Öistä Ljubljanaa triplasillan tuntumasta
tiistaina, elokuuta 04, 2009
Ljubljanaa ja vähän muutakin
Noniin...Torjantai ja perjantai menivät Ljubljanan keskustan seudulla pörräämiseen ja pakolliseen turistivierailuun Ljubljanan linnassa. Ei sieltä näyttävimmästä päästä linnoja missä on tullut käytyä mutta tornista aukeaa kyllä komeat näköalat yli Ljubljanan, että onhan siinä se. Presernov trg:n lähikorttelit, Ljubljanica-joen varren kadut ja vanhan kaupungin korttelit tarjoavat sinänsä ihan mukavaa haahuiluseutua mutta Ljubljanan keskustahan on verrattain pieni, joten pari päivää riittää hyvin niiden seutujen kartoittamiseen.
Iltaelämää löytyy runsaasti joen varrelta ja lähikortteleista, tosin valtaosa paikoista sulkee jo 01, osan ollessa auki 03:een. Peruskahviloiden/baarien lisäksi mieleen jäivät Pr´skelet ja Hijo de Puta vanhan kaupungin puolella. Pr'skelet vetää väkeä luurankokikkailullaan ja Hijo de Putan meininki oli muuten vaan leppoisaa, lehmä katossa ja miesten vessan lavuaari haluaa tulla otetuksi takaapäin. Niin ja viiden euron juomiin törsäämisen päälle saa lautasellisen tapaksia, which was nice. Myös Presernov trg:n kupeessa oleva Kavarna Tromostovje sai osansa turistin pesoista.
Matka tännehän sujui sinivalkoisin siivin ja majoitus Ljubljanassa oli varattuna Emonec-hotellissa. Jos tuollainen kahden tähden perustouhu piisaa niin sen kanssa ei voi mennä pahasti pieleen. Huone 59€/yö, aamiainen kuuluu hintaan ja aivan mestoilla, kortteli joen rantaan ja 100m Presernov trg:lle ja siitä vanhaan kaupunkiin.
Perjantai-iltana tapasin paikallisen kolleegan Gregorin oluen merkeissä ja Gregorhan koki heti velvollisuudekseen lähteä näyttämään Turistille paikkoja. Tämä ei sinänsä ole mikään suuri ihme, onhan kaveri sentään Karjalan Kannaksen Kaljapulloritarikunnan konsuli, toimipaikka Sredne Jersen kylä Ljubljanassa. Enivei, lauantaiaamuna klo 0930 Gregor poimi turistin kyytiinsä ja siitä suunnattiin kohti pohjoista ja Alppeja. Siellä pöristiin ensin aamukahveilla pienessä vuoristokylässä ja siitä otettiin suunta Velike Planinaan. Tälle 1666 metriselle huipulle noustiin todellisten vuoristogorilloiden tapaan gondoli/tuolihissi-kombinaatiolla. Mutta kyllähän tuo urakointi kannatti, huipulta aukeaa melko muikeat näkymät ympäröiville vuorille ja lähikaupunkeihin. Aurinko siellä tosin porotti perin lämpimästi, mikä oli luettavissa illemmalla myös turistin naamasta ja niskasta. Vuoristosamoilun päätteeksi suunta Gregorin kotiin missä vaimo oli jo valmistellut lounaan ja ruokailun parissa vietettiinkin mukava parituntinen aurinkoisella takapihalla. Ruoka huuhdottiin alas luonnollisesti tölkillisellä kylmää Karjalaa, Sloveniassa kun kerran ollaan. Ja kyllä, Karjalan Kannaksen Kaljapulloritarikunnan konsulin nimityskirja oli kehystettynä seinällä. Gregor meni illaksi töihin, joten Turistille aukesi vielä tilaisuus käydä tutustumasa Ljubljanan aluelennonjohtoon ja siitä sitten illanviettoon kylille. Ns. hyvä päivä.
Sunnuntai vierähti chillaillessa, terassilta toiselle Umberto Econ seurassa vaellellen. Sunnuntain aikana Gregor tosin ehti tehdä jo jatkojärjestelyjä Turistin päänmenoksi. Eli maanantaiaamulle oli järjestetty tapaaminen toisen kolleegan kanssa LJLJ ACC:n pihaan, josta oli määrä ottaa suunta kohti rannikkoa. Kolleega File oli menossa viettämään vapaitaan Portorozin rannikkokaupunkiin ja näin Turistille aukesi mahdollisuus autokyytiin kohti matkan varrella olevaa Postojnaa. Matka maanantaiaamuna käynnistyi verkkaisesti, ensin mentiin Filen kantabaariin Ljubljanan laidoille aamukahveille, aamukaljoille ja turisemaan niitä näitä natiivien kanssa. Siitä sitten aikanaan kohti Postojnaa näköalareittejä hyväksi käyttäen ja siellä vielä lounasoluet ennen kuin File jatkoi matkaansa kohti Portorozia ja Turisti itse hakeutui Kompas-matkatoimistoon kyselemään neuvoja nähtävyyksien pällistelemiseksi. Päivän suunnitelmassa oli Postojnan luoliin ja Predjaman linnaan tutustuminen ja Kompas:lla olikin eväät retken tekemiseen. Liput molempiin kohteisiin voi ostaa kevyesti alennettuun hintaan ko. byroosta ja antavat vielä aikatauluinfot yms. Joten siitä sitten jalat alle ja kävelemään kohti luolia, jotka sijaitsevat reilun 10 minuutin kävelymatkan päässä Postojnan keskustasta. Sen verran hyvissä ajoin onnistuin olemaan liikenteessä, että esim.iltapäivään verrattuna jonot olivat vähäisiä ja luoliin pääsi sukeltamaan melko sujuvasti. Kuljetus maan pinnalta luolien syövereihin tapahtuu eräänlaisen vuoristoradoistakin tutun junasysteemin kyydissä, tosin hieman rauhallisemmalla profiililla kuin keskimääräinen vuoristorata. Noin kahdeksan minuutin junamatkan jälkeen (kaksimetriset ja yli, varokaa päätänne...) juna saapuu luolaston syövereihin ja täällä matkustajat jakautuvat puhutun/ymmärretyn/sujuvasti kuunnelllun kielen mukaisiin ryhmiin ja oppaat ottavat porukat huostaansa. Tästä alkaa n. tunnin kestävä vaellus luolien läpi, välillä oppaan jorinoita kuuntelemaan pysähtyen. Itse tosin kadotin oman ryhmäni jo lähtökiihdytyksessä kun jäin tuijottamaan stalagmiitteja, stalagtiittejä ja stalgmitälietä kameran linssin läpi. Mutta eipä siinä mitään, hyvin sen italiaakin puhuvan ryhmän rippeiden kyydissä pysyi ja eksymään ei päässyt. Luolat olivat kyllä komeita ja vaikuttavia, suosittelen jos mestoille satutte. Vaikka Suomessakin kaikenlaisissa luolissa on tullut luuhattua niin ei kotikonnuilta ihan vastaavia löydä. Päivänvaloon palattua ja lounastauon jälkeen alle ilmainen shuttle bus ja sillä kohti 9km päässä sijatsevaa Predjaman linnaa. Linna on rakennettu nerokkaasti vuoren rinteessä olevan luolan suulle, tehden siitä lähes mahdottoman valloitettavan. Itse linnan sisällä ei ole niinkään paljoa nähtävää mutta mukava sokkelohan se oli kierrellä ja lisää luoliakin pääsee näkemään niin halutessaan. Mutta erityisesti ko.paikka on vaikuttava näky ulkoapäin pällisteltynä. Shuttle bus-aikataulu antaa vierailulle aikaa noin puolitoista tuntia mikä riittää oikein hyvin ja sama bussi palautti Turistin luolien kautta Postojnan rautatieasemalle, mistä tunnin Postojna-Ljubljana junamatkaan oikeuttavan lipun voi lunastaa vajaan viiden euron hintaan. Ljubljanaan palattua kävin vielä pällistelemässä paikallisen lepakkoluolan ympäristöä. Ja tämä ei siis ole luola jossa on lepakoita, vaan paikallisten alakulttuurien hengailumesta Ljubljanan rautatieaseman lähellä, Hostel Celican (nähtävyys sekin: entinen vankila, nykyinen hostelli, kalterit vielä tallessa) takana. Anarkistit olivat painaneet pitkää päivää niiden seinämaalausten kanssa. Mitenköhän tuo työnjako tuollaisessa anarko/punk/smelly hippie-yhteisössä oikein toimii..."Tossa ois vielä paljasta seinäpintaa, käypäs Mauri sutasemassa siihen näyttävä graffiti." "Älä komentele, en ota määräyksiä vastaan sortajilta. Fuck the system." "Huokaus." Ihan näyttävä alue kyllä, ei siinä mitn. Illalla Ljubljanassa alkoi helvetillisperkeleellinen ukkonen ja kaatosade, joka rajoitti illallissuunnitelmia pitäen tursitin korttelin säteellä hotellistaan. Paikallisen mätön sijaan illallislautaselta löytyi puolikiloinen t-luupihvi jonka syöminen oli (kumpaankaan prosessiin koskaan osallistumatta) jotain orgian ja teurastuksen väliltä. Nam.
Tiistaiaamukin valkeni sateisena. Tuossa hetki sitten luovutin hotellin pois ja valmistaudun siirtymätaipaleeseen kohti Bledin kaupunkia. Konsuli-Gregor pisti taas järjestellen ja kolleegansa Damjan on nakitettu Turstin viralliseksi kuskiksi Blediin kunhan aamuvuorostaan pääsee. Kävi jo tauolla hakemassa repun autoonsa. Palvelu pelaa. Ljubljanasta jäi oikein mukava kuva. Mukava ja turvllinen pikkukylä jossa Turistikin tuntee olevansa tervetullut. Ja toisin kuin esim. Belgradissa, jossa kaupungilla tulee vastaan toinen toistaan synkemmän näköistä serbiä niin alkuasukkaat tuntuvat paljon avoimemmilta ja ystävällisemmiltä kuin standardislaavit. Bledissä siis kaksi yötä, sitten yöksi Zagrebiin ja eteenpäin kohti Dubrovnikia. Josko vaikka Zagrebista sitten lisää väliaikoja.
Iltaelämää löytyy runsaasti joen varrelta ja lähikortteleista, tosin valtaosa paikoista sulkee jo 01, osan ollessa auki 03:een. Peruskahviloiden/baarien lisäksi mieleen jäivät Pr´skelet ja Hijo de Puta vanhan kaupungin puolella. Pr'skelet vetää väkeä luurankokikkailullaan ja Hijo de Putan meininki oli muuten vaan leppoisaa, lehmä katossa ja miesten vessan lavuaari haluaa tulla otetuksi takaapäin. Niin ja viiden euron juomiin törsäämisen päälle saa lautasellisen tapaksia, which was nice. Myös Presernov trg:n kupeessa oleva Kavarna Tromostovje sai osansa turistin pesoista.
Matka tännehän sujui sinivalkoisin siivin ja majoitus Ljubljanassa oli varattuna Emonec-hotellissa. Jos tuollainen kahden tähden perustouhu piisaa niin sen kanssa ei voi mennä pahasti pieleen. Huone 59€/yö, aamiainen kuuluu hintaan ja aivan mestoilla, kortteli joen rantaan ja 100m Presernov trg:lle ja siitä vanhaan kaupunkiin.
Perjantai-iltana tapasin paikallisen kolleegan Gregorin oluen merkeissä ja Gregorhan koki heti velvollisuudekseen lähteä näyttämään Turistille paikkoja. Tämä ei sinänsä ole mikään suuri ihme, onhan kaveri sentään Karjalan Kannaksen Kaljapulloritarikunnan konsuli, toimipaikka Sredne Jersen kylä Ljubljanassa. Enivei, lauantaiaamuna klo 0930 Gregor poimi turistin kyytiinsä ja siitä suunnattiin kohti pohjoista ja Alppeja. Siellä pöristiin ensin aamukahveilla pienessä vuoristokylässä ja siitä otettiin suunta Velike Planinaan. Tälle 1666 metriselle huipulle noustiin todellisten vuoristogorilloiden tapaan gondoli/tuolihissi-kombinaatiolla. Mutta kyllähän tuo urakointi kannatti, huipulta aukeaa melko muikeat näkymät ympäröiville vuorille ja lähikaupunkeihin. Aurinko siellä tosin porotti perin lämpimästi, mikä oli luettavissa illemmalla myös turistin naamasta ja niskasta. Vuoristosamoilun päätteeksi suunta Gregorin kotiin missä vaimo oli jo valmistellut lounaan ja ruokailun parissa vietettiinkin mukava parituntinen aurinkoisella takapihalla. Ruoka huuhdottiin alas luonnollisesti tölkillisellä kylmää Karjalaa, Sloveniassa kun kerran ollaan. Ja kyllä, Karjalan Kannaksen Kaljapulloritarikunnan konsulin nimityskirja oli kehystettynä seinällä. Gregor meni illaksi töihin, joten Turistille aukesi vielä tilaisuus käydä tutustumasa Ljubljanan aluelennonjohtoon ja siitä sitten illanviettoon kylille. Ns. hyvä päivä.
Sunnuntai vierähti chillaillessa, terassilta toiselle Umberto Econ seurassa vaellellen. Sunnuntain aikana Gregor tosin ehti tehdä jo jatkojärjestelyjä Turistin päänmenoksi. Eli maanantaiaamulle oli järjestetty tapaaminen toisen kolleegan kanssa LJLJ ACC:n pihaan, josta oli määrä ottaa suunta kohti rannikkoa. Kolleega File oli menossa viettämään vapaitaan Portorozin rannikkokaupunkiin ja näin Turistille aukesi mahdollisuus autokyytiin kohti matkan varrella olevaa Postojnaa. Matka maanantaiaamuna käynnistyi verkkaisesti, ensin mentiin Filen kantabaariin Ljubljanan laidoille aamukahveille, aamukaljoille ja turisemaan niitä näitä natiivien kanssa. Siitä sitten aikanaan kohti Postojnaa näköalareittejä hyväksi käyttäen ja siellä vielä lounasoluet ennen kuin File jatkoi matkaansa kohti Portorozia ja Turisti itse hakeutui Kompas-matkatoimistoon kyselemään neuvoja nähtävyyksien pällistelemiseksi. Päivän suunnitelmassa oli Postojnan luoliin ja Predjaman linnaan tutustuminen ja Kompas:lla olikin eväät retken tekemiseen. Liput molempiin kohteisiin voi ostaa kevyesti alennettuun hintaan ko. byroosta ja antavat vielä aikatauluinfot yms. Joten siitä sitten jalat alle ja kävelemään kohti luolia, jotka sijaitsevat reilun 10 minuutin kävelymatkan päässä Postojnan keskustasta. Sen verran hyvissä ajoin onnistuin olemaan liikenteessä, että esim.iltapäivään verrattuna jonot olivat vähäisiä ja luoliin pääsi sukeltamaan melko sujuvasti. Kuljetus maan pinnalta luolien syövereihin tapahtuu eräänlaisen vuoristoradoistakin tutun junasysteemin kyydissä, tosin hieman rauhallisemmalla profiililla kuin keskimääräinen vuoristorata. Noin kahdeksan minuutin junamatkan jälkeen (kaksimetriset ja yli, varokaa päätänne...) juna saapuu luolaston syövereihin ja täällä matkustajat jakautuvat puhutun/ymmärretyn/sujuvasti kuunnelllun kielen mukaisiin ryhmiin ja oppaat ottavat porukat huostaansa. Tästä alkaa n. tunnin kestävä vaellus luolien läpi, välillä oppaan jorinoita kuuntelemaan pysähtyen. Itse tosin kadotin oman ryhmäni jo lähtökiihdytyksessä kun jäin tuijottamaan stalagmiitteja, stalagtiittejä ja stalgmitälietä kameran linssin läpi. Mutta eipä siinä mitään, hyvin sen italiaakin puhuvan ryhmän rippeiden kyydissä pysyi ja eksymään ei päässyt. Luolat olivat kyllä komeita ja vaikuttavia, suosittelen jos mestoille satutte. Vaikka Suomessakin kaikenlaisissa luolissa on tullut luuhattua niin ei kotikonnuilta ihan vastaavia löydä. Päivänvaloon palattua ja lounastauon jälkeen alle ilmainen shuttle bus ja sillä kohti 9km päässä sijatsevaa Predjaman linnaa. Linna on rakennettu nerokkaasti vuoren rinteessä olevan luolan suulle, tehden siitä lähes mahdottoman valloitettavan. Itse linnan sisällä ei ole niinkään paljoa nähtävää mutta mukava sokkelohan se oli kierrellä ja lisää luoliakin pääsee näkemään niin halutessaan. Mutta erityisesti ko.paikka on vaikuttava näky ulkoapäin pällisteltynä. Shuttle bus-aikataulu antaa vierailulle aikaa noin puolitoista tuntia mikä riittää oikein hyvin ja sama bussi palautti Turistin luolien kautta Postojnan rautatieasemalle, mistä tunnin Postojna-Ljubljana junamatkaan oikeuttavan lipun voi lunastaa vajaan viiden euron hintaan. Ljubljanaan palattua kävin vielä pällistelemässä paikallisen lepakkoluolan ympäristöä. Ja tämä ei siis ole luola jossa on lepakoita, vaan paikallisten alakulttuurien hengailumesta Ljubljanan rautatieaseman lähellä, Hostel Celican (nähtävyys sekin: entinen vankila, nykyinen hostelli, kalterit vielä tallessa) takana. Anarkistit olivat painaneet pitkää päivää niiden seinämaalausten kanssa. Mitenköhän tuo työnjako tuollaisessa anarko/punk/smelly hippie-yhteisössä oikein toimii..."Tossa ois vielä paljasta seinäpintaa, käypäs Mauri sutasemassa siihen näyttävä graffiti." "Älä komentele, en ota määräyksiä vastaan sortajilta. Fuck the system." "Huokaus." Ihan näyttävä alue kyllä, ei siinä mitn. Illalla Ljubljanassa alkoi helvetillisperkeleellinen ukkonen ja kaatosade, joka rajoitti illallissuunnitelmia pitäen tursitin korttelin säteellä hotellistaan. Paikallisen mätön sijaan illallislautaselta löytyi puolikiloinen t-luupihvi jonka syöminen oli (kumpaankaan prosessiin koskaan osallistumatta) jotain orgian ja teurastuksen väliltä. Nam.
