Blogille tekohengitystä

Hetken hiljaisuuden jälkeen koitetaan taas potkaista henkiin tätäkin kyhäelmää...

Tapahtunut sitten viime merkinnän:

• tavanomaisia työmatkoja tavanomaisiin kohteisiin, ei uutta siltä rintamalta,
• Joulun alla käväisin taas Japaniassa. Reilun viikon reissu Osakaan ja välillä piipahdin päiväretkellä Himeji:ssä linnaa pällistelemässä. Ihan kiva,
• tammikuussa tuli käytyä jälleen Thaimaassa; Bangkok, Koh Chang ja Hua Hin. Eli perin tuttuja latuja sivakoitiin sielläkin, ei uutta raportoitavaa.
  

Sen jälkeen on tullut reissattua lähinnä ainoastaan työnantajan velvoittamana.

Kesäkuussa tuli käytyä jälleen Japanissa kun Hullujen Päivien huokea lentotarjonta aiemmin keväällä loi kysynnän. 18.6. suuntasin siis Juhannuksen viettoon Osakaan, majoitus siellä vanhassa tutussa Hotel Kinki:ssä Umedan alueella. Seuduthan on tullut koluttua tarkemmin jo aiemmilla reissuilla, joten nähtävyyksien perässä ei tällä kertaa tullut ravattua vaan keskityin puhdaveriseen hengailuun. Pariin aiempaan Osaka-visiittiin verrattuna yhdistin tähän reissuun kuitenkin visiitin Tokioon, jossa ei ole tullut käytyä sitten ensimmäisen Japanin matkan kesällä 2006. 23.6. hyppäsin siis Shinkanseniin Shin-Osakan asemalta ja suuntasin kohti Tokiota, määränpäänä Shinjukun alue jossa oli varattuna majoitus Hotel Kent:ssä. Tarkkaavaisempi lukija saattaa havaita, että hotellin kotisivut ovat ainoastaan japaniaksi, joten huoneen varaaminen tuota kautta olisi ollut keskimääräistä haasteellisempaa. Varasinkin huoneen Agoda:n palvelun kautta ja nyt toista kertaa kyseistä systeemiä käyttäneenä (varannut aiemmin majoituksen Bangkokista saman saitin kautta) voin todeta sen ainakin omalta osaltani toimineen luotettavasti ja näin ollen myös suositella palvelua. Shinkansen-lippu Osakasta Tokion Tokyo-asemalle (jonne kaikki Shinkansenit Osakan suunnasta päätyvät) maksaa noin 80 euroa (13000 jeniä) suuntaansa ja vaikka matka-aika on 550km etäisyydestä huolimatta erittäin kohtuullinen 2h35min, niin päivämatkalle ei kannattane lähteä, ellei satu omaamaan Japan Rail Pass:ia.

Shinjukun voi jakaa karkeasti kahteen osaan; junaradan länsipuolelle sijoittuu alueen hallinnollinen ja business-keskus ja radan itäpuolella puolestaan on huvituksiin keskittynyt osa. Itäpuolella sijaitsee myös Tokion punaisten lyhtyjen alue Kabukicho ja Kent-hotelli on itseasiassa keskellä Kabukichoa. Täten majoitusvalintaa ei voi suoranaisesti lapsiperheille suositella, vaikka alue onkin kaukana esim. Amsterdamin vastaavasta. Vaikka seutua kuvaillaankin useassa yhteydessä hieman hämäräksi ja kenties jopa vaaralliseksi on se kuitenkin molempia näitä vain Japanin mittapuun mukaan, joka suomalaiselle vastaa suurin piirtein Helsingin rautatieasemaa arki-iltana klo 18. Itse pidän esimerkiksi Roppongin seutua huomattavasti epämiellyttävämpänä alueena iltaisin, kun taas Shinjukussa on runsaasti rosoista karismaa ja luonnetta. Sitäpaitsi alue on täynnä mitä mainioimpia ravintoloita, izakaya-tyyppisiä pubeja ja muuuta iltaelämää. Radan länsipuolella tarjonta on kuivempaa alueen keskittyessä lähinnä Tokion hallinnointiin (jos Tokiosta pitäisi löytää keskusta niin Shinjuku on varmaankin lähinnä sitä) ja rahan tahkoamiseen. Mikäli korkeat talot ja niihin liittyvä arkkitehtuuri kiinnostaa niin niistä alueelta löytyy mielenkiintoisia esimerkkejä (mm. Tokyo Metropolitan Government Building). Lisäksi seudulla on luonnollisesti mahdollisuus harrastaa shoppailua esim. Yodobashi-kamera/elektroniikkamarketissa, joka on levittäytynyt useampaan rakenukseen 6-7 kerrokseen Shinjukun aseman läheisyyteen.

Enivei, Tokiossa tuli pyörittyä pari päivää, Shinjukussa eksyillen, Shomben Yokocholla yakitorista nauttien, Roppongi Hills:iä ihmetellen, jne. Muutama esimerkki jäi taas käteen japanilaisten ällistyttävästä ystävällisyydestä ja "Lost in Translation"- hetkistä, tässä niistä yksi...

