Tiivistelma Soulista

Perkele kun on kuuma ilta, kymmenen aikoihin pyorittiin viela kolmenkympin nurkilla, kosteusprosentin ollessa abaut 90. Hiki tuli.

Viikonloppu meni lahinna aikaeroon totutellessa ja Sinchonin houkutuksiin tutustuessa. Sunnuntai oli taas se perinteinen unipaiva, kuten aina nailla reissuilla se pahin jetlag iski kaksi paivaa saapumisen jalkeen. Maanantaina leikin kiltisti turistia ja tutustuin pariin palatsiin/temppeliin; Jongmyo ja Changgyeonggung (pyorittelepas tuota kielen paalla hetken aikaa...). Naista kahdesta Jongmyo on UNESCO:n maailmanperintolistallakin mutta johtuuko sitten siita, etta on tullut nahtya nailla reissuilla niin monta kymmenta palatsia ja temppelia, vai mista, mutta ei naista kumpikaan jaksanut oikein savayttaa...Pitanee alkaa jatkossa vahentamaan temppelien perassa ravaamista ja kohdistaa aika tehokkaammin johonkin muuhun. Tai valita kohteet vaan tarkemmin. Tosin keli oli mita mukavin, joten olihan noiden tsekkaaminen ihan hyva tekosyy viettaa hieno paiva ulkosalla puistoissa maleksien. Ja pysyihan siina samalla poissa pahanteosta. Illalla suuntasin N'Soul-torniin maisemia ihmettelemaan. Tornin juureen johtaa varmasti monikin reitti muta itse valitsin tuollaisen hiihtohissityyppisen ratkaisin, joka kiikutti turistin kiljuvien paikallisten seassa Myeong-dongin metroaseman lahelta kukkulan huipulle. Tassakin kohtaa joutui vertaamaan Soulia Tokioon ja ihan samalle tasolle ei nakoalat tasta tornista paase, kuin mihin Tokyo Tower kykenee. Soulin kaupunkikuva on muutenkin hieman matalaviritteisempi kuin Tokion, joten nuo iltamaisematkaan eivat saavuta ihan samaa loistokkuutta, kuin Tokiossa.

Tiistaina koitti siis USO:n DMZ-retki, joka edellytti Turistilta epainhimillista heratysta jo ennen kuutta. USO:n toimistolla piti ilmoittautua pukeutumissaannoston mukaan asustettuna seitsemalta ja bussit liikahtivat 07:30. Freedom Highway:ta pitkin ajellessa saa jo maistiaisia siita, mita elama Pohjois-korean oikein on, silla valtatie on koko matkaltaan aidattu ja piikkilangoitettu ja sita reunustavat miehitetyt vartiotornit 100-200 metrin valein. Erityisesti valtatien varressa virtaavaa Han-jokea on kuulemma usein kaytetty pohjoisen toimesta vakoojien muiluttamiseen maahan, joten uhka on ilmeisesti ihan todellinen eika pelkkaa paranoiaa. Panjumoniin saavuttiin aikataulussa ja siella USO:n kiertuebussi vaihtui viralliseen YK:n vareissa olevaan siniseen bussiin, jolla siirryttiin Camp Bonifas:in rajojen sisapuolelle. Samalla bussiin nousi USA:n armeijan edustaja joka tarkasti matkustajien passit (esim. Etela-korean kansalaiset eivat saa vierailla DMZ:lla) ja toimi kiertueoppaana alueella. Camp Bonifas:ssa katselimme lyhyen PowerPoint-esityksen Korean Sodasta, DMZ:n perustamisesta ja sen historiasta. Lisaksi kerrattiin kayttaytymissaantoja (esim. Pohjois-Korean sotilaita ei sovi juurikaan noteerata, ei saa antaa kaytoksellaan propaganda-aineistoa koska kaikki vierailijat valokuvataan Pohjoisen toimesta, jne.) ja sita missa saa kuvata ja missa ei. Bussissa viela erikseen teroitettiin koska kuvauskielto oli voimassa ja koska ei. Nyt oltiin sellaisella alueella, etta ainakaan Turistille ei olisi tullut mieleenkaan poiketa saannoista sitten mitenkaan. PP-esityksen jalkeen hypattiin takaisin linja-autoon jolla siirryttiin Freedom House:n eteen ja sen kautta varsinaiselle rajalle. Rajalla sai yllattaen kuvata melko vapaasti, tosin haahuilemaan ei saanut lahtea vaan muodostelman piti sailya ja esim. siirryttaessa Freedom House:n edesta fyysisesti rajalla sijaitsevaan Armistice Room:iin ei saanut pysahtya. Tosin pohjoisen sotilaita rajalla oli valitettavan vahan. Armistice Room:ssa seisoi vartiosa vain Etela-Korean sotilaita, vaikka tasan puolet huoneesta sijaitsee Pohjois-korean puolella. Tieda sitten minkalaiset jarjestelyt on voimassa silloin kun paikalla ei ole turisteja. Koomikoksi osoittautunut sotilasoppaammekin viihtyi Armistice Room:ssa vain etelapaadyssa koska siella on kuulemma merkittavasti turvallisempaa...Seuraavaksi joukot lastattiin takaisin bussiin ja siirryimme Checkpoint 3:lle, jonka laheisyydessa tapahtui vuoden 1976 kirvesmurhat ja josta nakyy suoraan Pohjois-Korean Propaganda Village:en. Kylan virallinen nimi on Gijeong-dong mutta koska kylasta oli tapana toitottaa siis tuota pohjoisen propagandaa valtavilla kaiuttimilla, kutsutaan sita Propaganda Villageksi. Tuota propagandaa osaa kylla etelakin, "freedom-sita" ja "freedom-tata" pukkaa joka tuutista, joten ihan pureksimatta ei kannata kaikkea kuulemaansa niella... Checkpoint 3:n jalkeen pyorahdettiin viela "Bridge of No Return"-sillalla, jossa ei kuitenkaan sopinut poistua autosta. Kierros paattyi viela pakolliseen kayntiin matkamuistomyymalassa ja sitten lounaalle. Lounaan jalkeen ohjelmassa oli viela vierailu Yeolsoe DMZ Observatory:ssa ja kolmannella tunnelilla, The Third Tunnel of Aggression (oiva nimi punk-orkesterille). Yelsoesta aukeaa nakoalat yli DMZ:n pitkalle pohjoisen puolelle ja nakymia voi tarkastella terassilla olevilla kaukoputkilla. Valokuvaaminen paikalla on tehty kokolailla mahdottomaksi koska terassin reunalla se on kielletty. Alue jolta saa kuvata on merkitty lattiaan keltaisin viivoin mutta mikali kuvaaja ei ole pitkalti yli kaksimetrinen ja kameran zoomissa riittavasti potkua, ei kannata vaivautua. Kolmas tunneli on kolmas Etelan loytama, Pohjoisen kaivama rajan alittava tunneli. Tunneli sijaitsee yli 70 metrin syvyydessa ja silla on pituutta 1600m. Se loydettiin vuonna 1978 ja sittemmin niita on loytynyt viela muutama lisaa. Tunneli on nykyaan suljettu rajan kohdalta betoniestein ja mikali paatat vierailla tunnelissa kannattaa pysya ryhman keulilla jotta oppaan talla kaantopisteella kertomat jutut kuuluvat myos sinun korviisi. Muuten paadyt kumartelemaan edes takaisin muutaman sata metria ja toteat jalkikateen kayneesi vain pikaisesti kosteassa tunnelissa. DMZ-kierros paattyi takaisin USO:n toimistolle n. 1530. Kierros oli erittain mielenkiintoinen ja suosittelen kaikille Soulissa vieraileville. USO ei ole kuitenkaan ainoa matkojen jarjestaja, googlettamalla loytyy lisaa, tarkasta vain kiertueen sisalto ennen ilmoittautumista, silla esim. Etela-Korealaisille suunnatulla kierroksella jaa raja nakematta.