Tiistaiaamukin valkeni sateisena. Tuossa hetki sitten luovutin hotellin pois ja valmistaudun siirtymätaipaleeseen kohti Bledin kaupunkia. Konsuli-Gregor pisti taas järjestellen ja kolleegansa Damjan on nakitettu Turstin viralliseksi kuskiksi Blediin kunhan aamuvuorostaan pääsee. Kävi jo tauolla hakemassa repun autoonsa. Palvelu pelaa. Ljubljanasta jäi oikein mukava kuva. Mukava ja turvllinen pikkukylä jossa Turistikin tuntee olevansa tervetullut. Ja toisin kuin esim. Belgradissa, jossa kaupungilla tulee vastaan toinen toistaan synkemmän näköistä serbiä niin alkuasukkaat tuntuvat paljon avoimemmilta ja ystävällisemmiltä kuin standardislaavit. Bledissä siis kaksi yötä, sitten yöksi Zagrebiin ja eteenpäin kohti Dubrovnikia. Josko vaikka Zagrebista sitten lisää väliaikoja.
torstaina, heinäkuuta 30, 2009
Hahaa....
...muistin vielä käyttäjätunnuksen ja salasanankin. Hetkeen ei ole tullut tätä päivitettyä mutta syy sihen ei ole niinkään se, että ei olisi tullut reissattua, vaan se että reissut on ollut lähinnä vanhaa tuttua. Eikä esim. edellisestä, poikain kanssa toteutetusta Japanin-reissusta jäänyt paljoa kerrottavaa. Ei niinkään sen takia, että olisi ollut tylsää vaan enemmänkin päin vastoin...Myöskään keväisestä viikosta Turkissa ei juuri merkintöjä kertynyt, syynä tosin se että kyseessä oli työmatka.
Nyt on kuitenkin taas tilanne päällä ja välillä jotain uuttakin. Turisti saapua pätkähti Ljubljanaan, Sloveniaan tuossa iltapäivällä. Aiemmat kokemukset Sloveniasta rajoittuvat bussimatkaan Italian Triestestä (en suosittele) Kroatian Pulaan (suosittelen varauksin) joskus kesällä 2001 ja sillä matkalla Sloveniassa vietetystä 30 minuutista ei vielä kovin merkittävää blogimerkintää askartele. Mutta nyt siis Ljubljanassa ensi tiistaihin asti ja siitä sitten Blediin pariksi päiväksi. Toki tiistaihin mennessä on ajatuksena heittää joku päiväretkikin täältä Ljubljanasta käsin ja junalla. Bledin jälkeen Zagrebin kautta Dubrovnikiin ja Korculan saarelle viikoksi. Sieltä sitten vielä pitkäksi viikonlopuksi vanhaa tuttua moikkaamaan, eli Budapestiin ja Szigetin festareille pariksi päiväksi. Ehkä nyt ehtisi sinne patsaspuistoonkin...Kotona taas 18. päivä elokuuta. Sitten päivä pyykinpesua, repun vaihto pienempään ja 20. päivä - yllättäen - Japanin Osakaan reiluksi viikoksi. Kotona 29. päivä ja lomat lusittu 30.8., tadaa. Linkittelen tuonnempana, ei tällä mobiililaitteella viitsi alkaa kikkailemaan. Ja nyt suonette anteeksi, pitää keskittyä seuralaiseenkin välillä, tuo pitkä, kylmä ja halpa kaipaa huomiotani.
Nyt on kuitenkin taas tilanne päällä ja välillä jotain uuttakin. Turisti saapua pätkähti Ljubljanaan, Sloveniaan tuossa iltapäivällä. Aiemmat kokemukset Sloveniasta rajoittuvat bussimatkaan Italian Triestestä (en suosittele) Kroatian Pulaan (suosittelen varauksin) joskus kesällä 2001 ja sillä matkalla Sloveniassa vietetystä 30 minuutista ei vielä kovin merkittävää blogimerkintää askartele. Mutta nyt siis Ljubljanassa ensi tiistaihin asti ja siitä sitten Blediin pariksi päiväksi. Toki tiistaihin mennessä on ajatuksena heittää joku päiväretkikin täältä Ljubljanasta käsin ja junalla. Bledin jälkeen Zagrebin kautta Dubrovnikiin ja Korculan saarelle viikoksi. Sieltä sitten vielä pitkäksi viikonlopuksi vanhaa tuttua moikkaamaan, eli Budapestiin ja Szigetin festareille pariksi päiväksi. Ehkä nyt ehtisi sinne patsaspuistoonkin...Kotona taas 18. päivä elokuuta. Sitten päivä pyykinpesua, repun vaihto pienempään ja 20. päivä - yllättäen - Japanin Osakaan reiluksi viikoksi. Kotona 29. päivä ja lomat lusittu 30.8., tadaa. Linkittelen tuonnempana, ei tällä mobiililaitteella viitsi alkaa kikkailemaan. Ja nyt suonette anteeksi, pitää keskittyä seuralaiseenkin välillä, tuo pitkä, kylmä ja halpa kaipaa huomiotani.
tiistaina, tammikuuta 13, 2009
Matka on jatkunut
Phnom Penh oli kyllä mainio. Kolmen miljoonan ihmisen kaupunki jossa lienee arviolta 10 miljoonaa mopoa jotka tuntuvat kaikki olevan liikkeellä samaan aikaan. Koko ajan. Kaistajako on suuntaa antava ja ryhmittäytymiskonventiot melko jatsahtavia. Mutta hyvin sinne Turistikin sekaan mahtui, kunhan muisti pelisäännöt.
Kaupunki on kokoisekseen siinä mielessä poikkeava, että kaupunkin silhuetti on melko matala. Yli 5 kerroksisia rakennuksia Phnom Penhistä on vaikea löytää. Tämäkin tosin on muuttumassa ja ensimmäiset yli 30-kerroksiset rakennukset ovat jo tekeillä ja kaupunkikuva tullee muuttumaan merkittävästi lähivuosien aikana. Kaupunki on olemukseltaan selvästi esim. Bangkokia rosoisempi (roskaa, "tuoksuja", hallitsematonta kaaosta, nuhjuisia rakennuksia, jne.) mutta raffin ulkokuoren alta löytyy leppoisaa meinikiä, hienoa kolonialistista arkkitehtuuria ja ystävällisiä ihmisiä. Ja jotenkin paljon aidommin ystävällisen tuntuisia kuin esim. Thaimaassa, jossa länkkäri on paikalliselle kävelevä pankkiautomaatti. Hintatasokin tosiaan reiilusti Thaimaan alapuolella, kaljaa joi halvimmillaan 0,65US$ hintaan, joten ei siinä merkittävämmin köyhtymään pääse vaikka ottaisi toisenkin.
Hotelli onnistui koomailemaan tosin sen Turistin varauksen kanssa, toisena päivänä päättivät siirtää sen kummemmin kyselemättä toiseen, halvempaan huoneeseen, vaikka erikseen ilmoitin edellisenä päivänä, että kalliimpikin kelpaa koko vierailun ajaksi. Noh, samapa tuo, säästyi muuutama kymppi mutta sinne meni se oma parveke, sniif. Tiistaina otin tuktukin alle ja kävin tsekkaamassa Tuol Slengin museon ja Kuoleman kentät. Kuoleman Kentillä sinänsä ei mitään merkittävämpää "nähtävää" ole mutta Tuol Slengin jälkeen paikka pistää kontekstiin kaikki Punaisten Khmerien touhut, jotka eivät olleet sieltä kevyimmästä päästä...17000-20000 ihmistä kävi läpi Tuol Slengin ja "tunnustuksen" jälkeen vielä hengissä olevat roudattiin Kuoleman Kentille viimeistä matkaa varten. Koko sirkuksesta selvisi hengissä lähteistä riippuen 8-12 ihmistä...Iltapäivällä vielä vaeltelemassa Phnom Penhin komeassa art deco kauppahallissa, jossa oli tuttuun Aasialaiseen markkinatyyliin kaupan kaikki mahdollinen. Phnom Penhissä tuntui kaupppa annattavan muutnekin, vaikka kapunki on varmasti niistä hurjimmista vuosistaan hieman rauhoittunutkin, niin esim. jazz-tupakkia kauppasi jokainen tuktuk-kuski ja helposti tunnistettava ominaistuoksu leijuikin vähän siellä sun täällä pitkin kaupunkia. "Happy pizza" jäi kyllä kokeilematta.
Keskiviikko meni kävelykierroksen merkeissä kamera kaulassa roikkuen. Nelisen tuntia lompsimista ja Kansallismuseo + Wat Phnom. Ei mitään merkillisempää.
Keskiviikkoiltahan oli myös Uuden Vuoden aatto ja pitijhän sitä kevyesti juhlistaa vaikka paikalliset eivät sen päälle mitään ymmärräkään. Joten expat-seuraan piti hakeutua. "Huxley's Brave New World" pub tarjosi oivat puitteet alkuillalle, tarjolla oli ilmaista ruokaa kunhan jaksoi juoda. Baariin omistaja Robert Huxley on muuten sen Huxleyn lapsenlapsenlapsi, joten siitä luontavasti baarin nimi. Illan mittaan jaeltiin myös drinkkilippuja joilla napsahtelisi alennusta seuraavasta baarista, joten ei valittamista palvelun suhteen. Seuraavaksi siirryttiin Sharky's - baariin, jossa oli tarjolla yleisen häröilyn lisäksi myös live-musiikkia. Ensimmäinen bändi oli ehtinyt jo lopettamaan saapuessani paikalle mutta asiakaskunta osasi informoida bändin olleen suomalainen. WTF? Hetken pälyilyn jälkeen muutama erehtymättä suomalaisen näköinen jamppa olikin tunnistettavissa ja päädyin vaihtamaan kavereiden kanssa muutaman sanan. Orkesteri oli nimeltään Bum n' Draze, ilmeisesti kamputsean johtava suomalainen viidakkometallibändi. Kaverit ovat viettäneet Kamputseassa jo useamman vuoden ja Uuden Vuoden keikka taisi puheiden mukaan olla bändin abaut viideskymmenes. Noh, täytyy tsekata orkesterin livekunto seuraavalla reissulla.
Uuden Vuoden päivä meni pitkälti aatosta toipuiluun ja kevyeen maleksimiseen. Itsellä on ollut muutaman vuoden ajatuksena jonkinlaisen puljun perustaminen tuonne Aasian suuntaan ja torstaina juttelinkin Huxleys:in pyörittäjien kanssa paikallisista yrityskuvioista. Larrylle jätin käyntikortin ja lupasi pistää vähän kontaktiensa yhteystietoja tulemaan. Saas nähdä mitä siitä syntyy...
Perjantaina ehti vielä maleksimaan hieman joen rantaa ylösalas ja iltapäivällä kohti lentokenttää ja takaisin Bangkokiin. Olisi pitänyt suunnitella muutamaa päivää pidempi PP visiitti, nyt jäi esim. suositellun Boeng Kak-järven alueen reppurimeininki asianmukaisine chillailuineen näkemättä. No, ensi kerralla.
BKK viikonlopun jälkeen piti alkaa miettimään, että mitäs sitten...Vaikkei se ole koskaan ykköskohteisiin kuulunutkaan, niin Koh Samui oli edelleen näkemättä joten sinne siis. Thai Airwaysin siivillä matka Bangkokista Samuille kestää vajaan tunnin ja hintaa parin päivän varoitusajalla ostetulle menopaluulle tuli n. 120€. Toinen vaihtoehto (ja enemmän päivittäisiä vuoroja) BKK-Samui välille on Bangkok Airways. Bangkok Airways on myös hiemaan huokeampi mutta koska keskittäminen kannattaa, niin Turisti suosi Star Alliancea. Majoitusta en ellut buukannut etukäteeen ja se hoitui Samuin kentältä. Mielenkiintoinen kenttä kaiken kaikkiaan...Etelän suunnasta lähestyttäessä saapuva kone hipoo Chaweng Beachin alueen rakennusten kattoja kyseisen rannan sijaitessa aivan kentän kupeessa. Itse kentällä kuljetus koneesta terminaaliin sujuu semmoisella "katujunalla", jolla yleensä roudataan turisteja sightseeing-keikoille ympäri maailmaa. Itse terminaalirakennus osoitttaa tropiikissa asumisen vaikutuksen rakennuskustannuksiin, sillä rakennukseen ei ole nähty tarpeelliseksi pystyttää seiniä alkuunkaan, muistutti enemmän trooppista huvimajaa. Saarelta poistuessa check-in hoidetaan toisessa, vastaavanlaisessa rakennuksessa, josta siirrytään kävellen tähän rakennukseen kauppojen reunustaman kävelykadun kautta. Terminaalishoppailua ulkosalla. Mielenkiintoinen ratkaisu ihan turvallisuudenkin näkökulmasta näinä aikoina....
Anyway...Majoituksen suhteen heitin kolikkoa Chaweng Beachin ja Big Buddha Beachin välillä ja päädyin Chawengiin. MAjoituskohteeksi osui OP Bungalow, jonka tilavasta ilmastoidusta möksästä viihtyisässä puutarhassa aivan rannan kupeessa sai maksaa 1800 bahtia/yö. Ei ihan reppuirihintaisia siis mutta osui budjettiin. Mökki ja sijainti sinänsä ihan hintansa väärtti mutta paikan ravintolassa oli kieltämättäeittämättä Kaakkois-Aasian hitain ja laiskin henkilökunta. Turisti olisi voinut helposti viettää raflassa koko päivän ilman minkäänlaista palvelua ellei olisi ottanut ohjia omiin käsiinsä. Tämä huomioiden paikkaa voi suositella mikäli Chawengille haluaa mennä. Mutta...