Istuin illalla eräässä Shomben Yokochon yakitori-paikoista nautiskellen maukkaasta eväästä ja kylmästä Sapporosta. Niinkuin tuosta ylempänä linkittämästäni videosta voi ehkä päätellä, niin paikathan ovat sellaisia pieniä, noin 10 hengen kioskeja, joissa istutaan baaritiskillä tiiviisti hartiat yhdessä ja selkä seinää vasten. Joten jörömmänkin suomalaisen on helppo tutustua vierustovereihinsa näissä paikoissa. Ryhdyin siinä sitten jutulle kolmen suurin piirtein itseni ikäisen paikallisen salarimanin kanssa, jotka tekivät sitä mitä salarimanin kuuluu tehdä; olivat työskennelleet myöhään, istuvat kimpassa iltaa viimeisiin juniin asti joilla matkaavat hiprakassa lähiöihin perheidensä luo, heräävät aamula heti kuuden jälkeen ja toistavat saman kuvion. Keskustelu kävi läpi ne tutut kuviot (Suomi, suomalaiset, yksin reissussa,Nokia, design, muumit, jne.) ja pojat siinä jopa laulaa lurittivat Muumien tunnarin japaniaksi oluen juonnin ohessa. Kun yakitori-baari alkoi sulkea joskus yhdentoista aikoihin tuli aika siirtyä eteenpäin ja kaverit kysyivät mihinkä haluaisin mennä, he halusivat tarjota turistille vielä lisää skumppaa. Totesin että kaikki käy, tosin mielummin jokin perinteisempi japanilainen paikka kuin Roppongin yökerhot. Siirryimme siis kohti Kabukichoa, josta kaverit yrittivät varoitella minua, että on hieman hämäräperäinen alue mutta täynnä mukavia paikkoja illanviettoon. Mutta kuten todettu, hotellini oli keskellä Kabukichoa, joten tämähän ei haitannut lainkaan. Jampat yhyttivät siitä sitten yhden monista alueella pyörivistä sisäänheittäjistä ja kyselivät minkälaista paikkaa olisi tarjolla (tämä kaikki tietysti japaniksi, joten keskustelun seuraaminen omalta osaltani oli vähintäänkin rajoittunutta). Lähdimme seuraaman kaveria pitkin Shinjukun sokkeloisia katuja ja noin kymmenen minuutin kuluttua löysimme itsemme tavanomaisen kerrostalon kuudennesta kerroksesta, jossa koputtelimme liki vailla minkäänlaisia ravintolatoimintaan viittaavia merkintöjä olevaan oveen. Kun ehdotin kavereille, että menisimme perinteisempään japanilaiseen paikkaan oletin suuntaavamme izakayaan mutta nyt olimmekin saapuneet sen modernimpaan versioon, hostess baariin. Paikka oli alkuun melko hämmentävä ja tarjosi vilauksen Japanista, jota turistin on vaikea päästä omillaan näkemään... Hommahan menee jotakuinkin näin; baarissa työskentelee liuta (sieltä kauniimmasta päästä olevia) naisia, joiden tehtävänä on viihdyttää, toimia seuralaisena, ylläpitää keskustelua ja kaataa drinkkejä miespuolisille vieraille. Baari muistuttaa enemmän olohuonetta kuin varsinaista baaria; sohvaryhmiä, nojatuoleja, jne. Hämmentävän fiiliksen paikkaan luo se, että toisin kuin kotimaisessa normibaarissa, taustalla ei soi lainkaan musiikkia ellei joku asiakkasita halua laulaa karaokea, jolloin hänelle tuotiin langaton pääte josta valita haluamansa kappale, joka sitten pärähti pyörimaan kaikilla baariin asennetuilla tv-ruuduilla ja artisti itse sai langattoman mikrofonin jolla vetäistä styge. Baariin maksetaan sisäänpääsymaksu, jolla saa vapaasti nauttia pöydillä olevaa shochua ja viskiä niin paljon kuin haluaa (ja jota ei luonnollisestikaan tarvitse itse laseihin kaataa...), muista juomista pitää maksaa erikseen. Sisäänpääsymaksun hintaa en osaa sanoa kun tämä väkisin haluttiin minulle tarjota...Katselin touhua jossain määrin ihmeissäni/huvittuneena ja kaverit kyselivät, että onko meillä vastaavia paikkoja kotipuolessa. Totesin että ei todellakaan, ellei tällaisiksi sitten lasketa ravintoloita, joissa naispuoliset edustajat ovat täysverisiä ammattilaisia. Näissä hostess-paikoissa ei kuitenkaan ole kyse prostituutiosta, vaan naiset ovat ennemminkin nykypäivän geishoja, viihdytysupseereja joiden tulee taata, että asiakas viihtyy ja haluaa palata baariin toistekin. Tosin kaverit totesivat että ajat muuttuvat tässäkin bisneksessä ja kiinalaisten vallatessa alaa (kuten oli käynyt Shomben Yokochon yakitori-paikkojenkin) kyse on yhä useammin vain rahasta ja siitä paljonko on valmis maksamaan mistäkin palvelusta. Mutta tämä ei siis kuulu tällaisten baarien peruspalvelujen piiriin. Olo oli kyllä kieltämättä niinkuin leffassa olisi ollut, siinä määrin eksoottisesta kokemuksesta oli kyse. Kahden aikoihin yöllä oli aika poistua ja toivottaa kavereille hyvät yöt, sekä yrittää jäljittää omat askeleensa takaisin päin hotellille. No tässähän epäonnistuttiin perusteellisesti ja alta nanosekunnin huomasin olevani eksyksissä, joka tosin Shinjukussa on lapsellisen helppo temppu joten ei nyt kehua retostella sillä liikaa. Kaksi ikivanhaa kikkaa toimii aina eksyneen turistin kartalle saamiseksi: taksi alle tai lähimpään baariin neuvoja kyselemään. Ylläripylläri, valitsin jälkimmäisen. Astuin sisään pikkukuppilaan ja tein oloni kotoisaksi tiskillä, jossa aloin kyselemään naapurilta vektoreita kohti Shinjuku Koma Stadionia (suuri perinteikäs teatteri aivan hotellini vieressä). Tokiohan on niin täynnä hotelleja, että ellei satu asumaan joissain niistä isoimmista ja nimekkäimmistä, niin lienee parempi kysellä suuntia vain jollekin lähistöllä olevalle maamerkille. Heppu antoi ontuvalla englannillaan kohtuu ymmärrettävät ohjeet kotiin pääsemiseksi, pahoittelui tämän jälkeen sitä että joutui poistumaan mutta maksoi baarimikolle vielä yhden oluen meikäläiselle yömyssyksi. Amazing race. Hetken siinä joutui vielä turisemaan viisikymppisen paikallisen amattisurffarin ja kaverinsa, isojen poikien manga-lehden päätoimittajan, kanssa ja sitten ohjeita seuraten kohti kotia. Kaikenlaisiin sitä törmääkin, eritoten kun itsekseen reissaa.

Semmoinen reissu, ei mitään ihmeellistä turismia siis mutta oikein onnistunut breikki kevään työkiireiden päälle kesän alkuun. Tapa se on tuokin Juhannusta viettää, eikä yhtään hullumpi.

Terveisiä taasen Singaporesta

Malesia jäi taakse ja tänään taas nokka koti Suomea, jossa perillä joskus huomenissa. Summataanpa siis tätä reissua lyhyesti.

Singapore
Aasiaa aloittelijoille. Vaikka paikka onkin "ihan kiva", puttuu siitä kuitenkin se särmä, minkä löytää useista muista Aasian suurkaupungeista. Hintataso on myös Hongkongin luokkaa, joten mikään backpacker-taivas tämä ei ole. Tosin, etsivä löytää, myös halpaa ruokaa (yksi parhaita syitä ylipäänsä tulla tänne on ruoka), juomaa ja majoitusta Singaporestakin. Tässä tieteellisen tarkka lajittelu Singaporen ruoka- ja juomatarjonnasta.

1. Muovituolibaari. Hawker-keskukset ovat niitä paikkoja, joissa paikallisetkin iltaa istuvat ja näistä paikoista saatkin ruokasi erittäin huokealla (alken n. S$3, eli noin puolestatoista eurosta) ja oluen hintakaan ei ole taivaissa (n. S$6 / 0,63l). Lievää seikkailumieltä kuitenkin vaaditaan (eritoten Malesian puolella), sillä ihan peruspaikoissa ruuan tilaaminen on joskus pientä arpapeliä mutta harvemmin siinä pahasti pieleen menee. Muovituolit, muovipöydät, muovilautaset ja muoviset syömatikut ovat homman nimi. Näissä tuli lähinnä iltaa istuttua.


