Kotoa ja kauempaa.

Ljubljana by night

2009-08-04T12:47:00.001+03:00

Öistä Ljubljanaa triplasillan tuntumasta

Hijo de Putan miestenhuone

2009-08-04T12:42:00.002+03:00

Semmonen lavuaari sitten...

Ljubljanaa ja vähän muutakin

2009-08-04T11:03:00.002+03:00

Noniin...Torjantai ja perjantai menivät Ljubljanan keskustan seudulla pörräämiseen ja pakolliseen turistivierailuun Ljubljanan linnassa. Ei sieltä näyttävimmästä päästä linnoja missä on tullut käytyä mutta tornista aukeaa kyllä komeat näköalat yli Ljubljanan, että onhan siinä se. Presernov trg:n lähikorttelit, Ljubljanica-joen varren kadut ja vanhan kaupungin korttelit tarjoavat sinänsä ihan mukavaa haahuiluseutua mutta Ljubljanan keskustahan on verrattain pieni, joten pari päivää riittää hyvin niiden seutujen kartoittamiseen.

Iltaelämää löytyy runsaasti joen varrelta ja lähikortteleista, tosin valtaosa paikoista sulkee jo 01, osan ollessa auki 03:een. Peruskahviloiden/baarien lisäksi mieleen jäivät Pr´skelet ja Hijo de Puta vanhan kaupungin puolella. Pr'skelet vetää väkeä luurankokikkailullaan ja Hijo de Putan meininki oli muuten vaan leppoisaa, lehmä katossa ja miesten vessan lavuaari haluaa tulla otetuksi takaapäin. Niin ja viiden euron juomiin törsäämisen päälle saa lautasellisen tapaksia, which was nice. Myös Presernov trg:n kupeessa oleva Kavarna Tromostovje sai osansa turistin pesoista.

Matka tännehän sujui sinivalkoisin siivin ja majoitus Ljubljanassa oli varattuna Emonec-hotellissa. Jos tuollainen kahden tähden perustouhu piisaa niin sen kanssa ei voi mennä pahasti pieleen. Huone 59€/yö, aamiainen kuuluu hintaan ja aivan mestoilla, kortteli joen rantaan ja 100m Presernov trg:lle ja siitä vanhaan kaupunkiin.

Perjantai-iltana tapasin paikallisen kolleegan Gregorin oluen merkeissä ja Gregorhan koki heti velvollisuudekseen lähteä näyttämään Turistille paikkoja. Tämä ei sinänsä ole mikään suuri ihme, onhan kaveri sentään Karjalan Kannaksen Kaljapulloritarikunnan konsuli, toimipaikka Sredne Jersen kylä Ljubljanassa. Enivei, lauantaiaamuna klo 0930 Gregor poimi turistin kyytiinsä ja siitä suunnattiin kohti pohjoista ja Alppeja. Siellä pöristiin ensin aamukahveilla pienessä vuoristokylässä ja siitä otettiin suunta Velike Planinaan. Tälle 1666 metriselle huipulle noustiin todellisten vuoristogorilloiden tapaan gondoli/tuolihissi-kombinaatiolla. Mutta kyllähän tuo urakointi kannatti, huipulta aukeaa melko muikeat näkymät ympäröiville vuorille ja lähikaupunkeihin. Aurinko siellä tosin porotti perin lämpimästi, mikä oli luettavissa illemmalla myös turistin naamasta ja niskasta. Vuoristosamoilun päätteeksi suunta Gregorin kotiin missä vaimo oli jo valmistellut lounaan ja ruokailun parissa vietettiinkin mukava parituntinen aurinkoisella takapihalla. Ruoka huuhdottiin alas luonnollisesti tölkillisellä kylmää Karjalaa, Sloveniassa kun kerran ollaan. Ja kyllä, Karjalan Kannaksen Kaljapulloritarikunnan konsulin nimityskirja oli kehystettynä seinällä. Gregor meni illaksi töihin, joten Turistille aukesi vielä tilaisuus käydä tutustumasa Ljubljanan aluelennonjohtoon ja siitä sitten illanviettoon kylille. Ns. hyvä päivä.