Opaskirjojen mukaan tämä olisi se hienoin, isoin ja infraltaan paras pätkä rantaa Samuilla. Postuumisti voi toddeta, että olisi varmaankin pitänyt vaihtaa Big Buddha Beachille, tai etelämpään Lamaille. Itse ranta Chawengilla ei ole läheskään yhtä hyvä kuin muilla käymilläni Thaimaan saarilla ja ranta-alueen pääkadulla meininki muistutti enemmän Ibizaa, kuin Thaimaata (vertailu tehty koskaan Ibizalla käymättä, toim.huom.). Humalaisia brittejä ja venäläisiä piisaa, baaritytöt houkuttelevat diskoihinsa ja hintataso kaukana Thaimaan normaaalista tasosta. Tieedä sitten olisiko meininki muuttunut miksikään saaren muilla rannoilla. Harkitsin hetken vaihtamista Koh Phanganille mutta koska siellä oli viikonloppuna tiedossa Full Moon Party unohdin tämän ajatuksen ssaman tien. Ajatus 10000 essopäästä pörissemässä rannalla vuorokauden läpeensä spastisesti trancen tahtiin ei edusta meikäläisen käsitystä saaristomatkailusta. Koh Taolle olisi voinut hilpaista mutta lopulta laiskuus voitti ja jäin Chawengiin. Ei pidä kuitenkaan käsittää tätä nyt ihan väärin, ei se nyt aivan berberistä ollut sekään. Mutta ei nyt toisaalta mikään Pellinkikään. Saatan hakeutua saarelle toistekin mutta erittäin todennäköisesti eri rannalle ja sitä kautta Phanganille/Taolle.
Nyt ollaan taas BKK:ssa ja kahden vuorokkauden kuluttua matkalla kohti kotia. EVVVK. Kuvapäivityksiä ei tähän väliin tule, GIMP ei suostu yhteistoimintaan. Katsotaan josko vielä huomenna jaksaisi/onnistuisi. Kirjojakin tullut luettua vielä 5-6 lisää, niistäkin tuonnempana. Nyssonmoro.
Kaupunki on kokoisekseen siinä mielessä poikkeava, että kaupunkin silhuetti on melko matala. Yli 5 kerroksisia rakennuksia Phnom Penhistä on vaikea löytää. Tämäkin tosin on muuttumassa ja ensimmäiset yli 30-kerroksiset rakennukset ovat jo tekeillä ja kaupunkikuva tullee muuttumaan merkittävästi lähivuosien aikana. Kaupunki on olemukseltaan selvästi esim. Bangkokia rosoisempi (roskaa, "tuoksuja", hallitsematonta kaaosta, nuhjuisia rakennuksia, jne.) mutta raffin ulkokuoren alta löytyy leppoisaa meinikiä, hienoa kolonialistista arkkitehtuuria ja ystävällisiä ihmisiä. Ja jotenkin paljon aidommin ystävällisen tuntuisia kuin esim. Thaimaassa, jossa länkkäri on paikalliselle kävelevä pankkiautomaatti. Hintatasokin tosiaan reiilusti Thaimaan alapuolella, kaljaa joi halvimmillaan 0,65US$ hintaan, joten ei siinä merkittävämmin köyhtymään pääse vaikka ottaisi toisenkin.
Hotelli onnistui koomailemaan tosin sen Turistin varauksen kanssa, toisena päivänä päättivät siirtää sen kummemmin kyselemättä toiseen, halvempaan huoneeseen, vaikka erikseen ilmoitin edellisenä päivänä, että kalliimpikin kelpaa koko vierailun ajaksi. Noh, samapa tuo, säästyi muuutama kymppi mutta sinne meni se oma parveke, sniif. Tiistaina otin tuktukin alle ja kävin tsekkaamassa Tuol Slengin museon ja Kuoleman kentät. Kuoleman Kentillä sinänsä ei mitään merkittävämpää "nähtävää" ole mutta Tuol Slengin jälkeen paikka pistää kontekstiin kaikki Punaisten Khmerien touhut, jotka eivät olleet sieltä kevyimmästä päästä...17000-20000 ihmistä kävi läpi Tuol Slengin ja "tunnustuksen" jälkeen vielä hengissä olevat roudattiin Kuoleman Kentille viimeistä matkaa varten. Koko sirkuksesta selvisi hengissä lähteistä riippuen 8-12 ihmistä...Iltapäivällä vielä vaeltelemassa Phnom Penhin komeassa art deco kauppahallissa, jossa oli tuttuun Aasialaiseen markkinatyyliin kaupan kaikki mahdollinen. Phnom Penhissä tuntui kaupppa annattavan muutnekin, vaikka kapunki on varmasti niistä hurjimmista vuosistaan hieman rauhoittunutkin, niin esim. jazz-tupakkia kauppasi jokainen tuktuk-kuski ja helposti tunnistettava ominaistuoksu leijuikin vähän siellä sun täällä pitkin kaupunkia. "Happy pizza" jäi kyllä kokeilematta.
Keskiviikko meni kävelykierroksen merkeissä kamera kaulassa roikkuen. Nelisen tuntia lompsimista ja Kansallismuseo + Wat Phnom. Ei mitään merkillisempää.
Keskiviikkoiltahan oli myös Uuden Vuoden aatto ja pitijhän sitä kevyesti juhlistaa vaikka paikalliset eivät sen päälle mitään ymmärräkään. Joten expat-seuraan piti hakeutua. "Huxley's Brave New World" pub tarjosi oivat puitteet alkuillalle, tarjolla oli ilmaista ruokaa kunhan jaksoi juoda. Baariin omistaja Robert Huxley on muuten sen Huxleyn lapsenlapsenlapsi, joten siitä luontavasti baarin nimi. Illan mittaan jaeltiin myös drinkkilippuja joilla napsahtelisi alennusta seuraavasta baarista, joten ei valittamista palvelun suhteen. Seuraavaksi siirryttiin Sharky's - baariin, jossa oli tarjolla yleisen häröilyn lisäksi myös live-musiikkia. Ensimmäinen bändi oli ehtinyt jo lopettamaan saapuessani paikalle mutta asiakaskunta osasi informoida bändin olleen suomalainen. WTF? Hetken pälyilyn jälkeen muutama erehtymättä suomalaisen näköinen jamppa olikin tunnistettavissa ja päädyin vaihtamaan kavereiden kanssa muutaman sanan. Orkesteri oli nimeltään Bum n' Draze, ilmeisesti kamputsean johtava suomalainen viidakkometallibändi. Kaverit ovat viettäneet Kamputseassa jo useamman vuoden ja Uuden Vuoden keikka taisi puheiden mukaan olla bändin abaut viideskymmenes. Noh, täytyy tsekata orkesterin livekunto seuraavalla reissulla.
Uuden Vuoden päivä meni pitkälti aatosta toipuiluun ja kevyeen maleksimiseen. Itsellä on ollut muutaman vuoden ajatuksena jonkinlaisen puljun perustaminen tuonne Aasian suuntaan ja torstaina juttelinkin Huxleys:in pyörittäjien kanssa paikallisista yrityskuvioista. Larrylle jätin käyntikortin ja lupasi pistää vähän kontaktiensa yhteystietoja tulemaan. Saas nähdä mitä siitä syntyy...
Perjantaina ehti vielä maleksimaan hieman joen rantaa ylösalas ja iltapäivällä kohti lentokenttää ja takaisin Bangkokiin. Olisi pitänyt suunnitella muutamaa päivää pidempi PP visiitti, nyt jäi esim. suositellun Boeng Kak-järven alueen reppurimeininki asianmukaisine chillailuineen näkemättä. No, ensi kerralla.
BKK viikonlopun jälkeen piti alkaa miettimään, että mitäs sitten...Vaikkei se ole koskaan ykköskohteisiin kuulunutkaan, niin Koh Samui oli edelleen näkemättä joten sinne siis. Thai Airwaysin siivillä matka Bangkokista Samuille kestää vajaan tunnin ja hintaa parin päivän varoitusajalla ostetulle menopaluulle tuli n. 120€. Toinen vaihtoehto (ja enemmän päivittäisiä vuoroja) BKK-Samui välille on Bangkok Airways. Bangkok Airways on myös hiemaan huokeampi mutta koska keskittäminen kannattaa, niin Turisti suosi Star Alliancea. Majoitusta en ellut buukannut etukäteeen ja se hoitui Samuin kentältä. Mielenkiintoinen kenttä kaiken kaikkiaan...Etelän suunnasta lähestyttäessä saapuva kone hipoo Chaweng Beachin alueen rakennusten kattoja kyseisen rannan sijaitessa aivan kentän kupeessa. Itse kentällä kuljetus koneesta terminaaliin sujuu semmoisella "katujunalla", jolla yleensä roudataan turisteja sightseeing-keikoille ympäri maailmaa. Itse terminaalirakennus osoitttaa tropiikissa asumisen vaikutuksen rakennuskustannuksiin, sillä rakennukseen ei ole nähty tarpeelliseksi pystyttää seiniä alkuunkaan, muistutti enemmän trooppista huvimajaa. Saarelta poistuessa check-in hoidetaan toisessa, vastaavanlaisessa rakennuksessa, josta siirrytään kävellen tähän rakennukseen kauppojen reunustaman kävelykadun kautta. Terminaalishoppailua ulkosalla. Mielenkiintoinen ratkaisu ihan turvallisuudenkin näkökulmasta näinä aikoina....
Anyway...Majoituksen suhteen heitin kolikkoa Chaweng Beachin ja Big Buddha Beachin välillä ja päädyin Chawengiin. MAjoituskohteeksi osui OP Bungalow, jonka tilavasta ilmastoidusta möksästä viihtyisässä puutarhassa aivan rannan kupeessa sai maksaa 1800 bahtia/yö. Ei ihan reppuirihintaisia siis mutta osui budjettiin. Mökki ja sijainti sinänsä ihan hintansa väärtti mutta paikan ravintolassa oli kieltämättäeittämättä Kaakkois-Aasian hitain ja laiskin henkilökunta. Turisti olisi voinut helposti viettää raflassa koko päivän ilman minkäänlaista palvelua ellei olisi ottanut ohjia omiin käsiinsä. Tämä huomioiden paikkaa voi suositella mikäli Chawengille haluaa mennä. Mutta...
Opaskirjojen mukaan tämä olisi se hienoin, isoin ja infraltaan paras pätkä rantaa Samuilla. Postuumisti voi toddeta, että olisi varmaankin pitänyt vaihtaa Big Buddha Beachille, tai etelämpään Lamaille. Itse ranta Chawengilla ei ole läheskään yhtä hyvä kuin muilla käymilläni Thaimaan saarilla ja ranta-alueen pääkadulla meininki muistutti enemmän Ibizaa, kuin Thaimaata (vertailu tehty koskaan Ibizalla käymättä, toim.huom.). Humalaisia brittejä ja venäläisiä piisaa, baaritytöt houkuttelevat diskoihinsa ja hintataso kaukana Thaimaan normaaalista tasosta. Tieedä sitten olisiko meininki muuttunut miksikään saaren muilla rannoilla. Harkitsin hetken vaihtamista Koh Phanganille mutta koska siellä oli viikonloppuna tiedossa Full Moon Party unohdin tämän ajatuksen ssaman tien. Ajatus 10000 essopäästä pörissemässä rannalla vuorokauden läpeensä spastisesti trancen tahtiin ei edusta meikäläisen käsitystä saaristomatkailusta. Koh Taolle olisi voinut hilpaista mutta lopulta laiskuus voitti ja jäin Chawengiin. Ei pidä kuitenkaan käsittää tätä nyt ihan väärin, ei se nyt aivan berberistä ollut sekään. Mutta ei nyt toisaalta mikään Pellinkikään. Saatan hakeutua saarelle toistekin mutta erittäin todennäköisesti eri rannalle ja sitä kautta Phanganille/Taolle.
Nyt ollaan taas BKK:ssa ja kahden vuorokkauden kuluttua matkalla kohti kotia. EVVVK. Kuvapäivityksiä ei tähän väliin tule, GIMP ei suostu yhteistoimintaan. Katsotaan josko vielä huomenna jaksaisi/onnistuisi. Kirjojakin tullut luettua vielä 5-6 lisää, niistäkin tuonnempana. Nyssonmoro.
torstaina, tammikuuta 01, 2009
keskiviikkona, joulukuuta 24, 2008
Hyvät Joulut ja Uudet Vuodet
Tropiikissa se vasta onkin vaikeaa potkia joulumieltä peruskyynikkoon, joten en ole edes oikein yrittänyt pä'ästä tunnelmaan. Samapa tuo, ei tänne Joulua tultu viettämään.
Ensimmäinen viikko meni siis Bangkokissa ei-oikein-mitään tehden. Lähinnä tuli nukuttua pois univelkaa/aikaeroa/työvitutusta, joten tuli elettyä enemmän Bangkokin yössä kuin päivässä. Niinkuin Bangkokissa kuuluukin.
Koh Samed (tai Ko Samet, jne.) oli oikein miellyttävä yllätys. Saarihan on Thaimaan tunnetuista lomasaarista se joka on lähinnä Bangkokia, joten oletin paikan olevan puskettu täyteen kylpylöitä ja vastaavia upmarket resort-tyyppisiä paikkoja. Totuus on kuitenkin toinen, saari on melko maanläheinen ja sitä ei ole päästy pilaamaan liialla rakentamisella. Osin syynä lienee se, että koko saari on luonnonpuistoa (200 bahtin sisäänpääsymaksu suoritettava portilla ensimmäistä kertaa saavuttaessa) ja toivottavasti tilanne pysyy samanlaisena jatkossakin. Bussimatka Bangkokista Ban Phe:n rannikkokaupunkiin vie vajaat 4 tuntia ja siitä Samedille on puolen tunnin pikapyrähdys yhteyslaivalla. Aijuu...Pikkubussi poimi matkustajia pitkin Bangkokia ja viimeisenä rautatieaseman kupeesta kyytiin kiipesi vanha, haiseva brittiläinen hippi. Ja en nyt sano "vanha haiseva hippi" siinä stereotyyppisessä mielessä, vaan tarkoitan enemmänkin sitä, että kyseinen hippi oli vanha ja haisi. Ja oli britti. Jestas että yksi mies saa pakettiauton tunkkaiseen kuosiin. Setä aloitti matkan reippaasti nauttimalla aamiaisen heti oven sulkeuduttua, eli avasi ison Changin. Välillä otti pikkuettonet ja kuolasi pakun lattialle puolisen desiä keltaista mystistä nestettä/ektoplasmaa. Kun päästiin Ban Phe:hen niin setä ei tehnyt elettäkään noustakseen bussista pois ennenkuin muut matkaajat kyselivät herran aikomuksia. Tässä vaiheessa sedällä heräsi kysymys, että "Where am I?" Herra olisikin ollut menossa Koh Changille ja ihmetteli suuresti miksi hänet on roudattu ihan vieraaseen maakuntaan. Tosin lähemmin tarkasteltuna matkalipussa kyllä seisoi, että Koh Samed, joten se reissu oli mennyt siis kokolailla vituralleen ihan alusta asti. Me muut siirryimme yhteysaluksen kyytiin seuraamaan tunnin kestävää spektaakkelinomaista rahdin lastausshowta (kaikkea kananmuninsta kassakaappeihin ja lähinnä heittämällä. Ei kassakaappi kuitenkaan.) ja setää ei sen jälkeen enää näkynytkään, tiedä sitten mihin päätyi. No me päädyimme kuitenkin Koh Samedille josta oli määrä löytää majoitustakin joksikin aikaa. Taksi nakkasi luonnonpuiston portille ilmaiseksi mutta matkan satammaasta siihen kyllä käveleekin kevyesti, elleivät luonnonvoimat ja/tai rinkan paino pistä hanttiin.
Ensimmäisenä vastaan tulee Hat Sai Kaew Beach, joka lienee Samedin biitseistä se isoin ja suosituin. Hiekka on hienoa ja biitsillä mittaa noin kilometrin verran. Rannalla on myös iso liuta ravintoloita ja baareja, joten se on sinänsä turvallinen vaihtoehto myös yöelämän kannalta. Täällä ei kuitenkaan sattunut silmään mitään sellaista majoitusvaihtoehtoa joka olisi laakista kiinnostanut, joten jatkoin talsimista seuraavalle rannalle. Kakkosvaihtoehto on nimeltään Ao Hin Khok ja sen on lähteiden mukaan määrä tarjota reppumatkaajamajoitusta mutta ei osunut edelleenkään kohdalleen mitään mistä olisi viitsinyt maksaa sen 2000 baht/yö mitä niistä pyydettiin. Eli eteenpäin. Kolmas ranta on nimeltään Ao Phai ja johan tärppäsi. Ranta itsessään ei ole esim. Hat Sai Kaewin veroinen (pienempi, ei niin uimariystävällinen) mutta majoitusta löytyi ihan rannan kupeesta ja ei sitä väkeäkään ollut yhtään liikaa rannan kokoon nähden. Majoituksen otin Silversand Resort:sta, jolla on tarjota sekä bungaloweja, että huoneita "päärakennuksessa." Bungalowit olivat valitettavasti finito, joten oli tyytyminen perushuoneeseen. Joka oli tosin perin hyvä, eli tilava huone, lämmin suihku, ilmastointi, jääkaappi+tv, hintaan 1200baht/yö. Huonona puolena mainittakoon se, että jos halusi ajoissa maate se oli melko hankalaa, sillä huoneiston kupeessa sijaitseva Silversandin ravintola muuttui iltaisin diskoksi ja paskatekno jauhoi läpi seinien pitkälle yöhän. Mutta bungaloweja oli kuulemma saanut samaan hintaan ja jos niin on, niin kannattaa kysellä esim. numeroiden 35/36 perään, sijaitsivat kauimpana diskosta ja lähimpänä rantaa. Ei sillä että diskoilu olisi hirveästi päässyt häiritsemään, pari kaljaa ja Samsungia (high tech booze) illalla auttoi kummasti unen tuloon.