2. Rottinkituolibaari. Keskihintaiset ravintolat, joissa yleensä myös länsimaista ruokaa. Kalja hieman alle kympin, ruoka hieman päälle.


3. Nahkatuolibaari. Kaljapullon hinta siellä S$14-15++ hujakoilla (useat paikat mainostavat hintojansa "++" muodossa, eli verot lätkäistään päälle), eli euroissa abaut puolet Singdollareista. Ruoan hinta nousee samassa suhteessa. Näitä paikkoja on turistien suosimat seudut, kuten Boat Quay ja Clarke Quay pullollaan.


4. Bistro-jonka-tuolit-käsin-taottua-rautaa-ja-pehmustettu-persittä-miellyttävällä-tyynyllä. Asiakaskunta koostuu vanhemmista britti- ja amerikkalaispariskunnista, sekä paikallisista nousukkaista. En katso kuuluvani kumpaankaan kohderyhmään, joten ei tule harrastettua.


5. Muut. Näissä paikoissa istutaan varmaankin pilven reunalla, 6-vuotiaan pakistanilaislapsen hartaudella nypläämällä silkkimatolla, tai jollain vastaavalla. Raffles (pl. hotellikompleksin jotkin osat kuten Long Bar, jonka voitaneen katsoa kuuluvan kolmoskategoriaan), Fullerton ja vastaavat joita en harrasta. Jo siitäkin syystä, että ei varaa mokomaan.

Suosittelen kahta ensimmäistä vaihtoehtoa tänne eksyville.

Mitä muuta sitten tehdä Singaporessa, kuin syödä? Hmm...paha kysymys. Shoppailuhan täällä on kansalliurheilua sulkapallon lisäksi ja valtavia ostoskeskuksia on joka nurkassa, kalleimmat Orchard Roadilla. Mutta mitäs jos ei harrasta shoppailua, tai ole naimisissa? Voit tietysti viettää päivän Sentosalla, maaten rannalla, jonka hiekka on pieteetillä tuotu toisaalta ja ihailla Singaporen satamaan/sta lipuvia supertankkereita. No, vaikka paikka on muuten teennäinen niin paria asiaa Sentosallakin voi suositella, eli siirtymätaival saarelle "hiihtohissillä" (sukset vapaavaintaiset) ja saarella oleva Underwater World, jossa voi ihailla affenia, särkiä ja muita mereneläviä. Oli siellä haikin. Tai kaksi. Elleivät ole joutuneet affenien syömäksi, Sentosalla käynyt viimeeksi 4 vuotta sitten, joten paha mennä sanomaan missä kunnossa saari nykyään on. Yksi lämpimästi suositeltava kohde Singaporessa on paikallinen eläintarha, jossa on tullut käytyä pariinkin otteeseen. Sanovat että on San Diegon eläintarhan ohella maailman paras. Yhden päivän saa kulumaan oikein leppoisasti jo pelkästään orankeja ihmetelessä. Ei nyt oikein muuta osaa suositella, onhan täällä noita Jurong Birdparkkeja ja muita mutta ei ne oikein allekirjoittanutta jaksa kauheasti liikauttaa. Fodorilla on nettisivuillaan melko hyvä lista kaikesta sälästä mitä täällä voi pällistellä, joten sieltä on hyvä aloittaa jos sellainen kiinnostaa.

"Indonesia"

Indonesialle kuuluvan Bintanin saaren pohjoisosan ovat siis valloitaneet tyystin Singaporelaiset ja tätä Bintan Resorts - aluetta ei voi siis Indonesiana juuri pitää, vaikka viisumin vaativatkin ja passin leimaavat. Jos tältä alueelta viitsii poistua saaren muihin osiin tulee se Indonesiakin sieltä aikanaan vastaan mutta koska saarta tuli katseltua muiltakin kanteilta jo pari vuotta sitten, niin nyt oli ohjelmassa vain rannalla oleilua. Majoitus tuli varattua Nirwana Beach Club:sta (ex-Mana Mana) ja se edustaa näistä kaikista Bintan Resorts - alueen majoitusvaihtoehdoista sellaista maanläheisintä, valtaosa muista tuntuu olevan enempivähempi luxuxsta. Tosin NBC:nkin mökeissä on ilmastointi, kuumat vedet, jääkaappi yms., joten ei nekään sieltä ihan malliston "karvalakkiluokasta" ole. Lisäksi on vielä todettava, että omistajan vaihduttua on palvelutaso noussut selkeästi ja ravintola/baaripalveluihinkin panostettu aiempaa enemmän. Joka tapauksessa kyseessä on oikein leppoisa paikka viettää muutama päivä jos seudulla sattuu liikkumaan.

Palataan asiaan kun kotiudun, nyt pitää alkaa pakkaamaan.

No niin, kotona taasen, jatketaan jorinoita. Ja jotta kaikesta Singaporesta sanotusta ei nyt jäisi liian synkkä kuva, niin palataan vielä hetkeksi sinne. Little Indian ja Chinatownin alueet ovat nimittäin perin mukavia, varsinkin Little Indian ravintoloita jää kaipaamaan. Erinomaista intialaista pöperöä pihimmänkin matkaajan kukkarolle sopivaan hintaan. Serangoon Roadin varrelta ja sen sivukaduilta löytyy runsaasti valinnanvaraa. Maininnan ansaitsee myös (muistaakseni) "Mohawk"-niminen baari jossain Dunlop/Madras Streetien hujakoilla. Mikäs sen Intialaisempaa, kuin intiaanibaari. Paikka siis sisustettu toteemipaaluilla ja muilla puusta askarrelluilla inkkarifiguureilla ja systeemeillä. On ne aika velikultia ne intiaanialaiset. Chinatownista löytyy kuitenkin ainakin omasta mielestäni yksi Singaporen viihtyisimpiä kuppiloita, eli Roof Bar Pagoda Streetillä. Paikka voi olla hieman kinkkinen löytää mikäli kauppiaiden kojut ovat edelleen vallanneet Pagoda St./Temple St. alueen mutta kysyvä löytää. Tai tsekkaa tarkemmat tiedot täältä (hupaisaa web-designia, "Site Map"-linkin takaa löytyy lähinnä kartta ko. baariin). Little India on siis kaupungin pohjoisosissa, Chintatown etelämpänä. Jos näiden väliseltä alueelta etsii jotain muuta kuin jo eiemmin mainittuja Clarke/Boat Quay - alueita illanviettopaikaksi, niin suosittelisin suuntaamaan alueelle, joka on korttelin - kaksi Boat Quayn eteläpuolella, Circular Roadin ympäristössä, Hill Streetin itäpuolella. Tältä alueelta löytää paljon pikkuravintoloita ja -kuppiloita joissa viihtyy enemmän paikallinen väki ja hintataso & tunnelma on ihan toista luokkaa, kuin Boat Quayn turistiloukuissa. Suosikkimuovituolipaikkakin löytyi sieltä (BK Foodcourt tai jotain vastaavaa, Hill Streetin ja Carpenterin kulmassa enivei).