Sunnuntai vierähti chillaillessa, terassilta toiselle Umberto Econ seurassa vaellellen. Sunnuntain aikana Gregor tosin ehti tehdä jo jatkojärjestelyjä Turistin päänmenoksi. Eli maanantaiaamulle oli järjestetty tapaaminen toisen kolleegan kanssa LJLJ ACC:n pihaan, josta oli määrä ottaa suunta kohti rannikkoa. Kolleega File oli menossa viettämään vapaitaan Portorozin rannikkokaupunkiin ja näin Turistille aukesi mahdollisuus autokyytiin kohti matkan varrella olevaa Postojnaa. Matka maanantaiaamuna käynnistyi verkkaisesti, ensin mentiin Filen kantabaariin Ljubljanan laidoille aamukahveille, aamukaljoille ja turisemaan niitä näitä natiivien kanssa. Siitä sitten aikanaan kohti Postojnaa näköalareittejä hyväksi käyttäen ja siellä vielä lounasoluet ennen kuin File jatkoi matkaansa kohti Portorozia ja Turisti itse hakeutui Kompas-matkatoimistoon kyselemään neuvoja nähtävyyksien pällistelemiseksi. Päivän suunnitelmassa oli Postojnan luoliin ja Predjaman linnaan tutustuminen ja Kompas:lla olikin eväät retken tekemiseen. Liput molempiin kohteisiin voi ostaa kevyesti alennettuun hintaan ko. byroosta ja antavat vielä aikatauluinfot yms. Joten siitä sitten jalat alle ja kävelemään kohti luolia, jotka sijaitsevat reilun 10 minuutin kävelymatkan päässä Postojnan keskustasta. Sen verran hyvissä ajoin onnistuin olemaan liikenteessä, että esim.iltapäivään verrattuna jonot olivat vähäisiä ja luoliin pääsi sukeltamaan melko sujuvasti. Kuljetus maan pinnalta luolien syövereihin tapahtuu eräänlaisen vuoristoradoistakin tutun junasysteemin kyydissä, tosin hieman rauhallisemmalla profiililla kuin keskimääräinen vuoristorata. Noin kahdeksan minuutin junamatkan jälkeen (kaksimetriset ja yli, varokaa päätänne...) juna saapuu luolaston syövereihin ja täällä matkustajat jakautuvat puhutun/ymmärretyn/sujuvasti kuunnelllun kielen mukaisiin ryhmiin ja oppaat ottavat porukat huostaansa. Tästä alkaa n. tunnin kestävä vaellus luolien läpi, välillä oppaan jorinoita kuuntelemaan pysähtyen. Itse tosin kadotin oman ryhmäni jo lähtökiihdytyksessä kun jäin tuijottamaan stalagmiitteja, stalagtiittejä ja stalgmitälietä kameran linssin läpi. Mutta eipä siinä mitään, hyvin sen italiaakin puhuvan ryhmän rippeiden kyydissä pysyi ja eksymään ei päässyt. Luolat olivat kyllä komeita ja vaikuttavia, suosittelen jos mestoille satutte. Vaikka Suomessakin kaikenlaisissa luolissa on tullut luuhattua niin ei kotikonnuilta ihan vastaavia löydä. Päivänvaloon palattua ja lounastauon jälkeen alle ilmainen shuttle bus ja sillä kohti 9km päässä sijatsevaa Predjaman linnaa. Linna on rakennettu nerokkaasti vuoren rinteessä olevan luolan suulle, tehden siitä lähes mahdottoman valloitettavan. Itse linnan sisällä ei ole niinkään paljoa nähtävää mutta mukava sokkelohan se oli kierrellä ja lisää luoliakin pääsee näkemään niin halutessaan. Mutta erityisesti ko.paikka on vaikuttava näky ulkoapäin pällisteltynä. Shuttle bus-aikataulu antaa vierailulle aikaa noin puolitoista tuntia mikä riittää oikein hyvin ja sama bussi palautti Turistin luolien kautta Postojnan rautatieasemalle, mistä tunnin Postojna-Ljubljana junamatkaan oikeuttavan lipun voi lunastaa vajaan viiden euron hintaan. Ljubljanaan palattua kävin vielä pällistelemässä paikallisen lepakkoluolan ympäristöä. Ja tämä ei siis ole luola jossa on lepakoita, vaan paikallisten alakulttuurien hengailumesta Ljubljanan rautatieaseman lähellä, Hostel Celican (nähtävyys sekin: entinen vankila, nykyinen hostelli, kalterit vielä tallessa) takana. Anarkistit olivat painaneet pitkää päivää niiden seinämaalausten kanssa. Mitenköhän tuo työnjako tuollaisessa anarko/punk/smelly hippie-yhteisössä oikein toimii..."Tossa ois vielä paljasta seinäpintaa, käypäs Mauri sutasemassa siihen näyttävä graffiti." "Älä komentele, en ota määräyksiä vastaan sortajilta. Fuck the system." "Huokaus." Ihan näyttävä alue kyllä, ei siinä mitn. Illalla Ljubljanassa alkoi helvetillisperkeleellinen ukkonen ja kaatosade, joka rajoitti illallissuunnitelmia pitäen tursitin korttelin säteellä hotellistaan. Paikallisen mätön sijaan illallislautaselta löytyi puolikiloinen t-luupihvi jonka syöminen oli (kumpaankaan prosessiin koskaan osallistumatta) jotain orgian ja teurastuksen väliltä. Nam.