Illallisen jalkeen piti lahtea haahuilemaan jonnekin paamaarattomasti mutta en paassytkaan hotellilta muutamaa sataa metria pidemmalle kun joka paikassa olikin yht'akkia valtava maara mellakkapoliiseja. Jo maanantain poliiseja nakyi melkoinen maara, silloin mielta osoitettiin ilmeisesti jossain City Hall:in nurkilla. Maanantaina vastustettiin lihan tuonnin vapauttamista USA:sta Koreaan ja edellisella viikolla oli mellakoitu Japanin vastaisissa tunnelimissa Dokdo-saarten vuoksi. Nyt oli siis aiheen George W. Bush ja hanen saapumisensa valtiovierailulle. Mellakoijien maaraksi arvioitiin n. 20000 ja poliiseja vaikutti olevan melkein yhta paljon. Taytyy myontaa etta ihailtavan tehokasta oli polisien toiminta, joukko-osastot siityivat uuteen hotspottiin vilauksessa jos alkoi vaikuttaa silta, etta rauhattomuudet leviavat Jongno-kadulta. Seurailin toimintaa reilun tunnin, sina aikana poliisit saivat reunustettua kaytannossa koko Jongno-kadun siten, etta mielenosoittajilla ei ollut kuin yksi suunta mihin siirtya. Vesitykitkin olivat kaytossa ja mellakoiva mielenosoittajajoukko saatiinkin hajoitettua iltakymmeneen mennessa. Eras Soulissa asuva lankkari jonka kanssa siina sivussa keskustelin totesi etta Koreassahan ei syyta mellakointiin tarvita, se on kaytannossa kansallisurheilua. Hankin tosin ihmetteli kovin mielenosoituksen ajoitusta, eihan nyt ollut edes lauantai-ilta vaan huvittelua harrastettiin keskella viikkoa.

Mielenopsoituksen laannuttua suuntasin viela Hongdaen alueelle haahuilemaan ja piipahdin kaymaan oluella. Piipahdus venahti pitkalle aamuyohon kun piti viela baarin sulkemisen jalkeen (03:00) jalkeen lahtea henkilokunnan ja muutaman muun asiakkaan kanssa syomaan lehman sisalmyksia (vatsalaukkua, maksaa ja sydanta) raakana ja paistettuna ja huuhtomaan koko komeus alas soju:lla. Paha sanoa oliko soju vai ruoka isompi syyllinen kuivaan suuhun ja juiliviin ohimoihin tana aamuna...Paiva ja alkuilta meni lahinna tassa Insadongin ja Jongno-gu:n alueella pyoriessa, ei mitaan erikoista tehden. Buukkasin myos taman saman hotellin pariksi yoksi, Okinawalta paluun ja kotiinlahdon valiseksi ajaksi.

Huomenna (tanaan) torstaina on edessa seuraava siirtymataival, lento Soulin Gimpon lentokentalta Jejun-saarelle lahtee kahden aikoihin iltapaivalla. Eli naihin kuviin, naihin tunnelmiin.

Mellakkaa

Mellakkapoliisien rivistöä Insadong-gil:in ja Jongno-gil:in risteyksessä.

Pollarit säntäävät toimintaan.

Vesitykeillä kohti hippejä.

Muutamia kuvatuksia

Joint Security Area Koreoiden välisellä DMZ:llä. Pohjoisen sotilaat eivät rajaviivalla näyttäytyneet vaan tyytyivät hiippailemaan taustalla.

ROK-sotilas rajan ylittävän neuvotteluhuoneen pohjoispäässä, taustalla oleva ovi johtaa Pohjois-Koreaan. Huoneessa kokoonnutaan säännöllisen epäsäännöllisesti neuvottelemaan molempien maiden delegaatioiden kesken päivänpolttavista ja 50-vuotta vanhoista asioista.

Virallinen rajaviiva. Pohjois-Korean puolella ei ole näemmä varaa edes soraan.

Pohjois-Korean puolella oleva propaganda-kylä, josta vielä muutama vuosi sitten lähetettiin valtavilla kaiuttimilla suuren johtajan oivallisuutta ylistävää matskua tuntitolkulla päivittäin, lähinnä yöllä. Kylä sinänsä on muuten aavekaupunki, siellä ei kuulemma asuta. Kunhan näyttää hyvältä. Lipputangolla on mittaa 169 metriä ja sen päässä oleva Pohjois-Korean lippu painaa n. 3000kg, joten ihan pikkupuhuri ei sitä pääse hulmuttelemaan.


Pistän muutaman otoksen eiliseltä joka osoittautuikin erittäin mielenkiintoiseksi päiväksi. Aamulla suunnattiin kohti DMZ-aluetta ja illalla ihan Insadongin nurkilla parveili tuhansia mielenosoitajia ja lähes yhtä monta mellakkapoliisia toivottamassa George W. Bush tervetulleeksi maahan (täällä on osoitettu mieltä lähes päivittäin jo viikkojen ajaksi ja kun lihantuonnin rajoitukset ja rajakiista Japanin kanssa on käsitelty niin vetivät klassikon hihasta; Bush). Kirjoittelen enemmän tarinaa paremmalla ajalla, kenties illemmalla.

Seoul searching

Perille paastiin aikataulusta edella ja hotellikin loytyi laakista. Lentoasemalta keskustaan vienee monikin tie, itse valitsin lentokenttabussin numero 6011, jonka reitti kulkee Angukin metroaseman kautta joka puolestaan on Insadongin kaupunginosan kupeessa. Matka kestaa reilun tunnin ja maksaa 9000 wonia, joten vaihtoehtona hyvinkin kilpailukykyinen. Aijuu, lentomatkasta pakko mainita sen veran etta taas huomattiin kuinka keskittaminen kannattaa. On tullut reissattua sen veran Finnairin siivilla, etta kanta-asiakastasoni on noussut hopealuokkaan ja nyt tapotaydessa (ilmeisesti ylibuukatussa) koneessa se tarkoitti matkustusluokan korotusta business-luokkaan. Kylla kelpasi turistin matkata.

Hotelli loytyi kohtalaisen vaivattomasti, ottaen huomioon sen pieteetin milla takalaiset osoitteita ilmoitavat. Sunbee on hyvinkin hintansa arvoinen (taitaa olla noin 50 euroa\yo), hotelli on erittain siisti, keskeinen sijainti ja huonevarustuksessa (suuri sellainen) loytyy mm. seuraavaa:

• ilmastointi,
• tietokone,
• jaakaappi
• 50 tuumainen tv kansainvalisine kanavineen,
• vesiautomatti kuumalle ja kylmalle vaihtoehdolle,
• kieroutuneen nakoinen hierova amme kylpyhetkia varten, jne.

Viela kun keksisi kuinka kattovalon saa sammutettua...Eli hotellia voi suositella lampimasti jos tannepain sattuu joku tulemaan.

Insadongin alue on melko rauhallista, hieman samanlainen kuin Asakusa Tokiossa. Alue on taynna taidegallerioita ja teehuoneita ja niiden myota tietysti myos turisteja. Lankkareita taalla ei hirveasti ole mutta varsinkin japanilaisia tuntuu piisaavan. Yoelamaa alueelta ei tosin loydy, joten sita joutuu metsastamaan eri hoodeista. Itse suuntasin illalla Sinchoniin, josta pienen harhailun jalkeen loytyi alue taynna toinen toistaan houkuttelevimppia vapaa-ajanviettolaitoksia. Paadyin lopulta LP:nkin suosittelemaan Woodstock-baariin, jossa rokki raikasi ja kansa juhli. Siina tuli sitten istuttua baaritiskilla iltaa paikallisten kanssa 10000 wonin (alle 7 euroa) kaljakannujen (abaut puolitoista litraa) aaressa, puhuen tonkkoenglannilla Nokiasta ja Tero Pitkamaesta Helloweenin soidessa taustalla. And good times were had by all. Paikallisislla tuntuu muuten olevan hirvea tarve tehda selvaksi se, etta "Korea is number one." Ilmeisesti Japanin ja Kiinan varjossa on vietetty aikaa ihan liian paljon ja nyt on tullut aika teroittaa kaikille Korean ylivoimaisuutta naapureihinsa nahden...Taksimatka Sinchonista takaisin Insadongiin oli sekin alle kymppitonnin, kuten myos jossain valissa vetaisty sushi-ateria, joten ei tata Soulia ainakaan viela ole paassyt kalliiksi haukkumaan.