Chinatown ja Little India ovat kansainsainvälisestikin vakiintuneita termejä, näitähän löytää jokaisesta Helsinkiä isommasta (ja välillä pienemmästäkin) kaupungista ympäri maailman, pl. kenties Peking ja Mumbai ja vastaavat. Tai tiedä häntä, kenties Mumbaissakin on Chinatown. Little Indiaa tuskin kuitenkaan. Eihän Mumbaista saa varmaan edes intialaista ruokaa. Se kun on vain ruokaa siellä. Ei kuullosta kovin eksoottiselta, en mene.

Ja sitten eteenpäin.

Malesia

Reissun virallisen osuuden päätyttyä jäin maisemiin vielä vapaille viikoksi ja otin suunnaksi Malesian. Aiemmin oli tullut käytyä KL ja Tioman Island ja nyt piti keksiä jotain muuta. Aluksi suunnittelin itärannikon saaria, kuten Redangia mutta useammankin lähteen mukaan tähän aikaan vuodesta ei itään kannata suunnata monsuunin vuoksi, joten suuntasin katseen kartan länsireunalle. Seuraavaksi suunnittelin siirtyväni bussilla Melakaan kaupunkilomalle ja sieltä aikanaan Penangin saarelle rantalomailemaan muutamaksi päiväksi. Etäisyydet on kuitenkin sitä luokkaa, että pari päivää ylimääräistä aikaa olisi ollut tarpeen tuon reitin toteuttamiseksi maakuljetuksia käyttäen. Joten se siitä. Tilasin siis vain menopaluun Air Asialla Johor Bahrusta Georgetowniin ja ajattelin suunnitella enemmän kun jaksan.
Tarkasteltuani Penangin rantojen majoitusmajdollisuuksia totesin niiden olevan lähinnä "upscale" resortteja ja omaan makuun sopivaa majoitusta ei löytynyt sitten millään. Tämä selittää myös sen, miksi Singapore Airlines lentää Penangiin pari kertaa päivässä suoraan SGP:stä laajarunkokoneella (reilun tunnin pomppu) ja halpalentoyhtiö operoi Malesian puolelta JB:stä. Senain kenttä Johor Bahrussa on kuitenkin ihan OK vaihtoehto Singaporestakin etiäpäin siirtyvälle; keskustasta raja-asemalle puolisen tuntia (illalla paljon enemmän kun Malesiasta tulleet vierastyöläiset palaavat kotiinsa ja ruuhkauttavat Woodlandsin raja-aseman), rajalla taas se puolisen tuntia ja toisella puolen taksissa nelisenkymmentä minuuttia Senaihin. Taksilla ajelu kuullostaa äveriäältä mutta sitähän se ei ole edes Singaporessa, taksimatkat rajan molemmin puolin yhteensä n. 16 euroa yhteen suuntaan. Mutta nyt karattiin aiheesta...Koska Penangista ei löytynyt sopivaa rantamajoitusta päätin jäädä vain pariksi päiväksi Georgetowniin ja jatkaa siitä lautalla Langkawille, josta majoitusta löytyy useammaltakin rannalta makuun kuin makuun.
Georgetown on näitä Kaakkois-Aasian reppureissaajien polun varteen sijoittuvia ns. pakollisia kohteita ja se näkyy kyllä katukuvassakin, "backpacker"-stereotyyppejä tulee vastaan joka mutkan takana. Majoituin Chinatownin alueella ja ruokailin lähinnä Little Indian alueella. Oliko nyt sitten tarpeen lähteä Singaporesta mihinkään, kun nämä samat kylät seuraa joka paikkaan? No oli siinä mielessä, että kyllä siellä pari päivää palloili ihan mielellään. Pysyin pois keskustasta ja pyörin lähinnä noilla edellä mainituilla alueilla, tosin Little Indian meininki oli melko vaisua, Deepavalia pukkasi ja valtaosa intialaisten pyörittämistä paikoista oli kiinni. Mutta se ei häirinnyt, sai ottaa rennosti, kävellä rauhassa ja lueskella kuppiloissa.
Lauantaina 10.11. siirryin aamulautalla (no ei sinne suuntaan muita tosin menekään) Penangista Langkawille, menopaluusta sai pulittaa 95RM, eli palttiarallaa 20 euroa. Matka kestää noin 2 ja puoli tuntia paatilla, josta perusmukavuudet (kioskimyynti ja wc) löytyy. Olin varannut majoituksen netin kautta mutta koska se ei ollut rannalla, vaan Turistille liian kaukana siitä (kadun toisella puolen), niin vaihdoin kahden yön jälkeen kolmeksi yöksi toiseen paikkaan. Uusi majoitus rannalla, halvempi ja parempi. Ja kadun toisella puolen breakfast bar ja "irkkupubi" iltoja varten, ei huono. Rantakin Langkawissa oli mitä mainioin, ainakin Pantai Cenang:in aluella jossa itse olin. Siinä meni sitten päivät leppoisasti rannalla - tai kun varjoa kaipasi niin omalla partsilla josta näköala rannalle ja merelle - lueskellessa ja illat irkkupubissa muutamalla ja - ylläripylläri - irkkureissajien kanssa turistessa. Mielenkiintoisia hahmoja sitä tapaa tuolla maailmalla. Irlantilaisten lisäksi mieleen jäi Albert Australiasta. Albert on 70+ heppu, joka työskenneltyään vuosikymmenet Australian VR:n leivissä ratoja nikkaroiden, jäi eläkkeelle, luopui kiinteästä omaisuudestaan ja on nyt elänyt vuosia mustalaisena pitkin Kaakkois-Aasia. Mainioita tarinoita oli matkan varrella kertynyt, isona minustakin tulee Albert.
Palasin Langkawilta Singaporeen keskiviikkona samaa reittiä kuin meninkin ja vietin vielä yhden yön siellä, kotimatka alkoi perjantaina Somen aikaa klo 12:00 ja päättyi lauantaina klo 16:00. Auts.