Tiistaiaamukin valkeni sateisena. Tuossa hetki sitten luovutin hotellin pois ja valmistaudun siirtymätaipaleeseen kohti Bledin kaupunkia. Konsuli-Gregor pisti taas järjestellen ja kolleegansa Damjan on nakitettu Turstin viralliseksi kuskiksi Blediin kunhan aamuvuorostaan pääsee. Kävi jo tauolla hakemassa repun autoonsa. Palvelu pelaa. Ljubljanasta jäi oikein mukava kuva. Mukava ja turvllinen pikkukylä jossa Turistikin tuntee olevansa tervetullut. Ja toisin kuin esim. Belgradissa, jossa kaupungilla tulee vastaan toinen toistaan synkemmän näköistä serbiä niin alkuasukkaat tuntuvat paljon avoimemmilta ja ystävällisemmiltä kuin standardislaavit. Bledissä siis kaksi yötä, sitten yöksi Zagrebiin ja eteenpäin kohti Dubrovnikia. Josko vaikka Zagrebista sitten lisää väliaikoja.

Hahaa....

2009-07-30T21:34:00.002+03:00

...muistin vielä käyttäjätunnuksen ja salasanankin. Hetkeen ei ole tullut tätä päivitettyä mutta syy sihen ei ole niinkään se, että ei olisi tullut reissattua, vaan se että reissut on ollut lähinnä vanhaa tuttua. Eikä esim. edellisestä, poikain kanssa toteutetusta Japanin-reissusta jäänyt paljoa kerrottavaa. Ei niinkään sen takia, että olisi ollut tylsää vaan enemmänkin päin vastoin...Myöskään keväisestä viikosta Turkissa ei juuri merkintöjä kertynyt, syynä tosin se että kyseessä oli työmatka.

