuraavaa:

• ilmastointi,
• tietokone,
• jaakaappi
• 50 tuumainen tv kansainvalisine kanavineen,
• vesiautomatti kuumalle ja kylmalle vaihtoehdolle,
• kieroutuneen nakoinen hierova amme kylpyhetkia varten, jne.

Viela kun keksisi kuinka kattovalon saa sammutettua...Eli hotellia voi suositella lampimasti jos tannepain sattuu joku tulemaan.

Insadongin alue on melko rauhallista, hieman samanlainen kuin Asakusa Tokiossa. Alue on taynna taidegallerioita ja teehuoneita ja niiden myota tietysti myos turisteja. Lankkareita taalla ei hirveasti ole mutta varsinkin japanilaisia tuntuu piisaavan. Yoelamaa alueelta ei tosin loydy, joten sita joutuu metsastamaan eri hoodeista. Itse suuntasin illalla Sinchoniin, josta pienen harhailun jalkeen loytyi alue taynna toinen toistaan houkuttelevimppia vapaa-ajanviettolaitoksia. Paadyin lopulta LP:nkin suosittelemaan Woodstock-baariin, jossa rokki raikasi ja kansa juhli. Siina tuli sitten istuttua baaritiskilla iltaa paikallisten kanssa 10000 wonin (alle 7 euroa) kaljakannujen (abaut puolitoista litraa) aaressa, puhuen tonkkoenglannilla Nokiasta ja Tero Pitkamaesta Helloweenin soidessa taustalla. And good times were had by all. Paikallisislla tuntuu muuten olevan hirvea tarve tehda selvaksi se, etta "Korea is number one." Ilmeisesti Japanin ja Kiinan varjossa on vietetty aikaa ihan liian paljon ja nyt on tullut aika teroittaa kaikille Korean ylivoimaisuutta naapureihinsa nahden...Taksimatka Sinchonista takaisin Insadongiin oli sekin alle kymppitonnin, kuten myos jossain valissa vetaisty sushi-ateria, joten ei tata Soulia ainakaan viela ole paassyt kalliiksi haukkumaan.

Semmoista ekana paivana. Tanaan on sadepaiva, saaennuste tosin lupailee melko rapeita keleja tulevalle viikolle; huomisesta keskiviikkoon tiedossa 30-33 astetta ja aurinkoa. Kavin eilen USO:n toimistolla maksamassa tiistaisen DMZ-retken jota sitakin tassa odotellaan innolla. Tanaan taidan edelleen tyytya rauhalliseen aikaeron tasaamiseen ja edukkaasta paikallisesta oluesta nauttimiseen, tuon kelinkin ollessa tuollainen. Hasta manana, niin kuin tallapain ei ole tapana sanoa.

Seuraavaksi ohjelmassa

Torstaina alkaa kesäloma ja kuten on tavaksi tullut, sitä ei jäädä viettämään kotioloihin.

31.7. klo 1730 Finnairin Ay41 suuntaa Helsinki-Vantaalta kohti Etelä-Koreaa ja Incheonin kentälle Soulin kupeeseen seuraavana aamuna paikallista aikaa. Soulissa on tarkoitus viettää vajaa viikko (mukaan lukien USO:n järjestämä DMZ-reissu) ja majoitus on buukattu "keskustasta" (melko joustava käsite yli 10 miljoonan ihmisen kylässä; yli 20 miljoonaa jos lasketaan koko talousalue) Sunbee hotellista. Sen verran keskustassa pitäisi joka tapauksessa olla, että Insadongin alue lienee ihan nurkilla. Hankalaa aina tuo majoituksen haarukoiminen uudesta suurkaupungista, toivottavasti osui kohdalleen. Varaukset hoidin tällä kertaa Asiarooms.com:in kautta, toivottavasti siellä on oikeasti varaus odottamassa eikä rahat vain kadonneet esim. Pattayalle.

7.8. jatkan Asiana Airlinesin siivillä Soulista Jeju:n saarelle. Tämän vulkaanisen saaren tunnusmerkkejä ovat mm. 2km korkea tulivuori Halla-san keskellä kiveä, hienot rannat ja harubangit. 4 yötä vietän saaren etelä osissa, Seogwipon kaupungissa ja siirryn sieltä vielä kahdeksi yöksi Jeju Cityyn. Majoitukset on varattu New Kyungnam:sta (Seogwipo) ja Robero:sta (Jeju City), edelleen Asiarooms:in kautta.