Summa Summarum

Olisihan noista enemmänkin jauhanut mutta venähti jo nyt. Singapore on ihan jees, jos sinne asti kuitenkin lähtee ei kannata koko lomaansa siellä viettää vaan singahdella ympäriinsä. Esim. Bintanilla jos ei eksoottisempaa kaipaa.
Georgetownissa menee muutama päivä mukavasti, Penangin saarella varmasti pidempikin aika kun kiertelee ympäriinsä.
Langkawi yllätti erittäin positiivisesti, palaan takaisin.

Majoitukset

Singapore: Peninsula Excelsior (ei meikäläisen normaalikategorian paikka mutta kelpasi työmatkalaiselle)
Bintan: Nirwana Beach Club
Penang: Hotel Mingood
Langkawi (kaukana kadun toisella puolen): Nadia's Inn; ei paikan omat sivut
Langkawi (siellä rannalla): Melati Tanjung Motel; sama juttu

Kuvia...Tulee. Lupaan.

Kuka...

...tata oikein yllpitaa, viikkokausiin mitaan paivityksia!

No ei, on pitanyt sen verran kiiretta, etta hyva kun on hengittamaan ehtinyt. Tassa lyhyt oppimaara Bukarestin jalkeisista tapahtumista:

• 2.-.4.10. meni Koopenhaminassa/Malmossa,
• 9.-11.10. meni "ei-kenenkaan-maalla" Brysselin lentoasemalla. Konfrenssi ja majoitus molemmat lentoaseman Sheratonissa, matkaa terminaalista noin 15m. Aivan sama missa olisi ollut.
• 14.-17.10. vierahti Pariisissa. Olisi kokous jatkunut viela pidempaankin mutta Ranskan julksisen liikenteen edustajat paattivat osallistua kansallispeliinsa, eli lakkoiluun, joten katsoin parhaaksi karata alta pois.

Pariisista kun kotiutui, niin sai olla jopa viikon ihan kotona vaan ja 26.10. lahdettiin taas ja suuntana oli Singapore. Siella Turistia yritettiin kouluttaa 7.11. asti, jonka jalkeen alkoi siunattu loma. Singaporen aikana tuli tosin vapaana viikonloppuna piipahdettua jo 2.-4.11. Bintanin saarella "Indonesiassakin", mutta nyt on siis loma ja WGS84-koordinaatit osuvat talla hetkella Malesiaan ja tarkemmin muotoiltuna Penangin saarelle. Tassa Georgetownia ihmetellessa mennyt pari paivaa ja huomenna hyppaan laivaan ja suuntaan Langkawille ensi torstaihin asti, josta viela yoksi takaisin S:poreen ja perjantaina kotia kohti.

Paivityksia on tullut lupailtua ennenkin mutta luvataan taas, etta palaan tarkemmin asiasisaltoon kunhan paasen Langkawille ja loydan sielta jostain modeemiyhteyden. Siihen asti, sayonara, signing out.

Tämähän on....

...rikki perkele. Kuka on nyysinyt hienon mustan layoutin? Korjataan syssymmällä, koittakaa kestää.

Agendaa

Meinasi ihan unohtua. Olen Bukarestissa.

23.-25.9. meni Brysselissä ja sieltä siiryin 25. päivä suoraan tänne. Täällä edessä vielä pari päivää, kotiin sunnuntai-iltana. Täällä on vielä täysi kesä, vajaat 30 mittarissa varje dag. Nämä pari päivää ovat vierähtäneet tiiviisti töiden merkeissä mutta nyt lienee hieman aikaa myös kaupungin katseluun. Palaillaan, kenties jopa kuvien kera.

Cleared into the track, smoke on

Red Bull Air Race toimitti sen minkä lupasi, vauhtia ja "vaarallisia tilanteita." Totta puhuen vaaran hetkiä koki korkeintaan espanjooli Alejandro Maclean, jonka kone alkoi piiputtaa perjantain aika-ajoissa kesken vedon. Mies jatkoi kuitenkin loppuun asti, joka kisan luonne huomioiden on jo sinänsä melkoinen temppu. Yleisöä (me ja 600000 muuta) ei vaarallisilla tilanteilla uhkailtu vaikka rata sijaitsi katsojien välittömässä läheisyydessä ja koneiden vauhdit nousivat parhaimmillaan neljäänsataan kilometriin tunnissa. Mutta kelataan ensin hieman takaisin päin...

Matkaan lähdettiin siis torstaina ja tätä Portugalin matkaa välittömästi edeltäneen Brysselin keikan johdosta olin sopinut DPD:n kanssa, että toimittavat kamerani minulle torstaina aamupäivän aikana. Lupasivat hoitaa toimituksen 9-12 välisenä aikana ja soittaessani Nikonin perään vielä puolen päivän jälkeen sanoivat sen ehtivän, ennen kuin joudun suuntaamaan kohti lentoasemaa. FAIL. Siellä on kamera Sarankulman varastolla edelleen, ensi kerralla UPS. Eli matkaanlähtö suoritettiin lievästi vittuuntuneessa mielentilassa. Tästä johtuen itse kisatapahtumastakaan tuskin löytyy kovinkaan edustavia otoksia, ei pokkari pysynyt oikein koneiden matkassa mukana. Mutta käyn kuvat läpi kunhan joudan ja yritetään nyt löytää jotain julkaisukelpoista.

Lissaboniin saavuttiin jotakuinkin aikataulussa ja hotellillekin ilman sen kummempia kommelluksia, joka neljälle blondille on jo vähintään kohtalainen saavutus. Hotelli Florida osoittautui hintansa väärtiksi, melko hyvä sijainti ja 70-lukulaiset sisustusratkaisut voittivat turistit puolelleen. Koska heti seuraavana päivänä oli edessä siirtymä Portoon jäi ilta lyhyeksi, illallinen ja maate.