Semmoista ekana paivana. Tanaan on sadepaiva, saaennuste tosin lupailee melko rapeita keleja tulevalle viikolle; huomisesta keskiviikkoon tiedossa 30-33 astetta ja aurinkoa. Kavin eilen USO:n toimistolla maksamassa tiistaisen DMZ-retken jota sitakin tassa odotellaan innolla. Tanaan taidan edelleen tyytya rauhalliseen aikaeron tasaamiseen ja edukkaasta paikallisesta oluesta nauttimiseen, tuon kelinkin ollessa tuollainen. Hasta manana, niin kuin tallapain ei ole tapana sanoa.

Seuraavaksi ohjelmassa

Torstaina alkaa kesäloma ja kuten on tavaksi tullut, sitä ei jäädä viettämään kotioloihin.

31.7. klo 1730 Finnairin Ay41 suuntaa Helsinki-Vantaalta kohti Etelä-Koreaa ja Incheonin kentälle Soulin kupeeseen seuraavana aamuna paikallista aikaa. Soulissa on tarkoitus viettää vajaa viikko (mukaan lukien USO:n järjestämä DMZ-reissu) ja majoitus on buukattu "keskustasta" (melko joustava käsite yli 10 miljoonan ihmisen kylässä; yli 20 miljoonaa jos lasketaan koko talousalue) Sunbee hotellista. Sen verran keskustassa pitäisi joka tapauksessa olla, että Insadongin alue lienee ihan nurkilla. Hankalaa aina tuo majoituksen haarukoiminen uudesta suurkaupungista, toivottavasti osui kohdalleen. Varaukset hoidin tällä kertaa Asiarooms.com:in kautta, toivottavasti siellä on oikeasti varaus odottamassa eikä rahat vain kadonneet esim. Pattayalle.

7.8. jatkan Asiana Airlinesin siivillä Soulista Jeju:n saarelle. Tämän vulkaanisen saaren tunnusmerkkejä ovat mm. 2km korkea tulivuori Halla-san keskellä kiveä, hienot rannat ja harubangit. 4 yötä vietän saaren etelä osissa, Seogwipon kaupungissa ja siirryn sieltä vielä kahdeksi yöksi Jeju Cityyn. Majoitukset on varattu New Kyungnam:sta (Seogwipo) ja Robero:sta (Jeju City), edelleen Asiarooms:in kautta.

13.8. lennellään taas Asianalla, Jejusta Pusaniin. Pusanissa vietän kolme yötä, majoitus on tosin vielä varaamatta sillä haluamalleni seudulle ei oikein löytynyt netin kautta varattavaksi sopivaa vaihtoehtoa. Valtaosa vaihtoehdoista osui Pusanin ranta-alueille - eritoten Haeundae biitsille - johon ei elokuussa ole mitään hinkua (lomakausi paikallisislla). Mutta onhan sentään seutu selvillä, pirssi alle ja mökkiä etsimään.

16.8. lähdetään taifuunikauden alkamisen kunniaksi merille härnäämään luonnonvoimia, Beetlellä kolmessa tunnissa Pusanista yli Hakataan, eli Japanian puolelle Fukuokaan. Fukuokan piti alun perin olla ainoastaan läpikulkuetappi mutta kun siellä on tosiaan tuo taifuunikausi päällä, niin ajattelin varata ylimääräisen vuorokauden siltä varalta että aikataulut alkaa kusemaan samaa tahtia taivaan kanssa. Eli vietän Fukuokassa kaksi yötä viehättävästi nimetyssä Arty Inn hotellissa.

18.8. vaihdetaan lentoyhtiötä ja kokeillaan All Nippon Airwaysin siipien kantavuutta lentämällä Fukuokasta Nahaan, Okinawalle. Okinawalla piti alun perin seikkailla enemmänkin mutta kun lisäsin tuohon Korean agendaa Soulin lisäksi vielä pari mestaa, niin Okinawalla pysyttäydyn Nahassa josta yritän järjestää sitten jonkinlaisia päiväretkiä esim. läheisille saarille. Eli Okinawalla olen sitten sen viisi yötä, majoitus Nahassa Kokusai Dorin tuntumassa Tokyo Inn-ketjuhotellissa.

23.8. alkaa jo häntä häämöttämään reissussa, joten nokka takaisin kohti Soulia. Seuraan jälkiäni Fukuokan kautta Pusaniin ja sieltä taas Asianalla Souliin. Ja tämä pitäisi saada suoritettua yhden päivän aikana, siinä ei paljoa potentiaalisia pyörremyrskyjä ole aikaa kumarrella. Tosin Soulista paluu kotiin 25.8., joten on siinä päivän verran varaa aikataulujen joustaa, kunhan ei joutuisi hirveästi uusia lippuja ostelemaan sillä budjettia on koeteltu tämän reissun osalta tuossa vaiheessa ihan riittävästi. Soulissa kahden viimeisen päivän majoitus on varaamatta mutta ajattelin ettänotta jos se Sunbee miellyttää, niin buukkaan sen sitten paikan päällä vielä pariksi päiväksi.

Kotiin tosiaan maanantaina 25.8. ginivalkoisin siivin, kotimaassa joskus iltapäivästä jos aeromystiikan jumalat ovat suotuisia. Koitetaan päivitellä matkalta, näyttäisi jotakuinkin kaikissa majapaikoissa olevan mahdollisuus jopa henkilökohtaiseen nettiyhteyteen omasta huoneesta (ja Turistillahan on aina läppäri matkassa), joten jos aikaa riittää niin mahdollisuudet ainakin on. Ehkö jotain kuviakin.

Roskildea

Radiohead soi ja tyttö chillaa.


Pahapahaolo. Tuopin sisältö ei ole (enää) kaljaa.


Greg Puciato, The Dillinger Escape Plan.


Kun musiikki on ohi.


Roskilden festivaaleillakin tuli piipahdettua 3.-6.7. Hauskaa oli vaikkakin hieman työlästä, sillä a) majoitus oli Kööpenhaminassa joten joutui junailenmaan väliä vielä VR:kin epäluotettavamman palveluntarjoajan kyydissä ja b) työt odottivat suoraan paluupäivänä. Festaritarjonnasta mainittakoon mm. Radiohead, Neil Young, Grinderman (Nick Cave) ja enemmän omiin intresseihini kohdistuneet The Clutch, Dillinger Escape Plan, Rotten Sound, Holy Fuck, A Kid Hereafter in the Grinding Light, jne. Ohessa muutama otos.

X marks the spot

Pilvenpiirtäjä Shinjukun hallinnolliselta puolelta. Shinjuku Tokio, kesäkuu 2008.

Shomben Yokocho

Shomben Yokochon yakitori-taivas. Shinjuku Tokio, kesäkuu 2008.

Umeda Sky Building, Osaka

Heijastus ikkunoista Umeda Sky Buildingin näköalatasanteelta. Umeda Osaka, joulukuu 2007.

Blogille tekohengitystä

Hetken hiljaisuuden jälkeen koitetaan taas potkaista henkiin tätäkin kyhäelmää...

Tapahtunut sitten viime merkinnän:

• tavanomaisia työmatkoja tavanomaisiin kohteisiin, ei uutta siltä rintamalta,
• Joulun alla käväisin taas Japaniassa. Reilun viikon reissu Osakaan ja välillä piipahdin päiväretkellä Himeji:ssä linnaa pällistelemässä. Ihan kiva,
• tammikuussa tuli käytyä jälleen Thaimaassa; Bangkok, Koh Chang ja Hua Hin. Eli perin tuttuja latuja sivakoitiin sielläkin, ei uutta raportoitavaa.
  

Sen jälkeen on tullut reissattua lähinnä ainoastaan työnantajan velvoittamana.