Nyt on kuitenkin taas tilanne päällä ja välillä jotain uuttakin. Turisti saapua pätkähti Ljubljanaan, Sloveniaan tuossa iltapäivällä. Aiemmat kokemukset Sloveniasta rajoittuvat bussimatkaan Italian Triestestä (en suosittele) Kroatian Pulaan (suosittelen varauksin) joskus kesällä 2001 ja sillä matkalla Sloveniassa vietetystä 30 minuutista ei vielä kovin merkittävää blogimerkintää askartele. Mutta nyt siis Ljubljanassa ensi tiistaihin asti ja siitä sitten Blediin pariksi päiväksi. Toki tiistaihin mennessä on ajatuksena heittää joku päiväretkikin täältä Ljubljanasta käsin ja junalla. Bledin jälkeen Zagrebin kautta Dubrovnikiin ja Korculan saarelle viikoksi. Sieltä sitten vielä pitkäksi viikonlopuksi vanhaa tuttua moikkaamaan, eli Budapestiin ja Szigetin festareille pariksi päiväksi. Ehkä nyt ehtisi sinne patsaspuistoonkin...Kotona taas 18. päivä elokuuta. Sitten päivä pyykinpesua, repun vaihto pienempään ja 20. päivä - yllättäen - Japanin Osakaan reiluksi viikoksi. Kotona 29. päivä ja lomat lusittu 30.8., tadaa. Linkittelen tuonnempana, ei tällä mobiililaitteella viitsi alkaa kikkailemaan. Ja nyt suonette anteeksi, pitää keskittyä seuralaiseenkin välillä, tuo pitkä, kylmä ja halpa kaipaa huomiotani.

Matka on jatkunut

2009-01-13T16:21:00.004+02:00

Phnom Penh oli kyllä mainio. Kolmen miljoonan ihmisen kaupunki jossa lienee arviolta 10 miljoonaa mopoa jotka tuntuvat kaikki olevan liikkeellä samaan aikaan. Koko ajan. Kaistajako on suuntaa antava ja ryhmittäytymiskonventiot melko jatsahtavia. Mutta hyvin sinne Turistikin sekaan mahtui, kunhan muisti pelisäännöt.

Kaupunki on kokoisekseen siinä mielessä poikkeava, että kaupunkin silhuetti on melko matala. Yli 5 kerroksisia rakennuksia Phnom Penhistä on vaikea löytää. Tämäkin tosin on muuttumassa ja ensimmäiset yli 30-kerroksiset rakennukset ovat jo tekeillä ja kaupunkikuva tullee muuttumaan merkittävästi lähivuosien aikana. Kaupunki on olemukseltaan selvästi esim. Bangkokia rosoisempi (roskaa, "tuoksuja", hallitsematonta kaaosta, nuhjuisia rakennuksia, jne.) mutta raffin ulkokuoren alta löytyy leppoisaa meinikiä, hienoa kolonialistista arkkitehtuuria ja ystävällisiä ihmisiä. Ja jotenkin paljon aidommin ystävällisen tuntuisia kuin esim. Thaimaassa, jossa länkkäri on paikalliselle kävelevä pankkiautomaatti. Hintatasokin tosiaan reiilusti Thaimaan alapuolella, kaljaa joi halvimmillaan 0,65US$ hintaan, joten ei siinä merkittävämmin köyhtymään pääse vaikka ottaisi toisenkin.

Hotelli onnistui koomailemaan tosin sen Turistin varauksen kanssa, toisena päivänä päättivät siirtää sen kummemmin kyselemättä toiseen, halvempaan huoneeseen, vaikka erikseen ilmoitin edellisenä päivänä, että kalliimpikin kelpaa koko vierailun ajaksi. Noh, samapa tuo, säästyi muuutama kymppi mutta sinne meni se oma parveke, sniif. Tiistaina otin tuktukin alle ja kävin tsekkaamassa Tuol Slengin museon ja Kuoleman kentät. Kuoleman Kentillä sinänsä ei mitään merkittävämpää "nähtävää" ole mutta Tuol Slengin jälkeen paikka pistää kontekstiin kaikki Punaisten Khmerien touhut, jotka eivät olleet sieltä kevyimmästä päästä...17000-20000 ihmistä kävi läpi Tuol Slengin ja "tunnustuksen" jälkeen vielä hengissä olevat roudattiin Kuoleman Kentille viimeistä matkaa varten. Koko sirkuksesta selvisi hengissä lähteistä riippuen 8-12 ihmistä...Iltapäivällä vielä vaeltelemassa Phnom Penhin komeassa art deco kauppahallissa, jossa oli tuttuun Aasialaiseen markkinatyyliin kaupan kaikki mahdollinen. Phnom Penhissä tuntui kaupppa annattavan muutnekin, vaikka kapunki on varmasti niistä hurjimmista vuosistaan hieman rauhoittunutkin, niin esim. jazz-tupakkia kauppasi jokainen tuktuk-kuski ja helposti tunnistettava ominaistuoksu leijuikin vähän siellä sun täällä pitkin kaupunkia. "Happy pizza" jäi kyllä kokeilematta.