Portoon, täsmällisemmin sanottuna kisapaikalle, oli määrä päästä paikallista aikaa 1430 mennessä, "aika-ajojen" alkaessa silloin. Kaupunkiin päästiinkin junalla näppärästi ja taksikuski onnistui luovimaan läpi itsetuhoisten jalankulkijoiden ehtymättömän meren hotelli Malapostaan, josta nopean varikkopysähdyksen kautta suoraan mestoille. "Suoraan" on tosin Portossa melko suhteellinen käsite; Douro-jokeen rajautuva kaupunki nousee jyrkästi kohti viereisiä kukkuloita ja tuhannen vuotta sitten eivät kaupungin isät osanneet kuvitella maapallon pyöreyden ohella ruutukaavan autuutta. Eli kaupungin vanhempi puoli on täynnä kapeita ja jyrkkiä kujia, jotka vaikuttivat kaikki vielä yksisuuntaisilta väärään suuntaan. Lissabonissa leikittelimme hetken ajatuksella auton vuokraamisesta mutta tässä vaiheessa kävi meleko selväksi, että kyseessä olisi ollut tuhoon tuomittu ajatus. Onneksi ainoa portugaliksi osaamani kokonainen lause kuuluu "Eo nao posso dirigir", eli "En osaa ajaa" ja se olisi pelastanut Turistin tästäkin tilanteesta näppärästi. Kiitos, Faith No More. Kisapaikka kuitenkin löytyi mutkaisten kujien ja jyrkän alamäen pohjalta ja siellä otimme suunnaksi "Race Club"-alueen, jossa asianomaisen kisapassin omaaville oli luvassa aitiopaikkojen ohella ruokaa ja juomaa. Kiitokset tästä järjestelystä kuuluvat Suomen Kopparbergin/Red Bullin Janne J:lle, joka sponsoroi turistien kisamatkaa VIP-passien muodossa. Suuri kiitos siis. Kiitokset myös Red Bullin Ossille, joka teki parhaansa turistien viihtyvyyden takaamiseksi myös itse mestoilla. Race Club-löytyikin Porton puoleiselta rannalta kartan osoittamasta paikasta mutta turisteja oltiin heti ovella käännyttämässä pois, RC meitä varten on kuulemma tois puol jokke. Mutta meidän kartassamme vain Porton puolella oli kyseinen tila, joten hämmennys oli suuri. Lopulta pääsimme kuitenkin alueelle juuri kisan alkaessa ja auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta noin 30 asteen edestä. Life was good indeed. Itse aika-ajotapahtuma oli enemmänkin muodollisuus, 13 sarjaan osallistuvan pilotin joukko karsittiin 12:n suuruiseksi lauantain kisaa varten. Radan piti alun perin alkaa sillan alituksella toisesta suunnasta sen hetkiseen paikkaamme nähden, mutta johtuen liian vaatimattomasta aukosta sillan alakannen ja vedenpinnan välillä (alle 10 metriä) ja siitä, että aurinko häikäisisi kuskeja ja estäisi heitä näkemästä koko siltaa, oli rata käännetty toisin päin. Aloitus oli nyt siis "meidän päästämme" rataa jossa sillan alituksen sijaan kuskit keräsivät vauhtia laskeutuessaan aloituskorkeudesta radalle (alle 18 metriin siis) ja päätyivät aloittamaan radan noin 400 kilometrin tuntinopeudella, jatkaen siitä 90 asteen kallistuksien kautta shikaaniin. Reikäpäistä puuhaa... Iltapäivä meni oikein lupsakasti ja koska lippua piti pitää korkealla, olimme (yllättäen) viimeiset, jotka poistuivat RC-alueelta. Hyvä me, hyvä Suomi ja Pasila; Porilaisten Marssi. Iltaohjelmaan kuului Sheratonin baari (niiiiiiiiin meikäläisen skeneä että. Syytän muita blondeja) ja illallinen/yöllinen sushi-ravintolassa. Ja lauantaita kohti...

Poistuessamme alueelta perjantaina opasti järjestävän seuran edustaja ystävällisesti meitä, todeten että kisapäivänä emme pääsisi ko. alueelle, vaan meidän tulisi hakeutua toiselle puolelle jokea, Gaiaan ja siellä olevalle RC-alueelle. Sinne siis. No, helpommin sanottu kuin tehty. Meillä oli käsitys, että silta Portosta Gaiaan suljetaan vasta puolilta päivin ja tästä johtuen olimme mielestämme liikkeellä hyvissä ajoin. Bongasimme taksin, jolle sohimme kartasta tavoitteellisen määränpään ja lähdimme liikkeelle. Päästyämme korttelin ympäri kuskimme, joka puhui sujuvaa ummikkoa, kyseli poliiseilta reittiä toiselle puolelle ja sai vastaukseksi sen, että silta on kiinni ja poka jäi siihen, 3,50 kiitos. Kielimuuri perkele. Päädyimme siis apostolinkyytiläisiksi etsimään a) itseämme kartalta ja b) reittiä aasta ceehen. Silta löytyi ennen pitkää ja hyvä niin, sillä iloisessa joukossamme alkoi jo paikoin hermo rakoilemaan. Siitähän se riemu tosin vasta alkoi, sillä lusitaanipollari oli jo pistänyt sillan säppiin ja kävellen ei yli ollut asiaa. Neuvoi menemään metrolle, joten sinne siis. Ilmassa alkoi olla urheilujuhlan lisäksi myös tuntuvaa kireyttä, emme nimittäin olleet ainoita jotka olivat samalla reissulla. Löysimme kuitenkin aseman ja mystisten lipunmyyntiautomaattien ruokkimisen jälkeen lopulta joen ylikin. Nyt oli ongelma seuraava: kuinka päästä sillan päästä 50 metriä joen pinnan yläpuolelta alas rantakadulle, kymmenien tuhansien muiden ihmisten seassa luovien ilman riittävällä mittakaavalla varustettua karttaa? No poliisisetä onneksi opasti, rohkaisi vielä lopuksi tokaisemalla, että "...but i don't think you will get there." Kiitti konsta. Yleisöä seuraamalla pääsimmekin varmaan noin sadan metrin päähän rannasta mutta sitten tuli tenkkapoo, massa pysähtyi ja selät tulivat vastaan. Siihen suuntaan ei ollut enää asiaa. Luonnollinen ratkaisu Porton kaltaisessa kaupungissa on lähteä täysin päinvastaiseen suuntaan, eli ylämäkeen poispäin joesta. Tämä kuitenkin kannatti, sillä ennepitkää löytyi poliisien sulkema sivukatu, jonne ei yleisöllä ollut asiaa. Paitsi RC-passeilla. Yeah. Nyt aukesi käytännössä vapaa reitti loppumatkaksi ja ryhmäjännite alkoi laskea pikkuhiljaa tasolle, jonka sulakkeetkin pidemmän päälle kestävät. Pääsimme lopulta ajoissa alueelle ja leppoisa lomatunnelma palasi. Olihan se jo aikakin, ei sitä Turisti syntymäpäivänään jaksa kovin montaa tuntia kiukutella/sitä kuunnella. Päivä meni samaa rataa kuin edellinenkin, tosin tarjoilu oli laadukkampaa ja sitä oli riittävästi. Hyvä niin, sillä olimme jälleen viimeiset paikalla. Ai niin, itse kisa... Steve Jones voitti koko roskan, neitien suosikki Mike Mangold tuli toiseksi ja Paul Bonhomme oli kolmas. Oma suosikki, kärsivän näköinen unkarilaissetä Peter Besenyei jäi valitettavasti neljänneksi. Mies irvistää kuin Hannu Virta vetäessään reilut yhdeksän geetä puolikuubalaisessa. Lauantai-ilta vierähti bileissä jotka Red Bull oli ystävällisesti järjestänyt syntymäpäivieni kunniaksi. Tosin meidän seurueemme pääsyliput kyseiseen tapahtumaan olivat melkoisen selittämisen takana. Mutta onnistui kuitenkin. Eli kyseessä oli siis Porton kisan päätösbileet, jotka olivat tosin melko vaisut, mukaan lukien DJ ADHD, joka ei soittanut ensimmäistäkään biisiä minuuttia pidempään. Ilta loppui seurueeltamme verrattain aikaisin, hotellille palattiinkin jo kolmen aikoihin.