Kesäkuussa tuli käytyä jälleen Japanissa kun Hullujen Päivien huokea lentotarjonta aiemmin keväällä loi kysynnän. 18.6. suuntasin siis Juhannuksen viettoon Osakaan, majoitus siellä vanhassa tutussa Hotel Kinki:ssä Umedan alueella. Seuduthan on tullut koluttua tarkemmin jo aiemmilla reissuilla, joten nähtävyyksien perässä ei tällä kertaa tullut ravattua vaan keskityin puhdaveriseen hengailuun. Pariin aiempaan Osaka-visiittiin verrattuna yhdistin tähän reissuun kuitenkin visiitin Tokioon, jossa ei ole tullut käytyä sitten ensimmäisen Japanin matkan kesällä 2006. 23.6. hyppäsin siis Shinkanseniin Shin-Osakan asemalta ja suuntasin kohti Tokiota, määränpäänä Shinjukun alue jossa oli varattuna majoitus Hotel Kent:ssä. Tarkkaavaisempi lukija saattaa havaita, että hotellin kotisivut ovat ainoastaan japaniaksi, joten huoneen varaaminen tuota kautta olisi ollut keskimääräistä haasteellisempaa. Varasinkin huoneen Agoda:n palvelun kautta ja nyt toista kertaa kyseistä systeemiä käyttäneenä (varannut aiemmin majoituksen Bangkokista saman saitin kautta) voin todeta sen ainakin omalta osaltani toimineen luotettavasti ja näin ollen myös suositella palvelua. Shinkansen-lippu Osakasta Tokion Tokyo-asemalle (jonne kaikki Shinkansenit Osakan suunnasta päätyvät) maksaa noin 80 euroa (13000 jeniä) suuntaansa ja vaikka matka-aika on 550km etäisyydestä huolimatta erittäin kohtuullinen 2h35min, niin päivämatkalle ei kannattane lähteä, ellei satu omaamaan Japan Rail Pass:ia.

Shinjukun voi jakaa karkeasti kahteen osaan; junaradan länsipuolelle sijoittuu alueen hallinnollinen ja business-keskus ja radan itäpuolella puolestaan on huvituksiin keskittynyt osa. Itäpuolella sijaitsee myös Tokion punaisten lyhtyjen alue Kabukicho ja Kent-hotelli on itseasiassa keskellä Kabukichoa. Täten majoitusvalintaa ei voi suoranaisesti lapsiperheille suositella, vaikka alue onkin kaukana esim. Amsterdamin vastaavasta. Vaikka seutua kuvaillaankin useassa yhteydessä hieman hämäräksi ja kenties jopa vaaralliseksi on se kuitenkin molempia näitä vain Japanin mittapuun mukaan, joka suomalaiselle vastaa suurin piirtein Helsingin rautatieasemaa arki-iltana klo 18. Itse pidän esimerkiksi Roppongin seutua huomattavasti epämiellyttävämpänä alueena iltaisin, kun taas Shinjukussa on runsaasti rosoista karismaa ja luonnetta. Sitäpaitsi alue on täynnä mitä mainioimpia ravintoloita, izakaya-tyyppisiä pubeja ja muuuta iltaelämää. Radan länsipuolella tarjonta on kuivempaa alueen keskittyessä lähinnä Tokion hallinnointiin (jos Tokiosta pitäisi löytää keskusta niin Shinjuku on varmaankin lähinnä sitä) ja rahan tahkoamiseen. Mikäli korkeat talot ja niihin liittyvä arkkitehtuuri kiinnostaa niin niistä alueelta löytyy mielenkiintoisia esimerkkejä (mm. Tokyo Metropolitan Government Building). Lisäksi seudulla on luonnollisesti mahdollisuus harrastaa shoppailua esim. Yodobashi-kamera/elektroniikkamarketissa, joka on levittäytynyt useampaan rakenukseen 6-7 kerrokseen Shinjukun aseman läheisyyteen.

Enivei, Tokiossa tuli pyörittyä pari päivää, Shinjukussa eksyillen, Shomben Yokocholla yakitorista nauttien, Roppongi Hills:iä ihmetellen, jne. Muutama esimerkki jäi taas käteen japanilaisten ällistyttävästä ystävällisyydestä ja "Lost in Translation"- hetkistä, tässä niistä yksi...

Istuin illalla eräässä Shomben Yokochon yakitori-paikoista nautiskellen maukkaasta eväästä ja kylmästä Sapporosta. Niinkuin tuosta ylempänä linkittämästäni videosta voi ehkä päätellä, niin paikathan ovat sellaisia pieniä, noin 10 hengen kioskeja, joissa istutaan baaritiskillä tiiviisti hartiat yhdessä ja selkä seinää vasten. Joten jörömmänkin suomalaisen on helppo tutustua vierustovereihinsa näissä paikoissa. Ryhdyin siinä sitten jutulle kolmen suurin piirtein itseni ikäisen paikallisen salarimanin kanssa, jotka tekivät sitä mitä salarimanin kuuluu tehdä; olivat työskennelleet myöhään, istuvat kimpassa iltaa viimeisiin juniin asti joilla matkaavat hiprakassa lähiöihin perheidensä luo, heräävät aamula heti kuuden jälkeen ja toistavat saman kuvion. Keskustelu kävi läpi ne tutut kuviot (Suomi, suomalaiset, yksin reissussa,Nokia, design, muumit, jne.) ja pojat siinä jopa laulaa lurittivat Muumien tunnarin japaniaksi oluen juonnin ohessa. Kun yakitori-baari alkoi sulkea joskus yhdentoista aikoihin tuli aika siirtyä eteenpäin ja kaverit kysyivät mihinkä haluaisin mennä, he halusivat tarjota turistille vielä lisää skumppaa. Totesin että kaikki käy, tosin mielummin jokin perinteisempi japanilainen paikka kuin Roppongin yökerhot. Siirryimme siis kohti Kabukichoa, josta kaverit yrittivät varoitella minua, että on hieman hämäräperäinen alue mutta täynnä mukavia paikkoja illanviettoon. Mutta kuten todettu, hotellini oli keskellä Kabukichoa, joten tämähän ei haitannut lainkaan. Jampat yhyttivät siitä sitten yhden monista alueella pyörivistä sisäänheittäjistä ja kyselivät minkälaista paikkaa olisi tarjolla (tämä kaikki tietysti japaniksi, joten keskustelun seuraaminen omalta osaltani oli vähintäänkin rajoittunutta). Lähdimme seuraaman kaveria pitkin Shinjukun sokkeloisia katuja ja noin kymmenen minuutin kuluttua löysimme itsemme tavanomaisen kerrostalon kuudennesta kerroksesta, jossa koputtelimme liki vailla minkäänlaisia ravintolatoimintaan viittaavia merkintöjä olevaan oveen. Kun ehdotin kavereille, että menisimme perinteisempään japanilaiseen paikkaan oletin suuntaavamme izakayaan mutta nyt olimmekin saapuneet sen modernimpaan versioon, hostess baariin. Paikka oli alkuun melko hämmentävä ja tarjosi vilauksen Japanista, jota turistin on vaikea päästä omillaan näkemään... Hommahan menee jotakuinkin näin; baarissa työskentelee liuta (sieltä kauniimmasta päästä olevia) naisia, joiden tehtävänä on viihdyttää, toimia seuralaisena, ylläpitää keskustelua ja kaataa drinkkejä miespuolisille vieraille. Baari muistuttaa enemmän olohuonetta kuin varsinaista baaria; sohvaryhmiä, nojatuoleja, jne. Hämmentävän fiiliksen paikkaan luo se, että toisin kuin kotimaisessa normibaarissa, taustalla ei soi lainkaan musiikkia ellei joku asiakkasita halua laulaa karaokea, jolloin hänelle tuotiin langaton pääte josta valita haluamansa kappale, joka sitten pärähti pyörimaan kaikilla baariin asennetuilla tv-ruuduilla ja artisti itse sai langattoman mikrofonin jolla vetäistä styge. Baariin maksetaan sisäänpääsymaksu, jolla saa vapaasti nauttia pöydillä olevaa shochua ja viskiä niin paljon kuin haluaa (ja jota ei luonnollisestikaan tarvitse itse laseihin kaataa...), muista juomista pitää maksaa erikseen. Sisäänpääsymaksun hintaa en osaa sanoa kun tämä väkisin haluttiin minulle tarjota...Katselin touhua jossain määrin ihmeissäni/huvittuneena ja kaverit kyselivät, että onko meillä vastaavia paikkoja kotipuolessa. Totesin että ei todellakaan, ellei tällaisiksi sitten lasketa ravintoloita, joissa naispuoliset edustajat ovat täysverisiä ammattilaisia. Näissä hostess-paikoissa ei kuitenkaan ole kyse prostituutiosta, vaan naiset ovat ennemminkin nykypäivän geishoja, viihdytysupseereja joiden tulee taata, että asiakas viihtyy ja haluaa palata baariin toistekin. Tosin kaverit totesivat että ajat muuttuvat tässäkin bisneksessä ja kiinalaisten vallatessa alaa (kuten oli käynyt Shomben Yokochon yakitori-paikkojenkin) kyse on yhä useammin vain rahasta ja siitä paljonko on valmis maksamaan mistäkin palvelusta. Mutta tämä ei siis kuulu tällaisten baarien peruspalvelujen piiriin. Olo oli kyllä kieltämättä niinkuin leffassa olisi ollut, siinä määrin eksoottisesta kokemuksesta oli kyse. Kahden aikoihin yöllä oli aika poistua ja toivottaa kavereille hyvät yöt, sekä yrittää jäljittää omat askeleensa takaisin päin hotellille. No tässähän epäonnistuttiin perusteellisesti ja alta nanosekunnin huomasin olevani eksyksissä, joka tosin Shinjukussa on lapsellisen helppo temppu joten ei nyt kehua retostella sillä liikaa. Kaksi ikivanhaa kikkaa toimii aina eksyneen turistin kartalle saamiseksi: taksi alle tai lähimpään baariin neuvoja kyselemään. Ylläripylläri, valitsin jälkimmäisen. Astuin sisään pikkukuppilaan ja tein oloni kotoisaksi tiskillä, jossa aloin kyselemään naapurilta vektoreita kohti Shinjuku Koma Stadionia (suuri perinteikäs teatteri aivan hotellini vieressä). Tokiohan on niin täynnä hotelleja, että ellei satu asumaan joissain niistä isoimmista ja nimekkäimmistä, niin lienee parempi kysellä suuntia vain jollekin lähistöllä olevalle maamerkille. Heppu antoi ontuvalla englannillaan kohtuu ymmärrettävät ohjeet kotiin pääsemiseksi, pahoittelui tämän jälkeen sitä että joutui poistumaan mutta maksoi baarimikolle vielä yhden oluen meikäläiselle yömyssyksi. Amazing race. Hetken siinä joutui vielä turisemaan viisikymppisen paikallisen amattisurffarin ja kaverinsa, isojen poikien manga-lehden päätoimittajan, kanssa ja sitten ohjeita seuraten kohti kotia. Kaikenlaisiin sitä törmääkin, eritoten kun itsekseen reissaa.