Siellä sitä sitten otettiin iisisti 5 päivää; lueskelua, makoilua ja laiskottelua. Loman lukulista tähän mennessä:
Viikonloppu taas Bangkokissa ja oikein kunnon rehellinen pashatauti kaupan päälle. Aamulla ennen auringonnousua herätus vatsanväänteisiin ja aamupäivä pöntöllä, cool. Jätän enemmät yksityiskohdat väliin. Siihen päälle sitten semmonen horkkatärinäkuume, että ajattelin jo tämän päivän lähdön jäävän väliin ja edessä olevan lasareetti ja tiputusletkut. Onneksi kyseessä ei ilmeisesti kuitenkaan ollut ruokamyrkytystä kummempi episodi ja kuume meni ohi burnaa popsien. Eli tänään liikahdettiin taas seuraavalle etapille.
Air Asian luotettavin siivin toteutettiin tunnin pomppu Bangkokista Phnom Penhiin ja nyt ois niinku Holiday in Cambodia. Hotelli tuli varattua jokirannasta (Mekong, ei Tammerkoski), mesta on nimeltään Paragon Hotel. Huone ei ollut ihan luvatunlainen, vaan joutui ottamaan kalliimasta kategoriasta (khmerinperkeleet olivat antaneet Turistin huoneen pois lupaa kysymättä) mutta mikäs tässä...Iso twin-huone omalla parvekkeella ja näkymät Mekong-joelle. Varauksessa oli 20$/yö huone mutta tästä luukusta saa maksaa 38$ (huomenna olisi saanut vaihtaa mutta tykästyin parvekkeeseen ja jään tähän). Amerikan dirhamithan on täällä ihan käypää rahaa (vaikka niillä ei nykymaailmassa juuri muuta teekään) ja 1US$ vastaa 4000 rieliä. Maksaessasi taaloilla tulee vaihtareina yleensä sekalainen taala/riel-kasa, joten humalapäiseltä vaaditaan pahimmillaan melkoista matemaattista osaamista. Hintataso on Phnom Penhissä pikaisen tutustumisen jälkeen sama/huokeampi kuin taannoisella Siem Reap-reissulla, kaljan saa siihen yhteen taalaan ja röökistä joutuu maksamaan saman verran. Ruokakaan ei paljoa köyhdytä, sikälimikäli syöminen kiinnostaa. Kotiutuminen oli vasta tuossa kuuden aikoihin joten tänään ei vielä ehtinyt pientä kävelylenkkiä ja illallista enempää tekemään (sairastaminen oli raskasta, väsyttää) mutta riemukkaan Uuden Vuoden juhlistamisen oheen tarkoitus olisi tulevina päivinä pitää tosiasiatkin mielessä ja käväistä ainakin Kuoleman kentillä, Kansanmurhamuseossa ja jossain temppelissä.
Ei tässä vaiheessa muuta, yritetään pysyä kuulolla.
Ensimmäinen viikko meni siis Bangkokissa ei-oikein-mitään tehden. Lähinnä tuli nukuttua pois univelkaa/aikaeroa/työvitutusta, joten tuli elettyä enemmän Bangkokin yössä kuin päivässä. Niinkuin Bangkokissa kuuluukin.
Koh Samed (tai Ko Samet, jne.) oli oikein miellyttävä yllätys. Saarihan on Thaimaan tunnetuista lomasaarista se joka on lähinnä Bangkokia, joten oletin paikan olevan puskettu täyteen kylpylöitä ja vastaavia upmarket resort-tyyppisiä paikkoja. Totuus on kuitenkin toinen, saari on melko maanläheinen ja sitä ei ole päästy pilaamaan liialla rakentamisella. Osin syynä lienee se, että koko saari on luonnonpuistoa (200 bahtin sisäänpääsymaksu suoritettava portilla ensimmäistä kertaa saavuttaessa) ja toivottavasti tilanne pysyy samanlaisena jatkossakin. Bussimatka Bangkokista Ban Phe:n rannikkokaupunkiin vie vajaat 4 tuntia ja siitä Samedille on puolen tunnin pikapyrähdys yhteyslaivalla. Aijuu...Pikkubussi poimi matkustajia pitkin Bangkokia ja viimeisenä rautatieaseman kupeesta kyytiin kiipesi vanha, haiseva brittiläinen hippi. Ja en nyt sano "vanha haiseva hippi" siinä stereotyyppisessä mielessä, vaan tarkoitan enemmänkin sitä, että kyseinen hippi oli vanha ja haisi. Ja oli britti. Jestas että yksi mies saa pakettiauton tunkkaiseen kuosiin. Setä aloitti matkan reippaasti nauttimalla aamiaisen heti oven sulkeuduttua, eli avasi ison Changin. Välillä otti pikkuettonet ja kuolasi pakun lattialle puolisen desiä keltaista mystistä nestettä/ektoplasmaa. Kun päästiin Ban Phe:hen niin setä ei tehnyt elettäkään noustakseen bussista pois ennenkuin muut matkaajat kyselivät herran aikomuksia. Tässä vaiheessa sedällä heräsi kysymys, että "Where am I?" Herra olisikin ollut menossa Koh Changille ja ihmetteli suuresti miksi hänet on roudattu ihan vieraaseen maakuntaan. Tosin lähemmin tarkasteltuna matkalipussa kyllä seisoi, että Koh Samed, joten se reissu oli mennyt siis kokolailla vituralleen ihan alusta asti. Me muut siirryimme yhteysaluksen kyytiin seuraamaan tunnin kestävää spektaakkelinomaista rahdin lastausshowta (kaikkea kananmuninsta kassakaappeihin ja lähinnä heittämällä. Ei kassakaappi kuitenkaan.) ja setää ei sen jälkeen enää näkynytkään, tiedä sitten mihin päätyi. No me päädyimme kuitenkin Koh Samedille josta oli määrä löytää majoitustakin joksikin aikaa. Taksi nakkasi luonnonpuiston portille ilmaiseksi mutta matkan satammaasta siihen kyllä käveleekin kevyesti, elleivät luonnonvoimat ja/tai rinkan paino pistä hanttiin.
Ensimmäisenä vastaan tulee Hat Sai Kaew Beach, joka lienee Samedin biitseistä se isoin ja suosituin. Hiekka on hienoa ja biitsillä mittaa noin kilometrin verran. Rannalla on myös iso liuta ravintoloita ja baareja, joten se on sinänsä turvallinen vaihtoehto myös yöelämän kannalta. Täällä ei kuitenkaan sattunut silmään mitään sellaista majoitusvaihtoehtoa joka olisi laakista kiinnostanut, joten jatkoin talsimista seuraavalle rannalle. Kakkosvaihtoehto on nimeltään Ao Hin Khok ja sen on lähteiden mukaan määrä tarjota reppumatkaajamajoitusta mutta ei osunut edelleenkään kohdalleen mitään mistä olisi viitsinyt maksaa sen 2000 baht/yö mitä niistä pyydettiin. Eli eteenpäin. Kolmas ranta on nimeltään Ao Phai ja johan tärppäsi. Ranta itsessään ei ole esim. Hat Sai Kaewin veroinen (pienempi, ei niin uimariystävällinen) mutta majoitusta löytyi ihan rannan kupeesta ja ei sitä väkeäkään ollut yhtään liikaa rannan kokoon nähden. Majoituksen otin Silversand Resort:sta, jolla on tarjota sekä bungaloweja, että huoneita "päärakennuksessa." Bungalowit olivat valitettavasti finito, joten oli tyytyminen perushuoneeseen. Joka oli tosin perin hyvä, eli tilava huone, lämmin suihku, ilmastointi, jääkaappi+tv, hintaan 1200baht/yö. Huonona puolena mainittakoon se, että jos halusi ajoissa maate se oli melko hankalaa, sillä huoneiston kupeessa sijaitseva Silversandin ravintola muuttui iltaisin diskoksi ja paskatekno jauhoi läpi seinien pitkälle yöhän. Mutta bungaloweja oli kuulemma saanut samaan hintaan ja jos niin on, niin kannattaa kysellä esim. numeroiden 35/36 perään, sijaitsivat kauimpana diskosta ja lähimpänä rantaa. Ei sillä että diskoilu olisi hirveästi päässyt häiritsemään, pari kaljaa ja Samsungia (high tech booze) illalla auttoi kummasti unen tuloon.
Siellä sitä sitten otettiin iisisti 5 päivää; lueskelua, makoilua ja laiskottelua. Loman lukulista tähän mennessä:
- Cormac McCarthy: No Country for Old Men. Rankka tarina ja mielenkiintoinen minimalistinen kirjoitustapa. Välillä niinkin minimalistinen, että sitä luulee jättäneensä sivun vahingossa väliin kun tapahtumat seuraavat toisiaan ilman aasinsiltoja. Hyvä kuitenkin. Leffa vielä näkemäti, kannattaako?
- Mark Haddon: A Spot of Bother. Ei niin hyvä kuin miehen debyytti mutta oikein viihdyttävää rantalukemista.
- Stephen Leather: Private Dancer. Kaiken Thaimaan-reissuillani näkemäni mukaan melko totuudenmukainen kuvaus "baarityttö-farang" - suhteesta ja pakollista luettavaa kaikille Thaikkuihin ensimmäistä kertaa suuntaaville (miehille).
- Michael Palin: Hemingway Adventure. Kaukana Palinin parhaista matkakirjoista, kannattaa aloittaa esim. tästä, tai tästä. Sitäpaitsi Hemingway on tappavan tylsä, sanokoon niin sanotut asiantuntijat mitä vaan.
- Jeff Abbott: Panic (kesken). Perustriller, lomaviihdettä. Parempi kuin Dan Brown (harva asia ei ole) mutta ei tarvitse lukea toiste.
Viikonloppu taas Bangkokissa ja oikein kunnon rehellinen pashatauti kaupan päälle. Aamulla ennen auringonnousua herätus vatsanväänteisiin ja aamupäivä pöntöllä, cool. Jätän enemmät yksityiskohdat väliin. Siihen päälle sitten semmonen horkkatärinäkuume, että ajattelin jo tämän päivän lähdön jäävän väliin ja edessä olevan lasareetti ja tiputusletkut. Onneksi kyseessä ei ilmeisesti kuitenkaan ollut ruokamyrkytystä kummempi episodi ja kuume meni ohi burnaa popsien. Eli tänään liikahdettiin taas seuraavalle etapille.
Air Asian luotettavin siivin toteutettiin tunnin pomppu Bangkokista Phnom Penhiin ja nyt ois niinku Holiday in Cambodia. Hotelli tuli varattua jokirannasta (Mekong, ei Tammerkoski), mesta on nimeltään Paragon Hotel. Huone ei ollut ihan luvatunlainen, vaan joutui ottamaan kalliimasta kategoriasta (khmerinperkeleet olivat antaneet Turistin huoneen pois lupaa kysymättä) mutta mikäs tässä...Iso twin-huone omalla parvekkeella ja näkymät Mekong-joelle. Varauksessa oli 20$/yö huone mutta tästä luukusta saa maksaa 38$ (huomenna olisi saanut vaihtaa mutta tykästyin parvekkeeseen ja jään tähän). Amerikan dirhamithan on täällä ihan käypää rahaa (vaikka niillä ei nykymaailmassa juuri muuta teekään) ja 1US$ vastaa 4000 rieliä. Maksaessasi taaloilla tulee vaihtareina yleensä sekalainen taala/riel-kasa, joten humalapäiseltä vaaditaan pahimmillaan melkoista matemaattista osaamista. Hintataso on Phnom Penhissä pikaisen tutustumisen jälkeen sama/huokeampi kuin taannoisella Siem Reap-reissulla, kaljan saa siihen yhteen taalaan ja röökistä joutuu maksamaan saman verran. Ruokakaan ei paljoa köyhdytä, sikälimikäli syöminen kiinnostaa. Kotiutuminen oli vasta tuossa kuuden aikoihin joten tänään ei vielä ehtinyt pientä kävelylenkkiä ja illallista enempää tekemään (sairastaminen oli raskasta, väsyttää) mutta riemukkaan Uuden Vuoden juhlistamisen oheen tarkoitus olisi tulevina päivinä pitää tosiasiatkin mielessä ja käväistä ainakin Kuoleman kentillä, Kansanmurhamuseossa ja jossain temppelissä.
Ei tässä vaiheessa muuta, yritetään pysyä kuulolla.
torstaina, joulukuuta 18, 2008
Uutta putkeen
Aloha, niinkuin täällä on tapana sanoa. Eli ollaan taas Thaimaassa. Paikalle saavuttiin 13.12. ja paluu Suomeen koittaa 15.1. Toistaiseksi on aika mennyt ihan vaan laiskotellessa + kevyttä turismia harrastaessa. Univelka vaati useamman päivän täysipainoista nukkumista ja sittemmin on tullut samoiltua, valokuvailtua ja lueskeltua. Huomenna siirryn muutamaksi päiväksi Koh Sametin saarelle ja sieltä jouluksi Hua Hiniin sukuloimaan. Uudeksi vuodeksi pitäisi keksiä jtkn ja vaihtoehtoina oli lähinnä Laos ja Kamputsea. Laosiin meneminen ei ole kuitenkaan ilmeisesti ihan semmonen "Terve, tulin käymään"-tyyppinen homma, vaan asia vaatii hieman enemmän järjestelyjä. Joten suuntaan varmaankin kohti Phnom Penhiä, eiköhän ne sielläkin jotain metkuja aattoillan kunniaksi keksi. Mutta lisää myöhemmin, sitten kun on jotain kerrottavaa. Ohessa yksi kuva (Wat Po), ei ole ehtinyt oikein kahlaamaan antia vielä läpi. Sommoro.
sunnuntai, elokuuta 24, 2008
Kohti kotia
Naminoue Beach oli kaikkea sita mita kuvittelinkin sen olevan, kuva tulee myohemmin ja puhunee puolestan...
Tokashiki-jima puolestaan oli oikein miellyttava, laivamatka kesti reilun puoli tuntia (hitaamalla patilla reilun tunnin) ja perille pastya vesi oli lamminta, sinista ja puhdasta. Kuten hiekkakin. Tai se ei siis ollut sinista, vaan valkoista. Anyhoo, keskiviikkona olin Tokashiku-rannalla, joka on saaren kahdesta virallisesta rannasta se pienempi. Palvelut olivat minimissaan mutta riittavat (pukuhuone, lukittava kaappi kamoille, suihkutilat, kauppa ja kuppila). Rantaviivaa loytyy vajaan kilometrin verran ja tungoksesta ei ollut tietoakaan vaikka kaynnissa on japanilaisten lomakausi. Uintikelpoiset alueet on rajattu verkolla joka pitaa meduusat ja muut ihmis-sashimista nauttivat oliot loitommalla. Vesi on lamminta mutta ei kuitenkaan samaa tasoa mihin esim. Thaimaan-rannoilla torma. Erinomaisen uimakelpoista kuitenkin. Saarelta lahdettiin takaisin klo 16, joten varsinaista ranta-aikaa kertyi paivaa kohden nelisen tuntia, joka tietty pohjoisen pojalle reilun kolmenkymmenen asteen lampotiolassa on enemman kuin tarpeeksi. Paluumatka oli tulomatkaa mielenkiintoisempi, silla merenkaynti oli voimistunut paivan mittaan melko mukavasti. Laiva rullaili parimetrisia mainikeja mukavasti kallistellen ja pian pikkulasten iloinen okentelu raikasi pitkin kantta. Keskiviikkoilta tuli oltua rauhallisesti, loistava ilallinen ja pari huurteista Rehab-baarissa ja maate.