Sunnuntai meni leppoisaillessa. Eli vähän jokiristeilyä, lompsimista ja chillailua. Ribeiran alue joen rannassa on perin miellyttävää seutua, kuten Porto kaiken kaikkiaan. Pitää mennä toistekin, katsomaan muutakin kuin kisakoneiden päristelyä.

Maanantaina palasimme Lissaboniin ja osoitteena sama hotelli, kuin torstainakin. Koko porukka oli melko sipissä, joten kävimme vain varhaisella illallisella ja lyhyellä kävelylenkillä kaupungin keskustassa. Myös Lissabon vaikutti nopean katsauksen perusteella aivan kelpo kylältä, tosin verratessa Portoon ero pikkukaupungin ja suurkaupungin välillä on selvä. Mutta menisin toki uudestaan myös Lisboaan.

Tiistaina heti aamusta kentälle kiukuttelemaan check-iniin ilman aamukahveja ja juosten koneeseen. Ave atque vale Lusitania, palaan asiaan toiste. Ja Red Bull Air Race....ensi vuonna San Diegoon?

Mitä seuraavaksi?

Seuraava meni jo, piipahdin tuossa 21.-22.8. Norjassa työn merkeissä. En olekaan jostain syystä aiemmin Norjassa käynyt. Mutta tällä reissulla tulikin sitten nähtyä lentoasemaa, rautatieasemaa, hotellia ja kokoustilaa ja koko puuhaan tuhlaantui vain hieman yli 24 tuntia. Eli sovitaan niin, että en ole vieläkään käynyt Norjassa.

Sunnuntaina jälleen Brysselissä käymään, 26.-29.8. menee siellä. Kotona myöhään keskiviikkoiltana, itse asiassa vasta torstaina ja heti torstai-iltapäivänä suunta takaisin kohti Pirkkalan lentokenttää. Samsonite vaihtuu reppuun ja 30.8.-4.9. vierähtää Portugalissa, Lissabonissa ja Portossa. Kyllähän nyt aikuisen miehen pitää ainakin kerran eläissään Portossa piipahtaa. Matkalla on itseasiassa löyhä teemakin, eli tämä. Hurrrrjaa puuhaa. Mielenkiinnolla odotan. Varsinkin kun DPD:n online-palvelu kertoo, että tilaamani kamera on tällä hetkellä Tanskan Taastrupissa matkalla kohti Suomea. Jos ehtisi oppimaan vielä sen käyttöä edes sen verran ennen Portugaliaa, että saisi siihen edes virrat päälle. Loppuu tuo tuhruisten pikkukuvien räpsiminen nääs.

Älä tule paha kakku...

...tule, tule, hiekkakakku.

Mutapainin ystävät

NIN

Tervetuloa

Rokit tuli rokattua

Sziget tuli siis nähtyä ja mainiot kinkerit olivatkin. Kun festivaalialue on Tonavalla kelluvalla saarella, jolle pääsee muutaman metropysäkin ja 10 minuutin paikallisjuna-ajelun päätteeksi ja joka ei ole ainoastaan pyhitetty festivaaliestradeille, vaan on samalla kokonaisuudessaan myös leirintäalue ja anniskelualuetta (A-oikeuksin, luonnollisestikin), kykenee kuvittelemaan minkälainen sirkus Budapestiin on saatu luonnosteltua. Toivottavasti "sivistys" ei saavu Unkariin aivan heti, vaan meininki jatkuu samanmoisena, niin voi toistekin käydä tarkastamassa touhun.

Mitä itse musiikkitarjontaan tuli, niin noin 800 esiintyjästä tuli nähtyä kenties parikymmentä. Näiden lisäksi alue oli luonnollisesti täynnä kaikkea muuta festareihin liittyvää (ja kenties liittymätöntäkin); taiteesta pokeriin ja seinäkiipeilystä go-go - tanssijoihin. Joistain nähdyistä bändeistä lyhyesti seuraavaa...

Ensimmäisenä festaripäivänäni suuntasin ensimmäisenä vilkaisemaan malilaisten beduiinien vedon nimeltä Tinariwen. Koskaan aikaisemmin soittokunnasta kuullutkaan mutta kun festarijulkaisussa todettiin bändistä seuraavaa: ' ...Robert Plant claimed: „When I first heard them I instantly knew that this is the music I’ve been looking for all my life” ', niin pitihän se käydä ihmettelemässä. Ja hyvähän tuo oli, mielenkiintoista rytmimusiikkia, jossa ripaus länsimaisia vaikutteita kitaroinnissa. Suosittelen rentoon meininkiin. Tinariwenin jälkeen oli valinnan paikka, Chemical Brothers päälavalla, vai Soulfly metalliteltassa. Koska kemikaaliveljet oli nähty jo aiemmin, niin suuntasin Soulfly:n keikalle mutta noin puolivälissä keikkaa vaihdoin päälavan suuntaan, siinä määrin tylsä keikka oli. Siinä missä Cavaleran Maxin aiempi pumppu Sepultura onnistui olemaan paikoin innovatiivinen genressään, niin Soulfly:n runttaus kävi nopeasti perin puuduttavaksi ja vaihdoin siis elektroon. Chemical Brothersin show oli tyylikäs kyllä mutta ei jaksa kovin ankarasti alkaa jalka vispaamaan kyseisen musiikin tahtiin, joten tyydyin nautiskelemaan enemmän ulkomusiikillisesta annista ja seuraamaan kansan fiilistelyä. Viimeisenä varsinaisena bongauksena tuli nähtyä Anima Sound System, ainoa unkarilainen bändi joka oli Turistille entuudestaan tuttu. Lienee maan suosituimpien bändien joukossa , teltta oli ainakin kiitettävän täynnä juhlivaa festivaalikansaa, jonka bändi kyllä osasi myös ottaa. Suositellaan Asian Dub Foundation-tyylisestä matskusta syttyville, biletysmusiikkia etsiville, tai theremin-musiikin ystäville. Loppuilta meni paikallisia suuruuksia pällistellen ja alueella päämäärättömästi vaellellen. Yöbussitsydeemi toimi hienosti, vieden Turistin lähes hostellin ovelle, joten ei jouduttu (jälleen kerran) Budan taksien ryöväämäksi.