13.8. lennellään taas Asianalla, Jejusta Pusaniin. Pusanissa vietän kolme yötä, majoitus on tosin vielä varaamatta sillä haluamalleni seudulle ei oikein löytynyt netin kautta varattavaksi sopivaa vaihtoehtoa. Valtaosa vaihtoehdoista osui Pusanin ranta-alueille - eritoten Haeundae biitsille - johon ei elokuussa ole mitään hinkua (lomakausi paikallisislla). Mutta onhan sentään seutu selvillä, pirssi alle ja mökkiä etsimään.

16.8. lähdetään taifuunikauden alkamisen kunniaksi merille härnäämään luonnonvoimia, Beetlellä kolmessa tunnissa Pusanista yli Hakataan, eli Japanian puolelle Fukuokaan. Fukuokan piti alun perin olla ainoastaan läpikulkuetappi mutta kun siellä on tosiaan tuo taifuunikausi päällä, niin ajattelin varata ylimääräisen vuorokauden siltä varalta että aikataulut alkaa kusemaan samaa tahtia taivaan kanssa. Eli vietän Fukuokassa kaksi yötä viehättävästi nimetyssä Arty Inn hotellissa.

18.8. vaihdetaan lentoyhtiötä ja kokeillaan All Nippon Airwaysin siipien kantavuutta lentämällä Fukuokasta Nahaan, Okinawalle. Okinawalla piti alun perin seikkailla enemmänkin mutta kun lisäsin tuohon Korean agendaa Soulin lisäksi vielä pari mestaa, niin Okinawalla pysyttäydyn Nahassa josta yritän järjestää sitten jonkinlaisia päiväretkiä esim. läheisille saarille. Eli Okinawalla olen sitten sen viisi yötä, majoitus Nahassa Kokusai Dorin tuntumassa Tokyo Inn-ketjuhotellissa.

23.8. alkaa jo häntä häämöttämään reissussa, joten nokka takaisin kohti Soulia. Seuraan jälkiäni Fukuokan kautta Pusaniin ja sieltä taas Asianalla Souliin. Ja tämä pitäisi saada suoritettua yhden päivän aikana, siinä ei paljoa potentiaalisia pyörremyrskyjä ole aikaa kumarrella. Tosin Soulista paluu kotiin 25.8., joten on siinä päivän verran varaa aikataulujen joustaa, kunhan ei joutuisi hirveästi uusia lippuja ostelemaan sillä budjettia on koeteltu tämän reissun osalta tuossa vaiheessa ihan riittävästi. Soulissa kahden viimeisen päivän majoitus on varaamatta mutta ajattelin ettänotta jos se Sunbee miellyttää, niin buukkaan sen sitten paikan päällä vielä pariksi päiväksi.

Kotiin tosiaan maanantaina 25.8. ginivalkoisin siivin, kotimaassa joskus iltapäivästä jos aeromystiikan jumalat ovat suotuisia. Koitetaan päivitellä matkalta, näyttäisi jotakuinkin kaikissa majapaikoissa olevan mahdollisuus jopa henkilökohtaiseen nettiyhteyteen omasta huoneesta (ja Turistillahan on aina läppäri matkassa), joten jos aikaa riittää niin mahdollisuudet ainakin on. Ehkö jotain kuviakin.

Roskildea

Radiohead soi ja tyttö chillaa.


Pahapahaolo. Tuopin sisältö ei ole (enää) kaljaa.


Greg Puciato, The Dillinger Escape Plan.


Kun musiikki on ohi.


Roskilden festivaaleillakin tuli piipahdettua 3.-6.7. Hauskaa oli vaikkakin hieman työlästä, sillä a) majoitus oli Kööpenhaminassa joten joutui junailenmaan väliä vielä VR:kin epäluotettavamman palveluntarjoajan kyydissä ja b) työt odottivat suoraan paluupäivänä. Festaritarjonnasta mainittakoon mm. Radiohead, Neil Young, Grinderman (Nick Cave) ja enemmän omiin intresseihini kohdistuneet The Clutch, Dillinger Escape Plan, Rotten Sound, Holy Fuck, A Kid Hereafter in the Grinding Light, jne. Ohessa muutama otos.