Torstaina sama aikataulu ja kohde, eli aamulaivalla Tokashikille. Olin suunnitellut kayvani Zamami:lla myos mutta matka-ajasta ja laiva-aikatauluista johtuen sinne olisi pitanyt jaada yopymaan jotta paikasta olisi saanut jotain irti. Talla reissulla on noita laukkuja saanut pakkailla ja purkaa ihan riittavasti, joten tyydyin pariin Tokashiki-reissuun. Tietysti HC-reppureissaaja olisi jattanyt paaosan kamoistaan Nahaan ja buukannut Zamamilta toisen hotellihuoneen samalle yolle. Tama reisu syo kylla muutenkin ihan riittavasti paalua, joten en nyt viitinyt alkaa proystailemaan kahdella hotellihuoneella eri kaupungeissa. Tokashikilla suuntasin talla kertaa sile toiselle rannalle, eli Aharen Beachille. Keskiviikkona sinne ei ollutkaan laivalta edes kuljetusta voimakkaan aallokon johdosta, joka ei olisi mahdollistanut uimista. Torstaina rannalle paasi mutta uimaan ei ollut asiaa tallakaan kertaa voimakkaan pohjavirtauksen vuoksi. Noh, ei se Turistia hairinnyt, kioskilta kylmaa juotavaa, pyyhe rannalle auki ja selalleen kirjan pariin. Ihan hyvin se meni paiva niinkin, ilman pulikointia. Rantakulttuuri talla Japani/Korea-akselilla eroaa muuten merkittavasti siita biletunnelmasta, mika vallitsee esim. Thaimaan-rannoilla. Taalla rannalla ollaan perheen voimin ja lasten ehdoilla ja rantaviivakin pian suurista puhallettavista uimarenkaista. Piknik-kori kuuluu myos ehdottomasti asiaan mutta ei siella tosin kaljansiemailijaakaan kieroon katsella. Tuppaa pahus vaan lampeneman nopeasti naissa oloissa... Iltapaivalaivalla taas poies ja samallaista rallia kuin edellisenakin paivana. Rehab:in baarimikko veikkaili aallokon aiheuttajaksi Filippiinien suunnaalla mellastavaa taifuunia, Okinawaltahan saa menna rauhassa etelaan liki 2000km ennen kuin maata tulee isommin uudestaan vstaan ja se joka sielta vastaan tulee onkin nimenomaan Filippiinit. Perjantaille olin ohjelmoinnut totaalisen vapaapaivan ilman mitaan agendaa, joten torstai-ilta tuli sitten kaytettya sen mukaisissa merkeissa, Rehabissa ja One Way Bar:ssa awamorin parissa.
Perjantai meni paikallisesti ja rauhallisesti; korttien kirjoitusta ja siirtymiseen valmistautumista. Toivottavasti kortit loytavat perille asti, postimerkkeja ostaessani tormasin sellaiseen Okinawan kielimuuriin, joka nakyy varmasti Maan kiertoradalle asti...Parturissakin piti kayda ja se on aina samanlainen seikkailu taalla pain maailmaa, vaikka Turistilla melko simppeli frisyyri onkin. Parran trimmaus herattaa aina samanlaista aitoa iloa parturin tytoissa....
Lauantaina oli hertays ennen viitta ja tiedossa ankaraa matkustamista. Paluu Souliin tapahtui samoja askelmerkkeja pitkin kuin menokin, eli lento ANA:n kyydissa Fukuokaan, Beetlella vesiteitse Pusaniin ja Asianalla sielta Souliin. Nahalta olisi tietysti paassyt suoraankin Souliin mutta hintaeroa tuli sen verran monta sataa nyt kaytettyyn reititykseen verrattuna, etta ei viitsinyt sijoittaa. Eika sitapaitsi ollut niin kauhea kiire takaisin, johan taalla oli sita aikaa ehtinyt viettamaan reissun alussa. Lauantai-iltana olin suunnitellut viela lahtevani Soulin yohon mutta tuon reissaamisen jalkeen siihen ei ollut enaa enerkiaa. Eli illallisen jalkeen nukkumaan. Olisikohan sittenkin pitanyt ottaa se suora lento....
Tanaan olen vaan lompsinut ympariinsa, Namdaemunin ja Dongdaemunin torialueilla, Youidon alueella ja hieman Sinchonissakin. Ja syoty tietenkin. Ruokailu Koreassa on ajoittain hankala urheilulaji, mm. seuraavista syista:
Tokashiki-jima puolestaan oli oikein miellyttava, laivamatka kesti reilun puoli tuntia (hitaamalla patilla reilun tunnin) ja perille pastya vesi oli lamminta, sinista ja puhdasta. Kuten hiekkakin. Tai se ei siis ollut sinista, vaan valkoista. Anyhoo, keskiviikkona olin Tokashiku-rannalla, joka on saaren kahdesta virallisesta rannasta se pienempi. Palvelut olivat minimissaan mutta riittavat (pukuhuone, lukittava kaappi kamoille, suihkutilat, kauppa ja kuppila). Rantaviivaa loytyy vajaan kilometrin verran ja tungoksesta ei ollut tietoakaan vaikka kaynnissa on japanilaisten lomakausi. Uintikelpoiset alueet on rajattu verkolla joka pitaa meduusat ja muut ihmis-sashimista nauttivat oliot loitommalla. Vesi on lamminta mutta ei kuitenkaan samaa tasoa mihin esim. Thaimaan-rannoilla torma. Erinomaisen uimakelpoista kuitenkin. Saarelta lahdettiin takaisin klo 16, joten varsinaista ranta-aikaa kertyi paivaa kohden nelisen tuntia, joka tietty pohjoisen pojalle reilun kolmenkymmenen asteen lampotiolassa on enemman kuin tarpeeksi. Paluumatka oli tulomatkaa mielenkiintoisempi, silla merenkaynti oli voimistunut paivan mittaan melko mukavasti. Laiva rullaili parimetrisia mainikeja mukavasti kallistellen ja pian pikkulasten iloinen okentelu raikasi pitkin kantta. Keskiviikkoilta tuli oltua rauhallisesti, loistava ilallinen ja pari huurteista Rehab-baarissa ja maate.
Torstaina sama aikataulu ja kohde, eli aamulaivalla Tokashikille. Olin suunnitellut kayvani Zamami:lla myos mutta matka-ajasta ja laiva-aikatauluista johtuen sinne olisi pitanyt jaada yopymaan jotta paikasta olisi saanut jotain irti. Talla reissulla on noita laukkuja saanut pakkailla ja purkaa ihan riittavasti, joten tyydyin pariin Tokashiki-reissuun. Tietysti HC-reppureissaaja olisi jattanyt paaosan kamoistaan Nahaan ja buukannut Zamamilta toisen hotellihuoneen samalle yolle. Tama reisu syo kylla muutenkin ihan riittavasti paalua, joten en nyt viitinyt alkaa proystailemaan kahdella hotellihuoneella eri kaupungeissa. Tokashikilla suuntasin talla kertaa sile toiselle rannalle, eli Aharen Beachille. Keskiviikkona sinne ei ollutkaan laivalta edes kuljetusta voimakkaan aallokon johdosta, joka ei olisi mahdollistanut uimista. Torstaina rannalle paasi mutta uimaan ei ollut asiaa tallakaan kertaa voimakkaan pohjavirtauksen vuoksi. Noh, ei se Turistia hairinnyt, kioskilta kylmaa juotavaa, pyyhe rannalle auki ja selalleen kirjan pariin. Ihan hyvin se meni paiva niinkin, ilman pulikointia. Rantakulttuuri talla Japani/Korea-akselilla eroaa muuten merkittavasti siita biletunnelmasta, mika vallitsee esim. Thaimaan-rannoilla. Taalla rannalla ollaan perheen voimin ja lasten ehdoilla ja rantaviivakin pian suurista puhallettavista uimarenkaista. Piknik-kori kuuluu myos ehdottomasti asiaan mutta ei siella tosin kaljansiemailijaakaan kieroon katsella. Tuppaa pahus vaan lampeneman nopeasti naissa oloissa... Iltapaivalaivalla taas poies ja samallaista rallia kuin edellisenakin paivana. Rehab:in baarimikko veikkaili aallokon aiheuttajaksi Filippiinien suunnaalla mellastavaa taifuunia, Okinawaltahan saa menna rauhassa etelaan liki 2000km ennen kuin maata tulee isommin uudestaan vstaan ja se joka sielta vastaan tulee onkin nimenomaan Filippiinit. Perjantaille olin ohjelmoinnut totaalisen vapaapaivan ilman mitaan agendaa, joten torstai-ilta tuli sitten kaytettya sen mukaisissa merkeissa, Rehabissa ja One Way Bar:ssa awamorin parissa.
Perjantai meni paikallisesti ja rauhallisesti; korttien kirjoitusta ja siirtymiseen valmistautumista. Toivottavasti kortit loytavat perille asti, postimerkkeja ostaessani tormasin sellaiseen Okinawan kielimuuriin, joka nakyy varmasti Maan kiertoradalle asti...Parturissakin piti kayda ja se on aina samanlainen seikkailu taalla pain maailmaa, vaikka Turistilla melko simppeli frisyyri onkin. Parran trimmaus herattaa aina samanlaista aitoa iloa parturin tytoissa....
Lauantaina oli hertays ennen viitta ja tiedossa ankaraa matkustamista. Paluu Souliin tapahtui samoja askelmerkkeja pitkin kuin menokin, eli lento ANA:n kyydissa Fukuokaan, Beetlella vesiteitse Pusaniin ja Asianalla sielta Souliin. Nahalta olisi tietysti paassyt suoraankin Souliin mutta hintaeroa tuli sen verran monta sataa nyt kaytettyyn reititykseen verrattuna, etta ei viitsinyt sijoittaa. Eika sitapaitsi ollut niin kauhea kiire takaisin, johan taalla oli sita aikaa ehtinyt viettamaan reissun alussa. Lauantai-iltana olin suunnitellut viela lahtevani Soulin yohon mutta tuon reissaamisen jalkeen siihen ei ollut enaa enerkiaa. Eli illallisen jalkeen nukkumaan. Olisikohan sittenkin pitanyt ottaa se suora lento....
Tanaan olen vaan lompsinut ympariinsa, Namdaemunin ja Dongdaemunin torialueilla, Youidon alueella ja hieman Sinchonissakin. Ja syoty tietenkin. Ruokailu Koreassa on ajoittain hankala urheilulaji, mm. seuraavista syista:
- Kielimuuri. Laheskaan kaikissa ravintoloissa ei ole englanninkielisia ruokalistoja, tai japanilaistyylisia, kuvilla varustettuja sellaisia.
- Ruuan maara. Positiivinen ongelma sinansa, mutta lahes jarjestaen ruokalajit on mitoitettu kahdelle tai useammalle ihmiselle. Ruokaa siis piisaa mutta tuntuu hieman tuhlailulta joskus...Hieno asia sinansa on ne pienet "side dish:it" joita tulee yleensa aterian kuin aterian kylkeen 2-5 kappaleta. Mmmmm, kimchi....
- Ruokailutekniikka. Jokaiselle ruokalajille tuntuu olevan oma kikkansa. Joko se pitaa sekoittaa tasaiseksi sotkuksi, tai kaaria johonkin vaahteranlehteen. Tais sitten se pitaa syoda aspergerilaisittain niin, etta ruokalajit eivat koske toisiinsa. Tai sitten se pitaa syoda chopstickien sijaan lusikalla. Tai toisin pain. Tai....
- Asevarusteluteknologia. Koreassa kaytetaan yleensa metallisia chopstickeja, jotka muituttavat muotoilultaan ja kooltaan lahinna kudontaan soveltuvaa designia, kuin ruokailuun soveltuvaa valineistoa. Puikkojen kapeuden lisaksi ne ovat pirun liukkaat, joten meikalaisenkin chopstick-fu on perin heikkoa naiden valineiden kanssa vaikka puisten vastaavien parisa parjaankin erinomaisesti.
Ruoka sinansa on ihan maittavaa, ei tosin yhta hyvaa kuin Korean salmen toisella puolen japanissa. Korealaista ruokaahan kehutaan perin tuliseksi mutta itselle ei sellaista mielikuvaa kylla jaanyt. Kyllahan siita chilia loytyy mutta ei mitenkaan mullistavalla tavalla.
Semmosta. Huomenna lahtee AY041 Incheonista kohti Helsinki-Vantaata 1015 ja iltapaivalla taas kotimaan kamaralla. Onko pakko? Pistetaan reissu pakettiin sitten kotosalla oman koneen aaressa.
tiistaina, elokuuta 19, 2008
Kuvatuksija
Skidit chillaa suihkulähteessä, Canal City Fukuoka.
Herkkuja ja myrkkyjä Dongmunin torilla, Jeju City.
Täti pistää chiliä nippuun Gupon torilla Pusanissa.
Kunnon kimchi vaatii reilusti valkosipulia. Gupon tori Pusan.
Valas-sashimia yataissa. Nakasu, Fukuoka.
Okinawalla ollaan
Lauantai-ilta Fukuokassa meni rennoissa merkeissä, söin koko ajan ja join muutaman oluen, lähinnä tuolla Nakasun ja Tenjinin alueella. Japanilainen ruoka on kyllä mahtavaa, jatkuvasti piti piipahtaa jossain ravintolassa vetäisemässä joku pikkusetti. Sunnuntaina olin suunnitellut meneväni baseball-peliin kannustamaan paikallinen joukkue voittoon mutta peli olikin jo iltapäivällä ja koska sunnuntaina keli suosi sateisen lauantain jälkeen päätin viettää päivän ulkosalla lompsien. Tuli käytyä taas temppelissäkin mutta vain koska se sattui kohdalle, en jaksanut lähteä erikseen sellaista etsimään. Ja olihan se 11-metrinen puinen Buddha-patsas ihan komea. Illalla istahdin yhteen monista joen rantaan pystytetyistä yatai-paikoista ja siinä meni useampi tunti leppoisasti useamman ruokalajin parissa, natiivien kanssa läpistessä. Valas-sashimia, mmmmm....
Maanantaiaamuna suunta Fukuokan kentälle, joka on osattu nerokkaasti rakentaa lähes kaupungin keskustaan, joten hotellilta kentälle ei mennyt kuin reilut 10 minuuttia. Kentällä on tosin aamupäivällä melkoinen ruuhka, joten kannattaa varata aikaa niitä muodollisuuksia varten. Homma kuitenkin sujui melko näppärästi ja Travelstartin kautta tehty varauskin löytyi. Pian Turisti pakattiinkin neljänsadan innostuneen japanilaisen kanssa All Nipple Airwaysin triplaseiskaan ja puolentoista tunnin pomppu Nahan lentokentälle Okinawa-hontolle lähti jotakuinkin ajallaan. Loppulähestymisen aikana saa jo tuntumaa alueen syvän sinisiin vesiin, sillä kiitotie alkaa aivan rannasta, joten merta pääsee ihailemaan viimeisten kilometrien aikana hyvinkin läheltä. Nahassa Turistia odotti 32-asteinen trooppinen lehmänhenkäys ja sitä herkkua on luvassa koko viikoksi (sääennuste tälle viikolle: yön alin 25, päivän ylin 33, vähäistä pilvisyyttä). Lentokenttä sijaitsee täälläkin kaupungin kupeessa ja koska hotellini sijaitsee aivan monorail-aseman vieressä oli se näppärin tapa siirtyä kentältä hotellille. Toyoko Naha Inn on tyypillinen japanilainen business-hotelli, melko uusi sellainen. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että ns. luonnetta paikalla ei ole edes nimeksi mutta palvelut pelaavat (WLAN-aulassa, LAN-huoneessa, pesukone käytettävissä, jne), huone on asiallinen ja sijainti on hyvä, sillä hotellilta tallustelee Nahan pääkadulle Kokusai Dorille viidessä minuutissa. EIlen tuli siis lähinnä tutustuttua keskustaan ja nautittua (taas) paikallisesta ruuasta. Tänään päivän alkuosa meni laturin jahtaamiseen, Nikonista loppui virta ja laturi unohtui ilmeisesti Souliin. Pokkarikamera on kyllä mukana kaiken varalta mutta päätin yrittää kuitenkin löytää laturin ja neljäs kauppa tuotti tuloksen. Tosin aikaakin meni se kolmisen tuntia. "Meinasi" tulla jano ja hiki. Alkuperäinenkin laturi lienee tallessa, menen lauantaina takaisin Souliin samaan hotelliin jossa yövyin reissun aluksikin joten sitten piisaa virtaa. Piti tulla välillä hotellillevilvoittelemaan, lataamaan kameraa ja pesemään pykkiä, hetken päästä suunta kohti Naminoue Beachiä.