Semmoinen reissu, ei mitään ihmeellistä turismia siis mutta oikein onnistunut breikki kevään työkiireiden päälle kesän alkuun. Tapa se on tuokin Juhannusta viettää, eikä yhtään hullumpi.

Terveisiä taasen Singaporesta

Malesia jäi taakse ja tänään taas nokka koti Suomea, jossa perillä joskus huomenissa. Summataanpa siis tätä reissua lyhyesti.

Singapore
Aasiaa aloittelijoille. Vaikka paikka onkin "ihan kiva", puttuu siitä kuitenkin se särmä, minkä löytää useista muista Aasian suurkaupungeista. Hintataso on myös Hongkongin luokkaa, joten mikään backpacker-taivas tämä ei ole. Tosin, etsivä löytää, myös halpaa ruokaa (yksi parhaita syitä ylipäänsä tulla tänne on ruoka), juomaa ja majoitusta Singaporestakin. Tässä tieteellisen tarkka lajittelu Singaporen ruoka- ja juomatarjonnasta.

1. Muovituolibaari. Hawker-keskukset ovat niitä paikkoja, joissa paikallisetkin iltaa istuvat ja näistä paikoista saatkin ruokasi erittäin huokealla (alken n. S$3, eli noin puolestatoista eurosta) ja oluen hintakaan ei ole taivaissa (n. S$6 / 0,63l). Lievää seikkailumieltä kuitenkin vaaditaan (eritoten Malesian puolella), sillä ihan peruspaikoissa ruuan tilaaminen on joskus pientä arpapeliä mutta harvemmin siinä pahasti pieleen menee. Muovituolit, muovipöydät, muovilautaset ja muoviset syömatikut ovat homman nimi. Näissä tuli lähinnä iltaa istuttua.


2. Rottinkituolibaari. Keskihintaiset ravintolat, joissa yleensä myös länsimaista ruokaa. Kalja hieman alle kympin, ruoka hieman päälle.


3. Nahkatuolibaari. Kaljapullon hinta siellä S$14-15++ hujakoilla (useat paikat mainostavat hintojansa "++" muodossa, eli verot lätkäistään päälle), eli euroissa abaut puolet Singdollareista. Ruoan hinta nousee samassa suhteessa. Näitä paikkoja on turistien suosimat seudut, kuten Boat Quay ja Clarke Quay pullollaan.


4. Bistro-jonka-tuolit-käsin-taottua-rautaa-ja-pehmustettu-persittä-miellyttävällä-tyynyllä. Asiakaskunta koostuu vanhemmista britti- ja amerikkalaispariskunnista, sekä paikallisista nousukkaista. En katso kuuluvani kumpaankaan kohderyhmään, joten ei tule harrastettua.


5. Muut. Näissä paikoissa istutaan varmaankin pilven reunalla, 6-vuotiaan pakistanilaislapsen hartaudella nypläämällä silkkimatolla, tai jollain vastaavalla. Raffles (pl. hotellikompleksin jotkin osat kuten Long Bar, jonka voitaneen katsoa kuuluvan kolmoskategoriaan), Fullerton ja vastaavat joita en harrasta. Jo siitäkin syystä, että ei varaa mokomaan.

Suosittelen kahta ensimmäistä vaihtoehtoa tänne eksyville.

Mitä muuta sitten tehdä Singaporessa, kuin syödä? Hmm...paha kysymys. Shoppailuhan täällä on kansalliurheilua sulkapallon lisäksi ja valtavia ostoskeskuksia on joka nurkassa, kalleimmat Orchard Roadilla. Mutta mitäs jos ei harrasta shoppailua, tai ole naimisissa? Voit tietysti viettää päivän Sentosalla, maaten rannalla, jonka hiekka on pieteetillä tuotu toisaalta ja ihailla Singaporen satamaan/sta lipuvia supertankkereita. No, vaikka paikka on muuten teennäinen niin paria asiaa Sentosallakin voi suositella, eli siirtymätaival saarelle "hiihtohissillä" (sukset vapaavaintaiset) ja saarella oleva Underwater World, jossa voi ihailla affenia, särkiä ja muita mereneläviä. Oli siellä haikin. Tai kaksi. Elleivät ole joutuneet affenien syömäksi, Sentosalla käynyt viimeeksi 4 vuotta sitten, joten paha mennä sanomaan missä kunnossa saari nykyään on. Yksi lämpimästi suositeltava kohde Singaporessa on paikallinen eläintarha, jossa on tullut käytyä pariinkin otteeseen. Sanovat että on San Diegon eläintarhan ohella maailman paras. Yhden päivän saa kulumaan oikein leppoisasti jo pelkästään orankeja ihmetelessä. Ei nyt oikein muuta osaa suositella, onhan täällä noita Jurong Birdparkkeja ja muita mutta ei ne oikein allekirjoittanutta jaksa kauheasti liikauttaa. Fodorilla on nettisivuillaan melko hyvä lista kaikesta sälästä mitä täällä voi pällistellä, joten sieltä on hyvä aloittaa jos sellainen kiinnostaa.