Keskiviikko meni kävelykierroksen merkeissä kamera kaulassa roikkuen. Nelisen tuntia lompsimista ja Kansallismuseo + Wat Phnom. Ei mitään merkillisempää.

Keskiviikkoiltahan oli myös Uuden Vuoden aatto ja pitijhän sitä kevyesti juhlistaa vaikka paikalliset eivät sen päälle mitään ymmärräkään. Joten expat-seuraan piti hakeutua. "Huxley's Brave New World" pub tarjosi oivat puitteet alkuillalle, tarjolla oli ilmaista ruokaa kunhan jaksoi juoda. Baariin omistaja Robert Huxley on muuten sen Huxleyn lapsenlapsenlapsi, joten siitä luontavasti baarin nimi. Illan mittaan jaeltiin myös drinkkilippuja joilla napsahtelisi alennusta seuraavasta baarista, joten ei valittamista palvelun suhteen. Seuraavaksi siirryttiin Sharky's - baariin, jossa oli tarjolla yleisen häröilyn lisäksi myös live-musiikkia. Ensimmäinen bändi oli ehtinyt jo lopettamaan saapuessani paikalle mutta asiakaskunta osasi informoida bändin olleen suomalainen. WTF? Hetken pälyilyn jälkeen muutama erehtymättä suomalaisen näköinen jamppa olikin tunnistettavissa ja päädyin vaihtamaan kavereiden kanssa muutaman sanan. Orkesteri oli nimeltään Bum n' Draze, ilmeisesti kamputsean johtava suomalainen viidakkometallibändi. Kaverit ovat viettäneet Kamputseassa jo useamman vuoden ja Uuden Vuoden keikka taisi puheiden mukaan olla bändin abaut viideskymmenes. Noh, täytyy tsekata orkesterin livekunto seuraavalla reissulla.

Uuden Vuoden päivä meni pitkälti aatosta toipuiluun ja kevyeen maleksimiseen. Itsellä on ollut muutaman vuoden ajatuksena jonkinlaisen puljun perustaminen tuonne Aasian suuntaan ja torstaina juttelinkin Huxleys:in pyörittäjien kanssa paikallisista yrityskuvioista. Larrylle jätin käyntikortin ja lupasi pistää vähän kontaktiensa yhteystietoja tulemaan. Saas nähdä mitä siitä syntyy...

Perjantaina ehti vielä maleksimaan hieman joen rantaa ylösalas ja iltapäivällä kohti lentokenttää ja takaisin Bangkokiin. Olisi pitänyt suunnitella muutamaa päivää pidempi PP visiitti, nyt jäi esim. suositellun Boeng Kak-järven alueen reppurimeininki asianmukaisine chillailuineen näkemättä. No, ensi kerralla.