Huomiselle ja ylihuomiselle on suunnitteilla retkeilyä, sunnaksi on tarkoitus ottaa Tokashiki-jima ja Zamami-jima, päivä kummassakin. Perjantain ohjelma on vielä auki, todennäköisesti se tulee vietettyä ihan paikallisesti vaan, lauantain on aikainen lähtö takaisin kohti Soulia.
Maanantaiaamuna suunta Fukuokan kentälle, joka on osattu nerokkaasti rakentaa lähes kaupungin keskustaan, joten hotellilta kentälle ei mennyt kuin reilut 10 minuuttia. Kentällä on tosin aamupäivällä melkoinen ruuhka, joten kannattaa varata aikaa niitä muodollisuuksia varten. Homma kuitenkin sujui melko näppärästi ja Travelstartin kautta tehty varauskin löytyi. Pian Turisti pakattiinkin neljänsadan innostuneen japanilaisen kanssa All Nipple Airwaysin triplaseiskaan ja puolentoista tunnin pomppu Nahan lentokentälle Okinawa-hontolle lähti jotakuinkin ajallaan. Loppulähestymisen aikana saa jo tuntumaa alueen syvän sinisiin vesiin, sillä kiitotie alkaa aivan rannasta, joten merta pääsee ihailemaan viimeisten kilometrien aikana hyvinkin läheltä. Nahassa Turistia odotti 32-asteinen trooppinen lehmänhenkäys ja sitä herkkua on luvassa koko viikoksi (sääennuste tälle viikolle: yön alin 25, päivän ylin 33, vähäistä pilvisyyttä). Lentokenttä sijaitsee täälläkin kaupungin kupeessa ja koska hotellini sijaitsee aivan monorail-aseman vieressä oli se näppärin tapa siirtyä kentältä hotellille. Toyoko Naha Inn on tyypillinen japanilainen business-hotelli, melko uusi sellainen. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että ns. luonnetta paikalla ei ole edes nimeksi mutta palvelut pelaavat (WLAN-aulassa, LAN-huoneessa, pesukone käytettävissä, jne), huone on asiallinen ja sijainti on hyvä, sillä hotellilta tallustelee Nahan pääkadulle Kokusai Dorille viidessä minuutissa. EIlen tuli siis lähinnä tutustuttua keskustaan ja nautittua (taas) paikallisesta ruuasta. Tänään päivän alkuosa meni laturin jahtaamiseen, Nikonista loppui virta ja laturi unohtui ilmeisesti Souliin. Pokkarikamera on kyllä mukana kaiken varalta mutta päätin yrittää kuitenkin löytää laturin ja neljäs kauppa tuotti tuloksen. Tosin aikaakin meni se kolmisen tuntia. "Meinasi" tulla jano ja hiki. Alkuperäinenkin laturi lienee tallessa, menen lauantaina takaisin Souliin samaan hotelliin jossa yövyin reissun aluksikin joten sitten piisaa virtaa. Piti tulla välillä hotellillevilvoittelemaan, lataamaan kameraa ja pesemään pykkiä, hetken päästä suunta kohti Naminoue Beachiä.
Huomiselle ja ylihuomiselle on suunnitteilla retkeilyä, sunnaksi on tarkoitus ottaa Tokashiki-jima ja Zamami-jima, päivä kummassakin. Perjantain ohjelma on vielä auki, todennäköisesti se tulee vietettyä ihan paikallisesti vaan, lauantain on aikainen lähtö takaisin kohti Soulia.
sunnuntai, elokuuta 17, 2008
No nyt on nähty kaikki....
...tulen kotiin ensitilassa. Oheinen kuva näyttää sen miksi; minä ja Niiskuneiti Lapparilla Moomin Bakery&Cafe:ssa, Fukuokan Canal Cityssä.
lauantaina, elokuuta 16, 2008
Japaniassa jälleen
Tänään on lavvantai, joten lienen Fukuokassa.
Päivitin hieman edellistä blogi-merkintääni mutta en jaksanut alkaa laittamaan ääkkösiä ja öökkösiä kohdalleen (oma läppäri käytössä jälleen), deal with it.
Kelataanpa sitten menneen viikon tapahtumat kronologisessa järjestyksessä.
Maanantai 11.8.
Aamusella ripsi edelleen satunnaisesti vetta, joten aamiaisen jälkeen oli ohjelmassa check out ja suunnaksi Jeju City. Aamiaisesta sen verran, että länsimaiseen sellaiseen ei tässä hotellissa kannattanut rahojaan sijoittaa (ei kuulunut huoneen hintaan) ja The Sunbee hotellissa Soulissa ei aamiaismahdollisuutta ollut lainkaan. Kannattaa siis suunnata kylille ja paikallistaa joku monista kahviloista, omaksi suosikiksi muodostui jo Soulissa paikallinen leipomo/kahvilaketju Tous Les Jours (peruskorealainen nimi). Hätätilassa käy jopa Starbucks mutta pyritään suosimaan paikallisisa. Jeju Cityn suuntaan siirtyminen toteutui helpoimmin käyttämällä jälleen lentokenttäbussia #600 ja sitten kentältä taksilla hotellille. Jejun lentokenttä on käytännössä keskellä kaupunkia (~4km keskustaan), joten sieltä ei kannata lahteä kirkonkylälle julkisilla kikkailleen ellei pätäkkä nyt satu olemaan aivan finaalissa. Hotelli Robero osoittautui ennakoitua prameammaksi pytingiksi marmoreineen ja kaakeleineen, joten hinta/laatusuhde oli erittäin kohdallaan (32€/yö netistä asiarooms.com:in kautta varattuna). Sijaintikin on mitä mainioin keskusta-alueen tutkimiseen. Asettauduttuani taloksi suuntasinkin keskustan katuja mittailemaan tutkimamalla mm. useamman korttelin alueelle levittäytynyt Dongmun Market, jne. Illalla suunta Tap Dongiin sashimi-kadulle illastamaan (ei, en tiedä mitä kaloja söin) ja siitä Tombstone-baariin muutamalle tuopposelle. Tombstone on länkkäri-kitschiä parhaimmillaan/pahimmillaan (Bar Nevada steroidikuurin jälkeen) mutta Samuel Adams Boston Lager tuoppi hintaan 2500 wonia takaa sen, että sisustus ei kauaa häiritse...
Tiistai 12.8.
Tiistaille oli ohjelmoitu vielä yksi nähtävyys pällisteltäväksi ja sää sai sanella sen, kumpi kahdesta potentiaalisesta kohteesta tulisi olemaan Turistin ohjelmassa. Aamu valkeni aurinkoisena mutta viimeisen kolmen päivän sateet saivat valinnan kääntymään Manjang-gulin laavatunnelin puoleen (toisena vaihtoehtona oli Sangumburin kraateri). Vettä alkoikin tulla kuin Esteristä heti kun hyppäsin bussin kyydistä noin tunnin matkan päässä Jejusta itään ja sadeviitasta huolimatta 2,5km kävelymatka valtatieltä tunnelille oli kaikkea muuta kuin lomarentoutumista parhaimmillaan...Itse laavatunnelissa sateli onneksi vähemmän (jonkin verran kuitenkin, laavakivi kun päästää veden lävitsensä melko vaivattomasti) ja Turisti oli perin tyytyväinen siihen vajaan 20 asteen lämpötilamuutoksen joka odotti luolassa ulkoilmaan verrattuna. Luolaa pääsee tutkimaan reilun kilometrin matkalta mutta valitettavasti luola on sen verran hämärästi valaistu että harrastelijageologi joka meissä kaikissa asuu ei pääse tutkimaan kallioiden muotoja kovinkaan tarkkaan. Kääntöpisteellä odottaa seitsen metrinen laavapilari ja siitä sitten 180 asteen käännöksen kautta kilometrin verran takaisin ulkoilmaan. Lounaan jälkeen takaisin kohti bussipysäkkiä ja kaikeksi onneksi sade lakkasi heti kun pääsin pysäkille. Mikä vielä parempaa, Jejussa odotti aurinko ja liki pilvetön taivas...Turistia ei lykästä. Hetken lepäilyn jälkeen illallinen ja White Beach Hotellin kattoterassibaarin kautta maate valmistautumaan seuraavan päivän siirtymään.
Jejun saaresta voisi todeta yhteenvetona, että perin luonnonkaunis paikka mutta edellyttää aktiivista lomailua, ei niinkään chillailusaari. Seogwipo on hyvä tukikohta saaren eteläosan nähtävyyksien tutkimiseen mutta mikäli haluaa lomaltaan muutakin kuin hikipäässä ravaamista,
niin Jeju City antaa mahdollisuudet pienimuotoiseen kaupunkilomailuun. Mutta jos kaipaa raukeaa rantaköllöttelyä ei Jejulle kannata suunnata, siihen saarta ei ole tarkoitettu.
Keskiviikko 13.8.
Aamiaisen jälkeen kumijalka alle ja Jejun lentokentälle, suuntana Pusan. Lento on lyhyt pomppu, noin 40 minuuttia ja perillä oltiin aikataulusta edellä. Hotellia en ollut ennakkoon siis järjestänyt mutta lentokentän turisti-infon opastuksen avulla otin alle lentokenttäbussin numero 2 ja suuntasin Gwangalli Beachin suuntaan majoituksen löytämiseksi. Täytyy sanoa, että Pusan teki Souliin verrattuna vaikutuksen jo heti bussimatkalla. Kaupunki on noin neljän miljoonaan ihmisen kuhiseva metropoli joka on ahdettu vuorten ja kukkuloiden väleihin ja rinteille, Japanin meren rajoittaessa kaupungin levittäytymistä etelään. Tästä maantieteestä ja sitä värittävistä rakennuksista johtuen itselleni tuli mieleen Hongkong. Lentokenttäbussin ensimmäinen pysäkki on Geumnyeonsan metroaseman maisemissa, josta jalan matkaten ja oikealle kurvaten törmää ennen pitkää (alle 10 minuutin kävelymatka) Gwangalli Beachiin ja sen rantakatuun. Rantakatua reunustaa suuri määrä erilaisia majoitusvaihtoehtoja ja laiskana miehenä joka raahaa painavaa reppua yli 30 asteen helteessä valitsin omaksi hotellikseni ensimmäisen kohdalle osuvan jossa on englanninkielisiä merkintöjä fasadissaan. Kohdalle osui Park Hotel joka osoittautui hieman hotelli Roberoakin prameammaksi mutta hinnan ollessa abaut suunnitelluissa rajoissa (80000 wonia/yö, reilut 50€) päädyin siis sinne. Merinäköalasta olisi joutunut pulittamaan 150t/yö mutta omasta huoneestanikin oli osittainen merinäköala (ensimmäiset ikkunat rantakadun kulman takaa), niin mitä sitä suotta maksamaan sellaisesta jonka saa ilmankin. Kotiutumisen jälkeen suuntasin Gupo Market:in suuntaan toiselle puolelle kaupunkia ihmettelemään erästä paikallista erikoisuutta, eli myynnissä olevia koiria. Ja ei niitä lemmikkieläin sellaisia, vaan ruoaksi jalostettuja. Koiran syöminen ei ole nykyään enää niin suosittua Koreassakaan kuin se on joskus ollut mutta kauppa käy kyllä edelleen. Kun kyseinen osasto markkinoilta löytyi, niin Turistia opastettiin saman tien että valokuvien ottaminen ei ole sallittua ja että olisi suotavaa jatkaa matkaa suoraan osaston läpi vaan. Ja ei siitä kyllä tehnyt juuri kuvia ottaakaan, saati sitten jäädä siihen hengailemaan. Eläviä koiria säilytettiin noin metrin korkuisessa ja 2x2m häkissä, joissa otuksia oli kymmenkunta. Vieressä joka kauppiaalla oli sitten vitriini, jossa esiteltiin kaupan olevia lopputuotteita. Gupon markkinoilla oli muutenkin voimakkaimmat tuoksut mitä näillä reissuilla on tullut vastaan (välillä tuoksui, välillä haisi mutta koko ajan täysillä) ja päästessä tälle eläinosastolle ne voimistuivat aivan uuteen potenssiin, sillä kaupan oli luonnollisesti koirien lisäksi muitakin elikoita (hanhet, kanat, jänikset, jne) jotka käyskentelivät alueella semivapaina. Raitis ilma oli tervetullutta. En ole itse mikään vannoutunut eläinten ystävä mutta kyllä tuo koirakauppa hieman hämmentävältä tuntui. Toisaalta kukas minä olen muiden kulttuureja tuomitsemaan...Ekstreme torikierroksen jälkeen suunta Seomyeoniin kirjakauppoja varten (reissun enimmäinen kirja luettuna vasta nyt. Irvine Welsh: If You Liked School, You'll Love Work, keskinkertaista Welshiä novellikokoelman muodossa. Mukaan tarttui Mark Haddonin The Curious Incident of the Dog in the Night-time ja Carl Saganin Cosmos) ja illalliselle (tietääkseni ei koiraa). Illalla vielä käyskentelyä Gwangallin rantakadulla ja kevyttä pub crawlingia.
Torstai 14.8.
Tulihan liikuttua lomalaiseksi ihan liikaakin....Aamulla suuntasin aiemmista puheista huolimatta metrolla kohti Beomeosan temppeliä, joka meni kategoriaan "ihan kiva." Temppeli sijaitsee vuoren rinteellä ja sen kupeesta lähtee 9km pitkä, vuoren harjannetta seuraileva trekkailureitti kohti Geumjeong Fortressia. Keskiviikkona harkitsin vielä tämän reitin kävelyä mutta onneksi hautasin sittemmin ajatuksen. Beomeosa oli täynnä toinen toistaan uudempiin trekkausvälineisiin pukeutunutta (paikallista) väkeä joilla oli ilmeisesti tarkoituksena oikeasti toteuttaa tämä ajatus. Näytti olvean vahvasti välieurheilua tuo reippailu....Itse siirryin kuitenkin suunnitelman b-pariin. Eli otin uudestaan metron alleni ja suuntasin kohti köysirataa joka nostaisi turistin 1200 metrin matkalla yli 500 metriä Geumjeongin huipulle. Kyseisen hiihtohissin gondolista aukeaa komeat maisemat yli koko Busanin ja vaikka voitelukelit ovatkin hankalat, niin vuorella kannattaa piipahtaa jo ihan vaan senkin takia, että siellä on useampi aste viileämpää kuin merenpinnan tasalla ja ennen kaikkea kosteusprosetti ylhäällä on huomattavasrti siedettävämpi. (BTW; jos hiihtäminen kiinnostaa niin sekin onnistuu Busanissa läpi vuoden). Päästyäni ylös suuntasin kohti Geumjeong Fortressin eteläporttia, josta oli tarkoitus kurvata kohti Seokbulsan temppeliä. Seokbulsaa ei jostain syystä ole merkitty esim. Pusanin tursitikarttoihin, johtuuko siten syrjäisestä sijainnista vaimistä, mutta Lonely Planet Korean jokseenkin epämääräisten ohjeiden perusteella paikka oli tarkoitus löytää. Eteläportti on noin 1,5km päässä köysirata-asemalta ja siitä kurvataan alamäkeen kohti Nammanin kylää, jonka ohituksen jälkeen helppokulkuinen polku muuttuu kivikoiksi ja purojen yli pomppimiseksi, paikoin melko jyrkaksikin sellaiseksi. Tätä jatkuu noin kilometrin, jonka jälkeen matkaaja yhyttää tien (sinne pääsisi siis ilmeisesti taksillakin...) jota lähdetään puolestaan kapuamaan ylämäkeen. Mutkitteleva ie nousee liki 20 asteen kallistuksella ~500-600 metriä ja voilá, olet saapunut Seokbulsaan. Itse temppeli sisältää näyttävän Buddhan-patsaan ja tyylikkäitä vuoren seinään hakattuja buddhalaisia reliefejä. Temppeli oli tyylikäs, ei ehkä matkan vaatiman vaivan arvoinen mutta toisaalta se matka on osasyy vierailla ko. rakennuksessa. Tuli aika lähteä takaisin samaa reittiä ja tässä vaiheesa koko homma tuntui helvetin huonolta ajatukselta. Tien varressa hieman ennen temppeliä on pieni paikallinen kuppila jonka salin keskellä pulppuaa lähde josta matkaaja voi täyttää juomapullonsa ja siitä sitten ensin alas ja sitten ryteikköä pitkin ylös Nammanin kautta eteläportille ja köysiradalle. Koko reitti on pituudeltaan noin 7 kilometriä, paikoin melko haastavaa maastoa, joten varaudu hommaan siihen soveltuvin kengin. Voi sitä hien määrää. Paha sanoa paljonko tuossa matkan aikana tulee korkeuseroa mutta lämpötila- ja kosteusero on havaittavissa ilman mittalaitteitakin. Apropos, pitääkin lukaista jostain miksi buddhalaisuus tuntuu olevan naisten juttu Koreassa. Sekä Beomeosa, että Seokbulsa olivat täynnä naisia suorittamassa palvontamenojaan, miehiä ei paikalla näkynyt kuin turistin roolissa. Tämän tetsauksen jälkeen illalla ei tehnyt mieli tehdä muuta kuin syödä ja juoda Gwangallilla, joten kaupunkiseikkailut saivat jäädä sikseen.