"Indonesia"

Indonesialle kuuluvan Bintanin saaren pohjoisosan ovat siis valloitaneet tyystin Singaporelaiset ja tätä Bintan Resorts - aluetta ei voi siis Indonesiana juuri pitää, vaikka viisumin vaativatkin ja passin leimaavat. Jos tältä alueelta viitsii poistua saaren muihin osiin tulee se Indonesiakin sieltä aikanaan vastaan mutta koska saarta tuli katseltua muiltakin kanteilta jo pari vuotta sitten, niin nyt oli ohjelmassa vain rannalla oleilua. Majoitus tuli varattua Nirwana Beach Club:sta (ex-Mana Mana) ja se edustaa näistä kaikista Bintan Resorts - alueen majoitusvaihtoehdoista sellaista maanläheisintä, valtaosa muista tuntuu olevan enempivähempi luxuxsta. Tosin NBC:nkin mökeissä on ilmastointi, kuumat vedet, jääkaappi yms., joten ei nekään sieltä ihan malliston "karvalakkiluokasta" ole. Lisäksi on vielä todettava, että omistajan vaihduttua on palvelutaso noussut selkeästi ja ravintola/baaripalveluihinkin panostettu aiempaa enemmän. Joka tapauksessa kyseessä on oikein leppoisa paikka viettää muutama päivä jos seudulla sattuu liikkumaan.

Palataan asiaan kun kotiudun, nyt pitää alkaa pakkaamaan.

No niin, kotona taasen, jatketaan jorinoita. Ja jotta kaikesta Singaporesta sanotusta ei nyt jäisi liian synkkä kuva, niin palataan vielä hetkeksi sinne. Little Indian ja Chinatownin alueet ovat nimittäin perin mukavia, varsinkin Little Indian ravintoloita jää kaipaamaan. Erinomaista intialaista pöperöä pihimmänkin matkaajan kukkarolle sopivaan hintaan. Serangoon Roadin varrelta ja sen sivukaduilta löytyy runsaasti valinnanvaraa. Maininnan ansaitsee myös (muistaakseni) "Mohawk"-niminen baari jossain Dunlop/Madras Streetien hujakoilla. Mikäs sen Intialaisempaa, kuin intiaanibaari. Paikka siis sisustettu toteemipaaluilla ja muilla puusta askarrelluilla inkkarifiguureilla ja systeemeillä. On ne aika velikultia ne intiaanialaiset. Chinatownista löytyy kuitenkin ainakin omasta mielestäni yksi Singaporen viihtyisimpiä kuppiloita, eli Roof Bar Pagoda Streetillä. Paikka voi olla hieman kinkkinen löytää mikäli kauppiaiden kojut ovat edelleen vallanneet Pagoda St./Temple St. alueen mutta kysyvä löytää. Tai tsekkaa tarkemmat tiedot täältä (hupaisaa web-designia, "Site Map"-linkin takaa löytyy lähinnä kartta ko. baariin). Little India on siis kaupungin pohjoisosissa, Chintatown etelämpänä. Jos näiden väliseltä alueelta etsii jotain muuta kuin jo eiemmin mainittuja Clarke/Boat Quay - alueita illanviettopaikaksi, niin suosittelisin suuntaamaan alueelle, joka on korttelin - kaksi Boat Quayn eteläpuolella, Circular Roadin ympäristössä, Hill Streetin itäpuolella. Tältä alueelta löytää paljon pikkuravintoloita ja -kuppiloita joissa viihtyy enemmän paikallinen väki ja hintataso & tunnelma on ihan toista luokkaa, kuin Boat Quayn turistiloukuissa. Suosikkimuovituolipaikkakin löytyi sieltä (BK Foodcourt tai jotain vastaavaa, Hill Streetin ja Carpenterin kulmassa enivei).

Chinatown ja Little India ovat kansainsainvälisestikin vakiintuneita termejä, näitähän löytää jokaisesta Helsinkiä isommasta (ja välillä pienemmästäkin) kaupungista ympäri maailman, pl. kenties Peking ja Mumbai ja vastaavat. Tai tiedä häntä, kenties Mumbaissakin on Chinatown. Little Indiaa tuskin kuitenkaan. Eihän Mumbaista saa varmaan edes intialaista ruokaa. Se kun on vain ruokaa siellä. Ei kuullosta kovin eksoottiselta, en mene.

Ja sitten eteenpäin.

Malesia

Reissun virallisen osuuden päätyttyä jäin maisemiin vielä vapaille viikoksi ja otin suunnaksi Malesian. Aiemmin oli tullut käytyä KL ja Tioman Island ja nyt piti keksiä jotain muuta. Aluksi suunnittelin itärannikon saaria, kuten Redangia mutta useammankin lähteen mukaan tähän aikaan vuodesta ei itään kannata suunnata monsuunin vuoksi, joten suuntasin katseen kartan länsireunalle. Seuraavaksi suunnittelin siirtyväni bussilla Melakaan kaupunkilomalle ja sieltä aikanaan Penangin saarelle rantalomailemaan muutamaksi päiväksi. Etäisyydet on kuitenkin sitä luokkaa, että pari päivää ylimääräistä aikaa olisi ollut tarpeen tuon reitin toteuttamiseksi maakuljetuksia käyttäen. Joten se siitä. Tilasin siis vain menopaluun Air Asialla Johor Bahrusta Georgetowniin ja ajattelin suunnitella enemmän kun jaksan.
Tarkasteltuani Penangin rantojen majoitusmajdollisuuksia totesin niiden olevan lähinnä "upscale" resortteja ja omaan makuun sopivaa majoitusta ei löytynyt sitten millään. Tämä selittää myös sen, miksi Singapore Airlines lentää Penangiin pari kertaa päivässä suoraan SGP:stä laajarunkokoneella (reilun tunnin pomppu) ja halpalentoyhtiö operoi Malesian puolelta JB:stä. Senain kenttä Johor Bahrussa on kuitenkin ihan OK vaihtoehto Singaporestakin etiäpäin siirtyvälle; keskustasta raja-asemalle puolisen tuntia (illalla paljon enemmän kun Malesiasta tulleet vierastyöläiset palaavat kotiinsa ja ruuhkauttavat Woodlandsin raja-aseman), rajalla taas se puolisen tuntia ja toisella puolen taksissa nelisenkymmentä minuuttia Senaihin. Taksilla ajelu kuullostaa äveriäältä mutta sitähän se ei ole edes Singaporessa, taksimatkat rajan molemmin puolin yhteensä n. 16 euroa yhteen suuntaan. Mutta nyt karattiin aiheesta...Koska Penangista ei löytynyt sopivaa rantamajoitusta päätin jäädä vain pariksi päiväksi Georgetowniin ja jatkaa siitä lautalla Langkawille, josta majoitusta löytyy useammaltakin rannalta makuun kuin makuun.
Georgetown on näitä Kaakkois-Aasian reppureissaajien polun varteen sijoittuvia ns. pakollisia kohteita ja se näkyy kyllä katukuvassakin, "backpacker"-stereotyyppejä tulee vastaan joka mutkan takana. Majoituin Chinatownin alueella ja ruokailin lähinnä Little Indian alueella. Oliko nyt sitten tarpeen lähteä Singaporesta mihinkään, kun nämä samat kylät seuraa joka paikkaan? No oli siinä mielessä, että kyllä siellä pari päivää palloili ihan mielellään. Pysyin pois keskustasta ja pyörin lähinnä noilla edellä mainituilla alueilla, tosin Little Indian meininki oli melko vaisua, Deepavalia pukkasi ja valtaosa intialaisten pyörittämistä paikoista oli kiinni. Mutta se ei häirinnyt, sai ottaa rennosti, kävellä rauhassa ja lueskella kuppiloissa.
Lauantaina 10.11. siirryin aamulautalla (no ei sinne suuntaan muita tosin menekään) Penangista Langkawille, menopaluusta sai pulittaa 95RM, eli palttiarallaa 20 euroa. Matka kestää noin 2 ja puoli tuntia paatilla, josta perusmukavuudet (kioskimyynti ja wc) löytyy. Olin varannut majoituksen netin kautta mutta koska se ei ollut rannalla, vaan Turistille liian kaukana siitä (kadun toisella puolen), niin vaihdoin kahden yön jälkeen kolmeksi yöksi toiseen paikkaan. Uusi majoitus rannalla, halvempi ja parempi. Ja kadun toisella puolen breakfast bar ja "irkkupubi" iltoja varten, ei huono. Rantakin Langkawissa oli mitä mainioin, ainakin Pantai Cenang:in aluella jossa itse olin. Siinä meni sitten päivät leppoisasti rannalla - tai kun varjoa kaipasi niin omalla partsilla josta näköala rannalle ja merelle - lueskellessa ja illat irkkupubissa muutamalla ja - ylläripylläri - irkkureissajien kanssa turistessa. Mielenkiintoisia hahmoja sitä tapaa tuolla maailmalla. Irlantilaisten lisäksi mieleen jäi Albert Australiasta. Albert on 70+ heppu, joka työskenneltyään vuosikymmenet Australian VR:n leivissä ratoja nikkaroiden, jäi eläkkeelle, luopui kiinteästä omaisuudestaan ja on nyt elänyt vuosia mustalaisena pitkin Kaakkois-Aasia. Mainioita tarinoita oli matkan varrella kertynyt, isona minustakin tulee Albert.
Palasin Langkawilta Singaporeen keskiviikkona samaa reittiä kuin meninkin ja vietin vielä yhden yön siellä, kotimatka alkoi perjantaina Somen aikaa klo 12:00 ja päättyi lauantaina klo 16:00. Auts.