X marks the spot

Pilvenpiirtäjä Shinjukun hallinnolliselta puolelta. Shinjuku Tokio, kesäkuu 2008.

Shomben Yokocho

Shomben Yokochon yakitori-taivas. Shinjuku Tokio, kesäkuu 2008.

Umeda Sky Building, Osaka

Heijastus ikkunoista Umeda Sky Buildingin näköalatasanteelta. Umeda Osaka, joulukuu 2007.

Blogille tekohengitystä

Hetken hiljaisuuden jälkeen koitetaan taas potkaista henkiin tätäkin kyhäelmää...

Tapahtunut sitten viime merkinnän:

• tavanomaisia työmatkoja tavanomaisiin kohteisiin, ei uutta siltä rintamalta,
• Joulun alla käväisin taas Japaniassa. Reilun viikon reissu Osakaan ja välillä piipahdin päiväretkellä Himeji:ssä linnaa pällistelemässä. Ihan kiva,
• tammikuussa tuli käytyä jälleen Thaimaassa; Bangkok, Koh Chang ja Hua Hin. Eli perin tuttuja latuja sivakoitiin sielläkin, ei uutta raportoitavaa.
  

Sen jälkeen on tullut reissattua lähinnä ainoastaan työnantajan velvoittamana.

Kesäkuussa tuli käytyä jälleen Japanissa kun Hullujen Päivien huokea lentotarjonta aiemmin keväällä loi kysynnän. 18.6. suuntasin siis Juhannuksen viettoon Osakaan, majoitus siellä vanhassa tutussa Hotel Kinki:ssä Umedan alueella. Seuduthan on tullut koluttua tarkemmin jo aiemmilla reissuilla, joten nähtävyyksien perässä ei tällä kertaa tullut ravattua vaan keskityin puhdaveriseen hengailuun. Pariin aiempaan Osaka-visiittiin verrattuna yhdistin tähän reissuun kuitenkin visiitin Tokioon, jossa ei ole tullut käytyä sitten ensimmäisen Japanin matkan kesällä 2006. 23.6. hyppäsin siis Shinkanseniin Shin-Osakan asemalta ja suuntasin kohti Tokiota, määränpäänä Shinjukun alue jossa oli varattuna majoitus Hotel Kent:ssä. Tarkkaavaisempi lukija saattaa havaita, että hotellin kotisivut ovat ainoastaan japaniaksi, joten huoneen varaaminen tuota kautta olisi ollut keskimääräistä haasteellisempaa. Varasinkin huoneen Agoda:n palvelun kautta ja nyt toista kertaa kyseistä systeemiä käyttäneenä (varannut aiemmin majoituksen Bangkokista saman saitin kautta) voin todeta sen ainakin omalta osaltani toimineen luotettavasti ja näin ollen myös suositella palvelua. Shinkansen-lippu Osakasta Tokion Tokyo-asemalle (jonne kaikki Shinkansenit Osakan suunnasta päätyvät) maksaa noin 80 euroa (13000 jeniä) suuntaansa ja vaikka matka-aika on 550km etäisyydestä huolimatta erittäin kohtuullinen 2h35min, niin päivämatkalle ei kannattane lähteä, ellei satu omaamaan Japan Rail Pass:ia.

Shinjukun voi jakaa karkeasti kahteen osaan; junaradan länsipuolelle sijoittuu alueen hallinnollinen ja business-keskus ja radan itäpuolella puolestaan on huvituksiin keskittynyt osa. Itäpuolella sijaitsee myös Tokion punaisten lyhtyjen alue Kabukicho ja Kent-hotelli on itseasiassa keskellä Kabukichoa. Täten majoitusvalintaa ei voi suoranaisesti lapsiperheille suositella, vaikka alue onkin kaukana esim. Amsterdamin vastaavasta. Vaikka seutua kuvaillaankin useassa yhteydessä hieman hämäräksi ja kenties jopa vaaralliseksi on se kuitenkin molempia näitä vain Japanin mittapuun mukaan, joka suomalaiselle vastaa suurin piirtein Helsingin rautatieasemaa arki-iltana klo 18. Itse pidän esimerkiksi Roppongin seutua huomattavasti epämiellyttävämpänä alueena iltaisin, kun taas Shinjukussa on runsaasti rosoista karismaa ja luonnetta. Sitäpaitsi alue on täynnä mitä mainioimpia ravintoloita, izakaya-tyyppisiä pubeja ja muuuta iltaelämää. Radan länsipuolella tarjonta on kuivempaa alueen keskittyessä lähinnä Tokion hallinnointiin (jos Tokiosta pitäisi löytää keskusta niin Shinjuku on varmaankin lähinnä sitä) ja rahan tahkoamiseen. Mikäli korkeat talot ja niihin liittyvä arkkitehtuuri kiinnostaa niin niistä alueelta löytyy mielenkiintoisia esimerkkejä (mm. Tokyo Metropolitan Government Building). Lisäksi seudulla on luonnollisesti mahdollisuus harrastaa shoppailua esim. Yodobashi-kamera/elektroniikkamarketissa, joka on levittäytynyt useampaan rakenukseen 6-7 kerrokseen Shinjukun aseman läheisyyteen.