Perjantaina ohjelma oli esiintyjien suhteen omalta osaltani melko kevyt, listalla oli ainoastaan yksi pakollinen nähtävä, eli Skinny Puppy, känädän industrialpioneerit/pierut. Suuntaa omalla sarallaan jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan näyttänyt bändi lunasti kyllä odotukset ja oli yksi festarin kovimpia vetoja, Ogren teatraalisesta ja kliseisestä esiintymisestä huolimatta. Ilman tätä bändiä sellaiset nimet kuin Nine Inch Nails ja Marilyn Manson olisivat todennäköisesti päätyneet aivan erilaiseen muotoon, kuin missä ne nykyään tunnemme. MM:n kohdalla se olisi tosin saattanut olla jopa siunaus. Launtaina NIN:in Trent Reznor kertoi tästä valtionvelasta myös päälavan yleisölle, todetessaan nähneensä Skinny Puppyn keikan itsekin ja odottaneensa tilaisuutta todella pitkään. NIN:in launatai-illan keikka sinänsä oli erittäin hyvä, show-tyylikäs, viisut oivia, kansa charmikasta, orkesteri vireessä, jne. Ja juu, ennen kuin ehdit kysymään, niin todettakoon että soittivat Hurt:in encorena. Edes ajoittainen vesisade ei pahemmin päässyt keikkaa häiritsemään. Paitsi siinä vaiheessa, kun alueelta piti poistua ja ukkoskuuro näytti voimansa ja vettä tuli kaatamalla. Märkää vettä. Kylmää vettä. Mutta loppupeleissä onneksi kuitenkin vain vettä. Näiden lisäksi perjantaina ja lauantaina tuli nähtyä hieman Skatalitesiä ja The Hivesiä, sekä useampiakin paikallisia yrittäjiä (Superbutt on oiva nimi unkarilaiselle metallibändille).

Sunnutai oli välipäivä festareiden suhteen, keskityin kuivattelemaan yöllä kastuneita vaatteitani (ja kastelemaan niitä lisää ukkosessa) maleksiessani irkkupubiin seuraamaan Premier Leaguen kauden avausta.

Maanantain tärkeimpänä antina oli päälavan ohjelman siltä illalta päättänyt Tool. Toolia ennen kuitenkin vähän rytmimusiikkia !!! - tyyliin, sekä unkarin ilmeisesti suosituinta rokkiaktia Tankcsapdaa (lausupa tuo sixpäkkipäissäsi). Ihan jees mutta yhtähän tänne oli tultu katsomaan....ja se yksi pääsi kyllä yllättämään heittämällä melko keskinkertaisen keikan. Kaikista näkemistäni Tool - keikoista ehdottomasti heikkotasoisin. Tylsiä biisivalintoja, murjottuja sovituksia, kliiniseseti aiemmilla keikoilla soittaneelta orkesterilta yllättävän falskia vetämistä, vaisu visuaalinen ilme, lyhyehkö keikka ja ei encorea. Kiitti. Tosin pitää muistaa, että se mikä pätee metalliin yleensä, pätee Tooliin erityisesti. Eli paskimmillaankin parasta. Toolin jälkeen pääsi vielä metallitelttaan nautiskelemaan totisesta vanhan liiton meiningistä Napalm Deathin tahtiin. Vaikeasti tanssittavaa. Mutta kovin viihdyttävää, vaikka Barney tätä nykyä näytääkin enemmän keski-ikäiseltä jalkapallohuligaanilta Middlesbroughsta, kuin uraauurtavan grindcore-orkesterin vegevokalistilta Ketteringistä. Suffer the children indeed. Soittivat sen kolmantena, BTW.

Tiistaina oli kotiinlähdön aika, joten näkemättä jäi vielä useita bändejä mutta aikansa kutakin. Cornellin Chriskin - Krisse kavereitten kesken - peruutti esiintymisensä joten sitäkään ei tarvinnut harmitella.

Summa summarum; mukavat kekkerit, hinta kohdallaan kautta linjan ja OK järjestelyt hienossa kaupungissa. Voisin mennä toistekin. Ja varmaan menenkin.

Kesä puolivälissä

Ja lomatkin jo lusittu. No, lyhyempiä vapaita saa onneksi järjestettyä muutenkin, notta pääsee taas maailmalle.

Ensin kutsuu tosin matkailu työn merkeissä, eli ensi viikolla eksoottiseen Eestiin ma-ke puuhastelemaan duunien parissa. Mutta kolmen viikon päästä lähdetään taas omalla ajalla, tosin entuudestaan tuttuun kohteeseen, eli Budapestiin. Mutta tällä kertaa siis ei työmatkalle, vaan rokkaamaan ja ryyp...rollaamaan. Sziget-festivaalit järjestetään siis 8.-15.8. Budan tuntumassa Obudain saarella ja Turisti Itse organisoi allakkansa niin, että paikalla on tarkoitus olla 9.-14., eli torstaista tiistaihin. Tämä tarkoittaa sitä, että muutama sellainenkin pelimanniryhmä, jotka olisin halunnut nähdä (Eagles of Death Metal, The Killers, Mando Diao...) jää näkemättä mutta onneksi pääasia(t) mahtuvat noihin viiteen festauspäivään. Festarin koko ohjelma tarkasteltavissa esimerkiksi tästä. Lienee tiedossa mukavaa ja hienoa.

Se on tuo matkanjärjestely kyllä nykypäivänä naurettavan helppoa...Lentojen varaamiseen, majoitusjärjestelyihin ja festarilipun ostoon sai tuhrautumaan aikaa liki varttitunnin. Toista se oli ennen muinoin, kun matkatoimistoon oli 40 kilometriä, ylämäkeä molempiin suuntiin ja matka hiihdettiin kesät, talvet.

Kuvagalleriasta sananen...Hakusessa on uusi galleriaohjelma, jonka jälkeen organisoin kuvat uusiksi (ei maiden mukaan, vaan enempi sisältöpohjaisesti), joten gallerian päivitys lagaa surullisesti vielä hetken.

Blogillakin taisi tulla vuosi täyteen -tai tulee myöhemmin tässä kuussa, jaksa nyt tarkistaa-, joten kukkia pöytään. Noin 115 kertaa tänne on jaksanut jonkinasteista sisältöä laittaa ja käyntikertojakin blogille on kirjattu yli 650 siitä lähtien, kun otin tilastoinnin käyttöön (~joulukuun puoliväli 2006). Huzaa! Kiitokset kävijöille, toivottavasti on löytynyt infoa, tahi satunnaista viihdettä. Yritetään nyt vielä ainakin toistaiseksi jaksaa jatkaa tätä yhteiskunnallisesti merkittävää palvelua.

Palaillaan taas, hyvää kesää, muistakaa sateenvarjo.

Macau by night

Galaxy Starworld kasino yopuvussaan.

St.Paul

Macaon tunnetuin maamerkki, St.Paulin katedraalin rauniot.