Summa Summarum

Olisihan noista enemmänkin jauhanut mutta venähti jo nyt. Singapore on ihan jees, jos sinne asti kuitenkin lähtee ei kannata koko lomaansa siellä viettää vaan singahdella ympäriinsä. Esim. Bintanilla jos ei eksoottisempaa kaipaa.
Georgetownissa menee muutama päivä mukavasti, Penangin saarella varmasti pidempikin aika kun kiertelee ympäriinsä.
Langkawi yllätti erittäin positiivisesti, palaan takaisin.

Majoitukset

Singapore: Peninsula Excelsior (ei meikäläisen normaalikategorian paikka mutta kelpasi työmatkalaiselle)
Bintan: Nirwana Beach Club
Penang: Hotel Mingood
Langkawi (kaukana kadun toisella puolen): Nadia's Inn; ei paikan omat sivut
Langkawi (siellä rannalla): Melati Tanjung Motel; sama juttu

Kuvia...Tulee. Lupaan.

Kuka...

...tata oikein yllpitaa, viikkokausiin mitaan paivityksia!

No ei, on pitanyt sen verran kiiretta, etta hyva kun on hengittamaan ehtinyt. Tassa lyhyt oppimaara Bukarestin jalkeisista tapahtumista:

• 2.-.4.10. meni Koopenhaminassa/Malmossa,
• 9.-11.10. meni "ei-kenenkaan-maalla" Brysselin lentoasemalla. Konfrenssi ja majoitus molemmat lentoaseman Sheratonissa, matkaa terminaalista noin 15m. Aivan sama missa olisi ollut.
• 14.-17.10. vierahti Pariisissa. Olisi kokous jatkunut viela pidempaankin mutta Ranskan julksisen liikenteen edustajat paattivat osallistua kansallispeliinsa, eli lakkoiluun, joten katsoin parhaaksi karata alta pois.

Pariisista kun kotiutui, niin sai olla jopa viikon ihan kotona vaan ja 26.10. lahdettiin taas ja suuntana oli Singapore. Siella Turistia yritettiin kouluttaa 7.11. asti, jonka jalkeen alkoi siunattu loma. Singaporen aikana tuli tosin vapaana viikonloppuna piipahdettua jo 2.-4.11. Bintanin saarella "Indonesiassakin", mutta nyt on siis loma ja WGS84-koordinaatit osuvat talla hetkella Malesiaan ja tarkemmin muotoiltuna Penangin saarelle. Tassa Georgetownia ihmetellessa mennyt pari paivaa ja huomenna hyppaan laivaan ja suuntaan Langkawille ensi torstaihin asti, josta viela yoksi takaisin S:poreen ja perjantaina kotia kohti.

Paivityksia on tullut lupailtua ennenkin mutta luvataan taas, etta palaan tarkemmin asiasisaltoon kunhan paasen Langkawille ja loydan sielta jostain modeemiyhteyden. Siihen asti, sayonara, signing out.

Tämähän on....

...rikki perkele. Kuka on nyysinyt hienon mustan layoutin? Korjataan syssymmällä, koittakaa kestää.

Agendaa

Meinasi ihan unohtua. Olen Bukarestissa.

23.-25.9. meni Brysselissä ja sieltä siiryin 25. päivä suoraan tänne. Täällä edessä vielä pari päivää, kotiin sunnuntai-iltana. Täällä on vielä täysi kesä, vajaat 30 mittarissa varje dag. Nämä pari päivää ovat vierähtäneet tiiviisti töiden merkeissä mutta nyt lienee hieman aikaa myös kaupungin katseluun. Palaillaan, kenties jopa kuvien kera.

Cleared into the track, smoke on

Red Bull Air Race toimitti sen minkä lupasi, vauhtia ja "vaarallisia tilanteita." Totta puhuen vaaran hetkiä koki korkeintaan espanjooli Alejandro Maclean, jonka kone alkoi piiputtaa perjantain aika-ajoissa kesken vedon. Mies jatkoi kuitenkin loppuun asti, joka kisan luonne huomioiden on jo sinänsä melkoinen temppu. Yleisöä (me ja 600000 muuta) ei vaarallisilla tilanteilla uhkailtu vaikka rata sijaitsi katsojien välittömässä läheisyydessä ja koneiden vauhdit nousivat parhaimmillaan neljäänsataan kilometriin tunnissa. Mutta kelataan ensin hieman takaisin päin...

Matkaan lähdettiin siis torstaina ja tätä Portugalin matkaa välittömästi edeltäneen Brysselin keikan johdosta olin sopinut DPD:n kanssa, että toimittavat kamerani minulle torstaina aamupäivän aikana. Lupasivat hoitaa toimituksen 9-12 välisenä aikana ja soittaessani Nikonin perään vielä puolen päivän jälkeen sanoivat sen ehtivän, ennen kuin joudun suuntaamaan kohti lentoasemaa. FAIL. Siellä on kamera Sarankulman varastolla edelleen, ensi kerralla UPS. Eli matkaanlähtö suoritettiin lievästi vittuuntuneessa mielentilassa. Tästä johtuen itse kisatapahtumastakaan tuskin löytyy kovinkaan edustavia otoksia, ei pokkari pysynyt oikein koneiden matkassa mukana. Mutta käyn kuvat läpi kunhan joudan ja yritetään nyt löytää jotain julkaisukelpoista.

Lissaboniin saavuttiin jotakuinkin aikataulussa ja hotellillekin ilman sen kummempia kommelluksia, joka neljälle blondille on jo vähintään kohtalainen saavutus. Hotelli Florida osoittautui hintansa väärtiksi, melko hyvä sijainti ja 70-lukulaiset sisustusratkaisut voittivat turistit puolelleen. Koska heti seuraavana päivänä oli edessä siirtymä Portoon jäi ilta lyhyeksi, illallinen ja maate.