Enivei, Tokiossa tuli pyörittyä pari päivää, Shinjukussa eksyillen, Shomben Yokocholla yakitorista nauttien, Roppongi Hills:iä ihmetellen, jne. Muutama esimerkki jäi taas käteen japanilaisten ällistyttävästä ystävällisyydestä ja "Lost in Translation"- hetkistä, tässä niistä yksi...

Istuin illalla eräässä Shomben Yokochon yakitori-paikoista nautiskellen maukkaasta eväästä ja kylmästä Sapporosta. Niinkuin tuosta ylempänä linkittämästäni videosta voi ehkä päätellä, niin paikathan ovat sellaisia pieniä, noin 10 hengen kioskeja, joissa istutaan baaritiskillä tiiviisti hartiat yhdessä ja selkä seinää vasten. Joten jörömmänkin suomalaisen on helppo tutustua vierustovereihinsa näissä paikoissa. Ryhdyin siinä sitten jutulle kolmen suurin piirtein itseni ikäisen paikallisen salarimanin kanssa, jotka tekivät sitä mitä salarimanin kuuluu tehdä; olivat työskennelleet myöhään, istuvat kimpassa iltaa viimeisiin juniin asti joilla matkaavat hiprakassa lähiöihin perheidensä luo, heräävät aamula heti kuuden jälkeen ja toistavat saman kuvion. Keskustelu kävi läpi ne tutut kuviot (Suomi, suomalaiset, yksin reissussa,Nokia, design, muumit, jne.) ja pojat siinä jopa laulaa lurittivat Muumien tunnarin japaniaksi oluen juonnin ohessa. Kun yakitori-baari alkoi sulkea joskus yhdentoista aikoihin tuli aika siirtyä eteenpäin ja kaverit kysyivät mihinkä haluaisin mennä, he halusivat tarjota turistille vielä lisää skumppaa. Totesin että kaikki käy, tosin mielummin jokin perinteisempi japanilainen paikka kuin Roppongin yökerhot. Siirryimme siis kohti Kabukichoa, josta kaverit yrittivät varoitella minua, että on hieman hämäräperäinen alue mutta täynnä mukavia paikkoja illanviettoon. Mutta kuten todettu, hotellini oli keskellä Kabukichoa, joten tämähän ei haitannut lainkaan. Jampat yhyttivät siitä sitten yhden monista alueella pyörivistä sisäänheittäjistä ja kyselivät minkälaista paikkaa olisi tarjolla (tämä kaikki tietysti japaniksi, joten keskustelun seuraaminen omalta osaltani oli vähintäänkin rajoittunutta). Lähdimme seuraaman kaveria pitkin Shinjukun sokkeloisia katuja ja noin kymmenen minuutin kuluttua löysimme itsemme tavanomaisen kerrostalon kuudennesta kerroksesta, jossa koputtelimme liki vailla minkäänlaisia ravintolatoimintaan viittaavia merkintöjä olevaan oveen. Kun ehdotin kavereille, että menisimme perinteisempään japanilaiseen paikkaan oletin suuntaavamme izakayaan mutta nyt olimmekin saapuneet sen modernimpaan versioon, hostess baariin. Paikka oli alkuun melko hämmentävä ja tarjosi vilauksen Japanista, jota turistin on vaikea päästä omillaan näkemään... Hommahan menee jotakuinkin näin; baarissa työskentelee liuta (sieltä kauniimmasta päästä olevia) naisia, joiden tehtävänä on viihdyttää, toimia seuralaisena, ylläpitää keskustelua ja kaataa drinkkejä miespuolisille vieraille. Baari muistuttaa enemmän olohuonetta kuin varsinaista baaria; sohvaryhmiä, nojatuoleja, jne. Hämmentävän fiiliksen paikkaan luo se, että toisin kuin kotimaisessa normibaarissa, taustalla ei soi lainkaan