Perjantai 15.8.
Torstain ahkeroinnin jälkeen nyt oli vuorossa puhdas laiskottelupäivä. Pitkät yöunet ja myöhäisen aamiaisen jälkeen suoraan rannalle koko päiväksi. Perjantai oli Koreassa juhlapäivä maan juhlistaessa itsenäisyyspäiväänsä ja tämä näkyi myös rannalla sen täyttyessä nopeasti puolen päivän jälkeen. Pusanin satama on yksi maailman vilkkaimmista ja vaikka se ei sijaitsekaan Gwnagallin välittömässä läheisyydessä, niin vesi tällä alueella ei ole puhtainta mahdollista. Lähinnä kyse on roskista (risuja, lehtiä, yms.), itse veden laatu täyttää uimakelpoisuuden vaatimukset, joten pulahtamassakin piti käydä. Ei erityisen lämmintä mutta perin virkistävää. Puhtaampaa vettä löytyisi pohjoisemmalta Haeundaen rannalta, joka on myös Korean suosituin rantakohde. Mutta koska elokuu on paikallisten lomakausi ja ertyisesti nyt itsenäisyyspäivänä päätin pysyä poissa ko. rannalta, tungos siellä voi tarinoiden mukaan olla legendaarinen. Siinä se päivä sitten menikin, illallisen jälkeen kantapaikaksi muodostuneeseen Hollywood Star-baariin (americanaa, biljardipöytä, dartsia, musiikkia, jne.) parille ja unille valmistautumaan uusiin koitoksiin.
Lauantai 16.8.
Aamulla piti jättää hyvästit Pusanille, valitettavaa sinänsä. Tuli vietettyä ihan liian paljon aikaa Soulissa (ja menen vielä takaisinkin reissun lopuksi) ja aivan liian vähän Pusanissa. Siinä missä Soulista jäi hieman hajuton ja mauton kuva (ei Tokion loistokkuutta/outoutta mutta ei myöskään sellaista rosoisuutta, jolla voisi erottua edukseen), niin Pusanista sai pikaisen visiitin perusteella erittäin positiivisen kuvan. Tänne takaisin toistekin.
Kymmeneltä lähti siis laiva Pusanin satamasta kohti Fukuokaa. Tämä osuus oli yksi reissun suunnittelun kulmakiviä, pitää päästä laivalla Japaniin. Miksikö? Koska se on mahdollista, eli sama syy miksi menin aikanaan junalla Mongoliaan. Nopeimmat vesiyhteydet näiden kaupunkien välillä tarjoaa Kobee/JR Beetle, jonka paatit taittavat 210km matkan noin kolmessa tunnissa. Matka-aika kuitenkin vaihtelee 15-20 minuuttia valastilanteen mukaan, kun valaita havaitaan alueella runsaasti ovat pikaliikkujat pakoitettuja alentamaan matkanopeuttaan. Olin varannut ja maksanut liput netin kautta etukäteen ja siellähän ne olivat noudettavissa. Tosin ylimääräinen "fuel surcharge"-maksu on löytänyt tiensä lentoliikenteestä myös vesille, tässä tapauksessa se oli 33000 wonia. Matka alkoi rauhallisesti mutta pian Pusanin satama-altaasta päästyämme merenkäynti yltyi ja allokko oli kapteenin ilmoituksen mukaan 1,5-2 metriä. Aallokon koon huomioiden kantosiipialus kulki melko tasaisesti, ei juurikaan VR:n kyytiä pomppuisampaa. Fukuokaa lähestyttäessä allokko talttui ja meri muuttui peilityyneksi mutta tilalle saimme ukkosen ja kaatosateen. Win some, lose some. Fukuokan satamaterminaalissa ei ollut turisti-infoa mutta läjä hotellien käyntikortteja läytyi, joukossa Arty Inn hotellin kortti jonka avulla taksikuski toimitti Turistin perille. Eli nyt täällä, ylihuomenna Okinawalle. Toistaiseksi mennyt ilman suurempia kommelluksia, toivottavasti tahti jatkuu samanlaisena. Olisi ikävä joutua esim. ostamaan uudet lentoliput Nahaan ja takaisin...Päivittelen lisää myöhemmin, katsotaan jos löytyisi vaikka jokunen kuva.
Päivitin hieman edellistä blogi-merkintääni mutta en jaksanut alkaa laittamaan ääkkösiä ja öökkösiä kohdalleen (oma läppäri käytössä jälleen), deal with it.
Kelataanpa sitten menneen viikon tapahtumat kronologisessa järjestyksessä.
Maanantai 11.8.
Aamusella ripsi edelleen satunnaisesti vetta, joten aamiaisen jälkeen oli ohjelmassa check out ja suunnaksi Jeju City. Aamiaisesta sen verran, että länsimaiseen sellaiseen ei tässä hotellissa kannattanut rahojaan sijoittaa (ei kuulunut huoneen hintaan) ja The Sunbee hotellissa Soulissa ei aamiaismahdollisuutta ollut lainkaan. Kannattaa siis suunnata kylille ja paikallistaa joku monista kahviloista, omaksi suosikiksi muodostui jo Soulissa paikallinen leipomo/kahvilaketju Tous Les Jours (peruskorealainen nimi). Hätätilassa käy jopa Starbucks mutta pyritään suosimaan paikallisisa. Jeju Cityn suuntaan siirtyminen toteutui helpoimmin käyttämällä jälleen lentokenttäbussia #600 ja sitten kentältä taksilla hotellille. Jejun lentokenttä on käytännössä keskellä kaupunkia (~4km keskustaan), joten sieltä ei kannata lahteä kirkonkylälle julkisilla kikkailleen ellei pätäkkä nyt satu olemaan aivan finaalissa. Hotelli Robero osoittautui ennakoitua prameammaksi pytingiksi marmoreineen ja kaakeleineen, joten hinta/laatusuhde oli erittäin kohdallaan (32€/yö netistä asiarooms.com:in kautta varattuna). Sijaintikin on mitä mainioin keskusta-alueen tutkimiseen. Asettauduttuani taloksi suuntasinkin keskustan katuja mittailemaan tutkimamalla mm. useamman korttelin alueelle levittäytynyt Dongmun Market, jne. Illalla suunta Tap Dongiin sashimi-kadulle illastamaan (ei, en tiedä mitä kaloja söin) ja siitä Tombstone-baariin muutamalle tuopposelle. Tombstone on länkkäri-kitschiä parhaimmillaan/pahimmillaan (Bar Nevada steroidikuurin jälkeen) mutta Samuel Adams Boston Lager tuoppi hintaan 2500 wonia takaa sen, että sisustus ei kauaa häiritse...
Tiistai 12.8.
Tiistaille oli ohjelmoitu vielä yksi nähtävyys pällisteltäväksi ja sää sai sanella sen, kumpi kahdesta potentiaalisesta kohteesta tulisi olemaan Turistin ohjelmassa. Aamu valkeni aurinkoisena mutta viimeisen kolmen päivän sateet saivat valinnan kääntymään Manjang-gulin laavatunnelin puoleen (toisena vaihtoehtona oli Sangumburin kraateri). Vettä alkoikin tulla kuin Esteristä heti kun hyppäsin bussin kyydistä noin tunnin matkan päässä Jejusta itään ja sadeviitasta huolimatta 2,5km kävelymatka valtatieltä tunnelille oli kaikkea muuta kuin lomarentoutumista parhaimmillaan...Itse laavatunnelissa sateli onneksi vähemmän (jonkin verran kuitenkin, laavakivi kun päästää veden lävitsensä melko vaivattomasti) ja Turisti oli perin tyytyväinen siihen vajaan 20 asteen lämpötilamuutoksen joka odotti luolassa ulkoilmaan verrattuna. Luolaa pääsee tutkimaan reilun kilometrin matkalta mutta valitettavasti luola on sen verran hämärästi valaistu että harrastelijageologi joka meissä kaikissa asuu ei pääse tutkimaan kallioiden muotoja kovinkaan tarkkaan. Kääntöpisteellä odottaa seitsen metrinen laavapilari ja siitä sitten 180 asteen käännöksen kautta kilometrin verran takaisin ulkoilmaan. Lounaan jälkeen takaisin kohti bussipysäkkiä ja kaikeksi onneksi sade lakkasi heti kun pääsin pysäkille. Mikä vielä parempaa, Jejussa odotti aurinko ja liki pilvetön taivas...Turistia ei lykästä. Hetken lepäilyn jälkeen illallinen ja White Beach Hotellin kattoterassibaarin kautta maate valmistautumaan seuraavan päivän siirtymään.
Jejun saaresta voisi todeta yhteenvetona, että perin luonnonkaunis paikka mutta edellyttää aktiivista lomailua, ei niinkään chillailusaari. Seogwipo on hyvä tukikohta saaren eteläosan nähtävyyksien tutkimiseen mutta mikäli haluaa lomaltaan muutakin kuin hikipäässä ravaamista,
niin Jeju City antaa mahdollisuudet pienimuotoiseen kaupunkilomailuun. Mutta jos kaipaa raukeaa rantaköllöttelyä ei Jejulle kannata suunnata, siihen saarta ei ole tarkoitettu.
Keskiviikko 13.8.
Aamiaisen jälkeen kumijalka alle ja Jejun lentokentälle, suuntana Pusan. Lento on lyhyt pomppu, noin 40 minuuttia ja perillä oltiin aikataulusta edellä. Hotellia en ollut ennakkoon siis järjestänyt mutta lentokentän turisti-infon opastuksen avulla otin alle lentokenttäbussin numero 2 ja suuntasin Gwangalli Beachin suuntaan majoituksen löytämiseksi. Täytyy sanoa, että Pusan teki Souliin verrattuna vaikutuksen jo heti bussimatkalla. Kaupunki on noin neljän miljoonaan ihmisen kuhiseva metropoli joka on ahdettu vuorten ja kukkuloiden väleihin ja rinteille, Japanin meren rajoittaessa kaupungin levittäytymistä etelään. Tästä maantieteestä ja sitä värittävistä rakennuksista johtuen itselleni tuli mieleen Hongkong. Lentokenttäbussin ensimmäinen pysäkki on Geumnyeonsan metroaseman maisemissa, josta jalan matkaten ja oikealle kurvaten törmää ennen pitkää (alle 10 minuutin kävelymatka) Gwangalli Beachiin ja sen rantakatuun. Rantakatua reunustaa suuri määrä erilaisia majoitusvaihtoehtoja ja laiskana miehenä joka raahaa painavaa reppua yli 30 asteen helteessä valitsin omaksi hotellikseni ensimmäisen kohdalle osuvan jossa on englanninkielisiä merkintöjä fasadissaan. Kohdalle osui Park Hotel joka osoittautui hieman hotelli Roberoakin prameammaksi mutta hinnan ollessa abaut suunnitelluissa rajoissa (80000 wonia/yö, reilut 50€) päädyin siis sinne. Merinäköalasta olisi joutunut pulittamaan 150t/yö mutta omasta huoneestanikin oli osittainen merinäköala (ensimmäiset ikkunat rantakadun kulman takaa), niin mitä sitä suotta maksamaan sellaisesta jonka saa ilmankin. Kotiutumisen jälkeen suuntasin Gupo Market:in suuntaan toiselle puolelle kaupunkia ihmettelemään erästä paikallista erikoisuutta, eli myynnissä olevia koiria. Ja ei niitä lemmikkieläin sellaisia, vaan ruoaksi jalostettuja. Koiran syöminen ei ole nykyään enää niin suosittua Koreassakaan kuin se on joskus ollut mutta kauppa käy kyllä edelleen. Kun kyseinen osasto markkinoilta löytyi, niin Turistia opastettiin saman tien että valokuvien ottaminen ei ole sallittua ja että olisi suotavaa jatkaa matkaa suoraan osaston läpi vaan. Ja ei siitä kyllä tehnyt juuri kuvia ottaakaan, saati sitten jäädä siihen hengailemaan. Eläviä koiria säilytettiin noin metrin korkuisessa ja 2x2m häkissä, joissa otuksia oli kymmenkunta. Vieressä joka kauppiaalla oli sitten vitriini, jossa esiteltiin kaupan olevia lopputuotteita. Gupon markkinoilla oli muutenkin voimakkaimmat tuoksut mitä näillä reissuilla on tullut vastaan (välillä tuoksui, välillä haisi mutta koko ajan täysillä) ja päästessä tälle eläinosastolle ne voimistuivat aivan uuteen potenssiin, sillä kaupan oli luonnollisesti koirien lisäksi muitakin elikoita (hanhet, kanat, jänikset, jne) jotka käyskentelivät alueella semivapaina. Raitis ilma oli tervetullutta. En ole itse mikään vannoutunut eläinten ystävä mutta kyllä tuo koirakauppa hieman hämmentävältä tuntui. Toisaalta kukas minä olen muiden kulttuureja tuomitsemaan...Ekstreme torikierroksen jälkeen suunta Seomyeoniin kirjakauppoja varten (reissun enimmäinen kirja luettuna vasta nyt. Irvine Welsh: If You Liked School, You'll Love Work, keskinkertaista Welshiä novellikokoelman muodossa. Mukaan tarttui Mark Haddonin The Curious Incident of the Dog in the Night-time ja Carl Saganin Cosmos) ja illalliselle (tietääkseni ei koiraa). Illalla vielä käyskentelyä Gwangallin rantakadulla ja kevyttä pub crawlingia.
Torstai 14.8.