Portoon, täsmällisemmin sanottuna kisapaikalle, oli määrä päästä paikallista aikaa 1430 mennessä, "aika-ajojen" alkaessa silloin. Kaupunkiin päästiinkin junalla näppärästi ja taksikuski onnistui luovimaan läpi itsetuhoisten jalankulkijoiden ehtymättömän meren hotelli Malapostaan, josta nopean varikkopysähdyksen kautta suoraan mestoille. "Suoraan" on tosin Portossa melko suhteellinen käsite; Douro-jokeen rajautuva kaupunki nousee jyrkästi kohti viereisiä kukkuloita ja tuhannen vuotta sitten eivät kaupungin isät osanneet kuvitella maapallon pyöreyden ohella ruutukaavan autuutta. Eli kaupungin vanhempi puoli on täynnä kapeita ja jyrkkiä kujia, jotka vaikuttivat kaikki vielä yksisuuntaisilta väärään suuntaan. Lissabonissa leikittelimme hetken ajatuksella auton vuokraamisesta mutta tässä vaiheessa kävi meleko selväksi, että kyseessä olisi ollut tuhoon tuomittu ajatus. Onneksi ainoa portugaliksi osaamani kokonainen lause kuuluu "Eo nao posso dirigir", eli "En osaa ajaa" ja se olisi pelastanut Turistin tästäkin tilanteesta näppärästi. Kiitos, Faith No More. Kisapaikka kuitenkin löytyi mutkaisten kujien ja jyrkän alamäen pohjalta ja siellä otimme suunnaksi "Race Club"-alueen, jossa asianomaisen kisapassin omaaville oli luvassa aitiopaikkojen ohella ruokaa ja juomaa. Kiitokset tästä järjestelystä kuuluvat Suomen Kopparbergin/Red Bullin Janne J:lle, joka sponsoroi turistien kisamatkaa VIP-passien muodossa. Suuri kiitos siis. Kiitokset myös Red Bullin Ossille, joka teki parhaansa turistien viihtyvyyden takaamiseksi myös itse mestoilla. Race Club-löytyikin Porton puoleiselta rannalta kartan osoittamasta paikasta mutta turisteja oltiin heti ovella käännyttämässä pois, RC meitä varten on kuulemma tois puol jokke. Mutta meidän kartassamme vain Porton puolella oli kyseinen tila, joten hämmennys oli suuri. Lopulta pääsimme kuitenkin alueelle juuri kisan alkaessa ja auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta noin 30 asteen edestä. Life was good indeed. Itse aika-ajotapahtuma oli enemmänkin muodollisuus, 13 sarjaan osallistuvan pilotin joukko karsittiin 12:n suuruiseksi lauantain kisaa varten. Radan piti alun perin alkaa sillan alituksella toisesta suunnasta sen hetkiseen paikkaamme nähden, mutta johtuen liian vaatimattomasta aukosta sillan alakannen ja vedenpinnan välillä (alle 10 metriä) ja siitä, että aurinko häikäisisi kuskeja ja estäisi heitä näkemästä koko siltaa, oli rata käännetty toisin päin. Aloitus oli nyt siis "meidän päästämme" rataa jossa sillan alituksen sijaan kuskit keräsivät vauhtia laskeutuessaan aloituskorkeudesta radalle (alle 18 metriin siis) ja päätyivät aloittamaan radan noin 400 kilometrin tuntinopeudella, jatkaen siitä 90 asteen kallistuksien kautta shikaaniin. Reikäpäistä puuhaa... Iltapäivä meni oikein lupsakasti ja koska lippua piti pitää korkealla, olimme (yllättäen) viimeiset, jotka poistuivat RC-alueelta. Hyvä me, hyvä Suomi ja Pasila; Porilaisten Marssi. Iltaohjelmaan kuului Sheratonin baari (niiiiiiiiin meikäläisen skeneä että. Syytän muita blondeja) ja illallinen/yöllinen sushi-ravintolassa. Ja lauantaita kohti...

Poistuessamme alueelta perjantaina opasti järjestävän seuran edustaja ystävällisesti meitä, todeten että kisapäivänä emme pääsisi ko. alueelle, vaan meidän tulisi hakeutua toiselle puolelle jokea, Gaiaan ja siellä olevalle RC-alueelle. Sinne siis. No, helpommin sanottu kuin tehty. Meillä oli käsitys, että silta Portosta Gaiaan suljetaan vasta puolilta päivin ja tästä johtuen olimme mielestämme liikkeellä hyvissä ajoin. Bongasimme taksin, jolle sohimme kartasta tavoitteellisen määränpään ja lähdimme liikkeelle. Päästyämme korttelin ympäri kuskimme, joka puhui sujuvaa ummikkoa, kyseli poliiseilta reittiä toiselle puolelle ja sai vastaukseksi sen, että silta on kiinni ja poka jäi siihen, 3,50 kiitos. Kielimuuri perkele. Päädyimme siis apostolinkyytiläisiksi etsimään a) itseämme kartalta ja b) reittiä aasta ceehen. Silta löytyi ennen pitkää ja hyvä niin, sillä iloisessa joukossamme alkoi jo paikoin hermo rakoilemaan. Siitähän se riemu tosin vasta alkoi, sillä lusitaanipollari oli jo pistänyt sillan säppiin ja kävellen ei yli ollut asiaa. Neuvoi menemään metrolle, joten sinne siis. Ilmassa alkoi olla urheilujuhlan lisäksi myös tuntuvaa kireyttä, emme nimittäin olleet ainoita jotka olivat samalla reissulla. Löysimme kuitenkin aseman ja mystisten lipunmyyntiautomaattien ruokkimisen jälkeen lopulta joen ylikin. Nyt oli ongelma seuraava: kuinka päästä sillan päästä 50 metriä joen pinnan yläpuolelta alas rantakadulle, kymmenien tuhansien muiden ihmisten seassa luovien ilman riittävällä mittakaavalla varustettua karttaa? No poliisisetä onneksi opasti, rohkaisi vielä lopuksi tokaisemalla, että "...but i don't think you will get there." Kiitti konsta. Yleisöä seuraamalla pääsimmekin varmaan noin sadan metrin päähän rannasta mutta sitten tuli tenkkapoo, massa pysähtyi ja selät tulivat vastaan. Siihen suuntaan ei ollut enää asiaa. Luonnollinen ratkaisu Porton kaltaisessa kaupungissa on lähteä täysin päinvastaiseen suuntaan, eli ylämäkeen poispäin joesta. Tämä kuitenkin kannatti, sillä ennepitkää löytyi poliisien sulkema sivukatu, jonne ei yleisöllä ollut asiaa. Paitsi RC-passeilla. Yeah. Nyt aukesi käytännössä vapaa reitti loppumatkaksi ja ryhmäjännite alkoi laskea pikkuhiljaa tasolle, jonka sulakkeetkin pidemmän päälle kestävät. Pääsimme lopulta ajoissa alueelle ja leppoisa lomatunnelma palasi. Olihan se jo aikakin, ei sitä Turisti syntymäpäivänään jaksa kovin montaa tuntia kiukutella/sitä kuunnella. Päivä meni samaa rataa kuin edellinenkin, tosin tarjoilu oli laadukkampaa ja sitä oli riittävästi. Hyvä niin, sillä olimme jälleen viimeiset paikalla. Ai niin, itse kisa... Steve Jones voitti koko roskan, neitien suosikki Mike Mangold tuli toiseksi ja Paul Bonhomme oli kolmas. Oma suosikki, kärsivän näköinen unkarilaissetä Peter Besenyei jäi valitettavasti neljänneksi. Mies irvistää kuin Hannu Virta vetäessään reilut yhdeksän geetä puolikuubalaisessa. Lauantai-ilta vierähti bileissä jotka Red Bull oli ystävällisesti järjestänyt syntymäpäivieni kunniaksi. Tosin meidän seurueemme pääsyliput kyseiseen tapahtumaan olivat melkoisen selittämisen takana. Mutta onnistui kuitenkin. Eli kyseessä oli siis Porton kisan päätösbileet, jotka olivat tosin melko vaisut, mukaan lukien DJ ADHD, joka ei soittanut ensimmäistäkään biisiä minuuttia pidempään. Ilta loppui seurueeltamme verrattain aikaisin, hotellille palattiinkin jo kolmen aikoihin.

Sunnuntai meni leppoisaillessa. Eli vähän jokiristeilyä, lompsimista ja chillailua. Ribeiran alue joen rannassa on perin miellyttävää seutua, kuten Porto kaiken kaikkiaan. Pitää mennä toistekin, katsomaan muutakin kuin kisakoneiden päristelyä.

Maanantaina palasimme Lissaboniin ja osoitteena sama hotelli, kuin torstainakin. Koko porukka oli melko sipissä, joten kävimme vain varhaisella illallisella ja lyhyellä kävelylenkillä kaupungin keskustassa. Myös Lissabon vaikutti nopean katsauksen perusteella aivan kelpo kylältä, tosin verratessa Portoon ero pikkukaupungin ja suurkaupungin välillä on selvä. Mutta menisin toki uudestaan myös Lisboaan.

Tiistaina heti aamusta kentälle kiukuttelemaan check-iniin ilman aamukahveja ja juosten koneeseen. Ave atque vale Lusitania, palaan asiaan toiste. Ja Red Bull Air Race....ensi vuonna San Diegoon?