musiikkia ellei joku asiakkasita halua laulaa karaokea, jolloin hänelle tuotiin langaton pääte josta valita haluamansa kappale, joka sitten pärähti pyörimaan kaikilla baariin asennetuilla tv-ruuduilla ja artisti itse sai langattoman mikrofonin jolla vetäistä styge. Baariin maksetaan sisäänpääsymaksu, jolla saa vapaasti nauttia pöydillä olevaa shochua ja viskiä niin paljon kuin haluaa (ja jota ei luonnollisestikaan tarvitse itse laseihin kaataa...), muista juomista pitää maksaa erikseen. Sisäänpääsymaksun hintaa en osaa sanoa kun tämä väkisin haluttiin minulle tarjota...Katselin touhua jossain määrin ihmeissäni/huvittuneena ja kaverit kyselivät, että onko meillä vastaavia paikkoja kotipuolessa. Totesin että ei todellakaan, ellei tällaisiksi sitten lasketa ravintoloita, joissa naispuoliset edustajat ovat täysverisiä ammattilaisia. Näissä hostess-paikoissa ei kuitenkaan ole kyse prostituutiosta, vaan naiset ovat ennemminkin nykypäivän geishoja, viihdytysupseereja joiden tulee taata, että asiakas viihtyy ja haluaa palata baariin toistekin. Tosin kaverit totesivat että ajat muuttuvat tässäkin bisneksessä ja kiinalaisten vallatessa alaa (kuten oli käynyt Shomben Yokochon yakitori-paikkojenkin) kyse on yhä useammin vain rahasta ja siitä paljonko on valmis maksamaan mistäkin palvelusta. Mutta tämä ei siis kuulu tällaisten baarien peruspalvelujen piiriin. Olo oli kyllä kieltämättä niinkuin leffassa olisi ollut, siinä määrin eksoottisesta kokemuksesta oli kyse. Kahden aikoihin yöllä oli aika poistua ja toivottaa kavereille hyvät yöt, sekä yrittää jäljittää omat askeleensa takaisin päin hotellille. No tässähän epäonnistuttiin perusteellisesti ja alta nanosekunnin huomasin olevani eksyksissä, joka tosin Shinjukussa on lapsellisen helppo temppu joten ei nyt kehua retostella sillä liikaa. Kaksi ikivanhaa kikkaa toimii aina eksyneen turistin kartalle saamiseksi: taksi alle tai lähimpään baariin neuvoja kyselemään. Ylläripylläri, valitsin jälkimmäisen. Astuin sisään pikkukuppilaan ja tein oloni kotoisaksi tiskillä, jossa aloin kyselemään naapurilta vektoreita kohti Shinjuku Koma Stadionia (suuri perinteikäs teatteri aivan hotellini vieressä). Tokiohan on niin täynnä hotelleja, että ellei satu asumaan joissain niistä isoimmista ja nimekkäimmistä, niin lienee parempi kysellä suuntia vain jollekin lähistöllä olevalle maamerkille. Heppu antoi ontuvalla englannillaan kohtuu ymmärrettävät ohjeet kotiin pääsemiseksi, pahoittelui tämän jälkeen sitä että joutui poistumaan mutta maksoi baarimikolle vielä yhden oluen meikäläiselle yömyssyksi. Amazing race. Hetken siinä joutui vielä turisemaan viisikymppisen paikallisen amattisurffarin ja kaverinsa, isojen poikien manga-lehden päätoimittajan, kanssa ja sitten ohjeita seuraten kohti kotia. Kaikenlaisiin sitä törmääkin, eritoten kun itsekseen reissaa.

Semmoinen reissu, ei mitään ihmeellistä turismia siis mutta oikein onnistunut breikki kevään työkiireiden päälle kesän alkuun. Tapa se on tuokin Juhannusta viettää, eikä yhtään hullumpi.