Tulihan liikuttua lomalaiseksi ihan liikaakin....Aamulla suuntasin aiemmista puheista huolimatta metrolla kohti Beomeosan temppeliä, joka meni kategoriaan "ihan kiva." Temppeli sijaitsee vuoren rinteellä ja sen kupeesta lähtee 9km pitkä, vuoren harjannetta seuraileva trekkailureitti kohti Geumjeong Fortressia. Keskiviikkona harkitsin vielä tämän reitin kävelyä mutta onneksi hautasin sittemmin ajatuksen. Beomeosa oli täynnä toinen toistaan uudempiin trekkausvälineisiin pukeutunutta (paikallista) väkeä joilla oli ilmeisesti tarkoituksena oikeasti toteuttaa tämä ajatus. Näytti olvean vahvasti välieurheilua tuo reippailu....Itse siirryin kuitenkin suunnitelman b-pariin. Eli otin uudestaan metron alleni ja suuntasin kohti köysirataa joka nostaisi turistin 1200 metrin matkalla yli 500 metriä Geumjeongin huipulle. Kyseisen hiihtohissin gondolista aukeaa komeat maisemat yli koko Busanin ja vaikka voitelukelit ovatkin hankalat, niin vuorella kannattaa piipahtaa jo ihan vaan senkin takia, että siellä on useampi aste viileämpää kuin merenpinnan tasalla ja ennen kaikkea kosteusprosetti ylhäällä on huomattavasrti siedettävämpi. (BTW; jos hiihtäminen kiinnostaa niin sekin onnistuu Busanissa läpi vuoden). Päästyäni ylös suuntasin kohti Geumjeong Fortressin eteläporttia, josta oli tarkoitus kurvata kohti Seokbulsan temppeliä. Seokbulsaa ei jostain syystä ole merkitty esim. Pusanin tursitikarttoihin, johtuuko siten syrjäisestä sijainnista vaimistä, mutta Lonely Planet Korean jokseenkin epämääräisten ohjeiden perusteella paikka oli tarkoitus löytää. Eteläportti on noin 1,5km päässä köysirata-asemalta ja siitä kurvataan alamäkeen kohti Nammanin kylää, jonka ohituksen jälkeen helppokulkuinen polku muuttuu kivikoiksi ja purojen yli pomppimiseksi, paikoin melko jyrkaksikin sellaiseksi. Tätä jatkuu noin kilometrin, jonka jälkeen matkaaja yhyttää tien (sinne pääsisi siis ilmeisesti taksillakin...) jota lähdetään puolestaan kapuamaan ylämäkeen. Mutkitteleva ie nousee liki 20 asteen kallistuksella ~500-600 metriä ja voilá, olet saapunut Seokbulsaan. Itse temppeli sisältää näyttävän Buddhan-patsaan ja tyylikkäitä vuoren seinään hakattuja buddhalaisia reliefejä. Temppeli oli tyylikäs, ei ehkä matkan vaatiman vaivan arvoinen mutta toisaalta se matka on osasyy vierailla ko. rakennuksessa. Tuli aika lähteä takaisin samaa reittiä ja tässä vaiheesa koko homma tuntui helvetin huonolta ajatukselta. Tien varressa hieman ennen temppeliä on pieni paikallinen kuppila jonka salin keskellä pulppuaa lähde josta matkaaja voi täyttää juomapullonsa ja siitä sitten ensin alas ja sitten ryteikköä pitkin ylös Nammanin kautta eteläportille ja köysiradalle. Koko reitti on pituudeltaan noin 7 kilometriä, paikoin melko haastavaa maastoa, joten varaudu hommaan siihen soveltuvin kengin. Voi sitä hien määrää. Paha sanoa paljonko tuossa matkan aikana tulee korkeuseroa mutta lämpötila- ja kosteusero on havaittavissa ilman mittalaitteitakin. Apropos, pitääkin lukaista jostain miksi buddhalaisuus tuntuu olevan naisten juttu Koreassa. Sekä Beomeosa, että Seokbulsa olivat täynnä naisia suorittamassa palvontamenojaan, miehiä ei paikalla näkynyt kuin turistin roolissa. Tämän tetsauksen jälkeen illalla ei tehnyt mieli tehdä muuta kuin syödä ja juoda Gwangallilla, joten kaupunkiseikkailut saivat jäädä sikseen.
Perjantai 15.8.
Torstain ahkeroinnin jälkeen nyt oli vuorossa puhdas laiskottelupäivä. Pitkät yöunet ja myöhäisen aamiaisen jälkeen suoraan rannalle koko päiväksi. Perjantai oli Koreassa juhlapäivä maan juhlistaessa itsenäisyyspäiväänsä ja tämä näkyi myös rannalla sen täyttyessä nopeasti puolen päivän jälkeen. Pusanin satama on yksi maailman vilkkaimmista ja vaikka se ei sijaitsekaan Gwnagallin välittömässä läheisyydessä, niin vesi tällä alueella ei ole puhtainta mahdollista. Lähinnä kyse on roskista (risuja, lehtiä, yms.), itse veden laatu täyttää uimakelpoisuuden vaatimukset, joten pulahtamassakin piti käydä. Ei erityisen lämmintä mutta perin virkistävää. Puhtaampaa vettä löytyisi pohjoisemmalta Haeundaen rannalta, joka on myös Korean suosituin rantakohde. Mutta koska elokuu on paikallisten lomakausi ja ertyisesti nyt itsenäisyyspäivänä päätin pysyä poissa ko. rannalta, tungos siellä voi tarinoiden mukaan olla legendaarinen. Siinä se päivä sitten menikin, illallisen jälkeen kantapaikaksi muodostuneeseen Hollywood Star-baariin (americanaa, biljardipöytä, dartsia, musiikkia, jne.) parille ja unille valmistautumaan uusiin koitoksiin.
Lauantai 16.8.
Aamulla piti jättää hyvästit Pusanille, valitettavaa sinänsä. Tuli vietettyä ihan liian paljon aikaa Soulissa (ja menen vielä takaisinkin reissun lopuksi) ja aivan liian vähän Pusanissa. Siinä missä Soulista jäi hieman hajuton ja mauton kuva (ei Tokion loistokkuutta/outoutta mutta ei myöskään sellaista rosoisuutta, jolla voisi erottua edukseen), niin Pusanista sai pikaisen visiitin perusteella erittäin positiivisen kuvan. Tänne takaisin toistekin.
Kymmeneltä lähti siis laiva Pusanin satamasta kohti Fukuokaa. Tämä osuus oli yksi reissun suunnittelun kulmakiviä, pitää päästä laivalla Japaniin. Miksikö? Koska se on mahdollista, eli sama syy miksi menin aikanaan junalla Mongoliaan. Nopeimmat vesiyhteydet näiden kaupunkien välillä tarjoaa Kobee/JR Beetle, jonka paatit taittavat 210km matkan noin kolmessa tunnissa. Matka-aika kuitenkin vaihtelee 15-20 minuuttia valastilanteen mukaan, kun valaita havaitaan alueella runsaasti ovat pikaliikkujat pakoitettuja alentamaan matkanopeuttaan. Olin varannut ja maksanut liput netin kautta etukäteen ja siellähän ne olivat noudettavissa. Tosin ylimääräinen "fuel surcharge"-maksu on löytänyt tiensä lentoliikenteestä myös vesille, tässä tapauksessa se oli 33000 wonia. Matka alkoi rauhallisesti mutta pian Pusanin satama-altaasta päästyämme merenkäynti yltyi ja allokko oli kapteenin ilmoituksen mukaan 1,5-2 metriä. Aallokon koon huomioiden kantosiipialus kulki melko tasaisesti, ei juurikaan VR:n kyytiä pomppuisampaa. Fukuokaa lähestyttäessä allokko talttui ja meri muuttui peilityyneksi mutta tilalle saimme ukkosen ja kaatosateen. Win some, lose some. Fukuokan satamaterminaalissa ei ollut turisti-infoa mutta läjä hotellien käyntikortteja läytyi, joukossa Arty Inn hotellin kortti jonka avulla taksikuski toimitti Turistin perille. Eli nyt täällä, ylihuomenna Okinawalle. Toistaiseksi mennyt ilman suurempia kommelluksia, toivottavasti tahti jatkuu samanlaisena. Olisi ikävä joutua esim. ostamaan uudet lentoliput Nahaan ja takaisin...Päivittelen lisää myöhemmin, katsotaan jos löytyisi vaikka jokunen kuva.
sunnuntai, elokuuta 10, 2008
Paivitysta Jejulta
Jejun saarella on nyt oltu torstaista alkaen, viela huomiseen taalla Seogwipon kaupungissa saaren etelarannikolla ja huomenna pariksi yoksi Jeju Cityyn pohjoisrannikolle.
Torstainen siirtyminen Soulista tanne sujui ihan mallikkaasti, Asiana hoiti homman niin kuin pitikin ja Jejun lentokentalta hotellille Seogwipoon paasi sujuvasti lentokenttabussilla (noin tunti ja olikohan muistaakseni 5000 wonia). New Kyungnam Tourist Hotel ajaa asiansa vaikka uutta siina ei olekaan kuin kirjaimellisesti nimeksi. Hotelli oli nimittain uusi viimeeksi joskus silloin kun presidentit olivat viela Kekkosia mutta kun hintaakaan ei ole kuin sen 30 euroa/yo niin parjaahan tassa. Sijainti on hyva mutta toisaalta tallaisessa pikkukaupungissa huonoja sijainteja ei olekaan. Tosin vaihtoehtoja taalta on vaikea loytaa tassa hintaluokassa, halvempaa loytyy kylla (hostellityyppista majoitusta) ja reilusti kalliimpaakin noista ranta-resorteista mutta meidat keski-ikaiset ja keskiluokaiset on unohdettu keskihintaisen majoituksen suhteen.
Torstai meni majoittumisen jalkeen ruutukaavan haltuunottoon ja illan olympiafutismatsin Kamerun-Korea seuraamiseen, joten siita ei sen enempaa. Perjantaina piti kayda vahan pallistelemassa nahtavyyksia, eli kaupungin kupeessa olevat vesiputoukset Cheonjiyeon Pokpo ja Jeonbang Pokpo ja sitten kauempana itarannikolla sijaitseva Seongsang Ilchulbong kukkula. Vesiputoukset olisivat kaivanneet vahan enemman vetta virtaamaan niiden halki, nyt olivat lahinna pelkkia putouksia... Seongsang Ilchulbong oli ihan komea ja hourupaissaan tuli kavuttua sinne huipullekin. Hullua puuhaa yli kolmenkymmenen asteen lammoissa mutta komeat oli nakoalat. Paikallisbussit kulkevat Seogwiposta rannikkoa itaan ja lanteen jatkuvalla syotolla, joten niilla on sinansa ihan kateva liikkua paikasta toiseen (ja huokeaakin). Vaikka saari on pienehko (30 x 70km oppaan mukaan) ja Seongsang Ilchulbong vain noin 50km paassa niin bussi kulkee lapi useammankin kylapahasen ja kun +/- satavuotiaita mummoja pudotellaan ja poimitaan nakkikioskilta kuin nakikioskilta, niin matkaan vierahtaa kylla toista tuntia. Mutta mikas siina, ei Turistilla ole kiire. Illalla piti kayda ottamassa maistiaiset Seogwipon yoelamasta ja paadyin istumaan iltaa Jejun K-Liigassa pelaavan futusjoukkueen edustajien kanssa. Sekoittivat viskia ja kaljaa keskenaan samaan lasiin, ilmankos ovat liigan alemman keskikastin joukkue....
Lauantaina hakeuduin katselemaan kivia. Tarkemmin sanottuna Jusangjeolli-kivia, laavamuodostelmia noin 10km paassa Seogwiposta. Kivoja kivija. Siita jatkoin Cheonjeyeon Pokpo-putouksen kautta tarkastelemaan korealaista rantaelamaa Jungmun Beachille. Korealaiset ovat uidesaankin kaytannossa taysissa pukeissa. Kayvat varmaan suihkussakin palttoo paalla. Rannalta kotiin auringon painuessa mailleen ja illalla kevytta kayskentelya kaupungilla, tosin pohkeissa alkoi mennyt viikko jo painamaan siihen malliin etta unimasa kutsui jo ennen puolta yota.
Talle paivalle oli ohjelmoitu nahtavyysvapaata laatuaika itsensa kanssa, tarkoitus oli lahinna kayskennella kevyesti kaupungilla, kayda kenties tekkaamassa Seogwipon markkinapaikka ja sen sellaista. Koko paivan on tullut kuitenkin ihan perseettomasti vetta, joten muutama lyhytta pyrahdysta lukuunottamatta koko paivan on saanut olla sisatiloissa. Tosin jalat on huutanut hoosiannaa jo pari paivaa, saavathan vahan lepoa nekin. Toivottavasti huomenna saa suosii sen verran etta ehtii ennen siirtymataipaletta kayda viela vahan kaupungilla.
Hotellin tietsikka ei oikein suostu yhteistyohon kanssani, joten en jaksa nyt tapella taman kanssa enempaa. Oikoluku, kuvat ja linkitys jaakoon seuraavaan kertaan, jos saisi oman lapparin vaikka verkkoon. Joten arrivederci and stay black brothers.
Torstainen siirtyminen Soulista tanne sujui ihan mallikkaasti, Asiana hoiti homman niin kuin pitikin ja Jejun lentokentalta hotellille Seogwipoon paasi sujuvasti lentokenttabussilla (noin tunti ja olikohan muistaakseni 5000 wonia). New Kyungnam Tourist Hotel ajaa asiansa vaikka uutta siina ei olekaan kuin kirjaimellisesti nimeksi. Hotelli oli nimittain uusi viimeeksi joskus silloin kun presidentit olivat viela Kekkosia mutta kun hintaakaan ei ole kuin sen 30 euroa/yo niin parjaahan tassa. Sijainti on hyva mutta toisaalta tallaisessa pikkukaupungissa huonoja sijainteja ei olekaan. Tosin vaihtoehtoja taalta on vaikea loytaa tassa hintaluokassa, halvempaa loytyy kylla (hostellityyppista majoitusta) ja reilusti kalliimpaakin noista ranta-resorteista mutta meidat keski-ikaiset ja keskiluokaiset on unohdettu keskihintaisen majoituksen suhteen.
Torstai meni majoittumisen jalkeen ruutukaavan haltuunottoon ja illan olympiafutismatsin Kamerun-Korea seuraamiseen, joten siita ei sen enempaa. Perjantaina piti kayda vahan pallistelemassa nahtavyyksia, eli kaupungin kupeessa olevat vesiputoukset Cheonjiyeon Pokpo ja Jeonbang Pokpo ja sitten kauempana itarannikolla sijaitseva Seongsang Ilchulbong kukkula. Vesiputoukset olisivat kaivanneet vahan enemman vetta virtaamaan niiden halki, nyt olivat lahinna pelkkia putouksia... Seongsang Ilchulbong oli ihan komea ja hourupaissaan tuli kavuttua sinne huipullekin. Hullua puuhaa yli kolmenkymmenen asteen lammoissa mutta komeat oli nakoalat. Paikallisbussit kulkevat Seogwiposta rannikkoa itaan ja lanteen jatkuvalla syotolla, joten niilla on sinansa ihan kateva liikkua paikasta toiseen (ja huokeaakin). Vaikka saari on pienehko (30 x 70km oppaan mukaan) ja Seongsang Ilchulbong vain noin 50km paassa niin bussi kulkee lapi useammankin kylapahasen ja kun +/- satavuotiaita mummoja pudotellaan ja poimitaan nakkikioskilta kuin nakikioskilta, niin matkaan vierahtaa kylla toista tuntia. Mutta mikas siina, ei Turistilla ole kiire. Illalla piti kayda ottamassa maistiaiset Seogwipon yoelamasta ja paadyin istumaan iltaa Jejun K-Liigassa pelaavan futusjoukkueen edustajien kanssa. Sekoittivat viskia ja kaljaa keskenaan samaan lasiin, ilmankos ovat liigan alemman keskikastin joukkue....
Lauantaina hakeuduin katselemaan kivia. Tarkemmin sanottuna Jusangjeolli-kivia, laavamuodostelmia noin 10km paassa Seogwiposta. Kivoja kivija. Siita jatkoin Cheonjeyeon Pokpo-putouksen kautta tarkastelemaan korealaista rantaelamaa Jungmun Beachille. Korealaiset ovat uidesaankin kaytannossa taysissa pukeissa. Kayvat varmaan suihkussakin palttoo paalla. Rannalta kotiin auringon painuessa mailleen ja illalla kevytta kayskentelya kaupungilla, tosin pohkeissa alkoi mennyt viikko jo painamaan siihen malliin etta unimasa kutsui jo ennen puolta yota.
Talle paivalle oli ohjelmoitu nahtavyysvapaata laatuaika itsensa kanssa, tarkoitus oli lahinna kayskennella kevyesti kaupungilla, kayda kenties tekkaamassa Seogwipon markkinapaikka ja sen sellaista. Koko paivan on tullut kuitenkin ihan perseettomasti vetta, joten muutama lyhytta pyrahdysta lukuunottamatta koko paivan on saanut olla sisatiloissa. Tosin jalat on huutanut hoosiannaa jo pari paivaa, saavathan vahan lepoa nekin. Toivottavasti huomenna saa suosii sen verran etta ehtii ennen siirtymataipaletta kayda viela vahan kaupungilla.
Hotellin tietsikka ei oikein suostu yhteistyohon kanssani, joten en jaksa nyt tapella taman kanssa enempaa. Oikoluku, kuvat ja linkitys jaakoon seuraavaan kertaan, jos saisi oman lapparin vaikka verkkoon. Joten arrivederci and stay black brothers.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