BKK viikonlopun jälkeen piti alkaa miettimään, että mitäs sitten...Vaikkei se ole koskaan ykköskohteisiin kuulunutkaan, niin Koh Samui oli edelleen näkemättä joten sinne siis. Thai Airwaysin siivillä matka Bangkokista Samuille kestää vajaan tunnin ja hintaa parin päivän varoitusajalla ostetulle menopaluulle tuli n. 120€. Toinen vaihtoehto (ja enemmän päivittäisiä vuoroja) BKK-Samui välille on Bangkok Airways. Bangkok Airways on myös hiemaan huokeampi mutta koska keskittäminen kannattaa, niin Turisti suosi Star Alliancea. Majoitusta en ellut buukannut etukäteeen ja se hoitui Samuin kentältä. Mielenkiintoinen kenttä kaiken kaikkiaan...Etelän suunnasta lähestyttäessä saapuva kone hipoo Chaweng Beachin alueen rakennusten kattoja kyseisen rannan sijaitessa aivan kentän kupeessa. Itse kentällä kuljetus koneesta terminaaliin sujuu semmoisella "katujunalla", jolla yleensä roudataan turisteja sightseeing-keikoille ympäri maailmaa. Itse terminaalirakennus osoitttaa tropiikissa asumisen vaikutuksen rakennuskustannuksiin, sillä rakennukseen ei ole nähty tarpeelliseksi pystyttää seiniä alkuunkaan, muistutti enemmän trooppista huvimajaa. Saarelta poistuessa check-in hoidetaan toisessa, vastaavanlaisessa rakennuksessa, josta siirrytään kävellen tähän rakennukseen kauppojen reunustaman kävelykadun kautta. Terminaalishoppailua ulkosalla. Mielenkiintoinen ratkaisu ihan turvallisuudenkin näkökulmasta näinä aikoina....

Anyway...Majoituksen suhteen heitin kolikkoa Chaweng Beachin ja Big Buddha Beachin välillä ja päädyin Chawengiin. MAjoituskohteeksi osui OP Bungalow, jonka tilavasta ilmastoidusta möksästä viihtyisässä puutarhassa aivan rannan kupeessa sai maksaa 1800 bahtia/yö. Ei ihan reppuirihintaisia siis mutta osui budjettiin. Mökki ja sijainti sinänsä ihan hintansa väärtti mutta paikan ravintolassa oli kieltämättäeittämättä Kaakkois-Aasian hitain ja laiskin henkilökunta. Turisti olisi voinut helposti viettää raflassa koko päivän ilman minkäänlaista palvelua ellei olisi ottanut ohjia omiin käsiinsä. Tämä huomioiden paikkaa voi suositella mikäli Chawengille haluaa mennä. Mutta...

Opaskirjojen mukaan tämä olisi se hienoin, isoin ja infraltaan paras pätkä rantaa Samuilla. Postuumisti voi toddeta, että olisi varmaankin pitänyt vaihtaa Big Buddha Beachille, tai etelämpään Lamaille. Itse ranta Chawengilla ei ole läheskään yhtä hyvä kuin muilla käymilläni Thaimaan saarilla ja ranta-alueen pääkadulla meininki muistutti enemmän Ibizaa, kuin Thaimaata (vertailu tehty koskaan Ibizalla käymättä, toim.huom.). Humalaisia brittejä ja venäläisiä piisaa, baaritytöt houkuttelevat diskoihinsa ja hintataso kaukana Thaimaan normaaalista tasosta. Tieedä sitten olisiko meininki muuttunut miksikään saaren muilla rannoilla. Harkitsin hetken vaihtamista Koh Phanganille mutta koska siellä oli viikonloppuna tiedossa Full Moon Party unohdin tämän ajatuksen ssaman tien. Ajatus 10000 essopäästä pörissemässä rannalla vuorokauden läpeensä spastisesti trancen tahtiin ei edusta meikäläisen käsitystä saaristomatkailusta. Koh Taolle olisi voinut hilpaista mutta lopulta laiskuus voitti ja jäin Chawengiin. Ei pidä kuitenkaan käsittää tätä nyt ihan väärin, ei se nyt aivan berberistä ollut sekään. Mutta ei nyt toisaalta mikään Pellinkikään. Saatan hakeutua saarelle toistekin mutta erittäin todennäköisesti eri rannalle ja sitä kautta Phanganille/Taolle.

Nyt ollaan taas BKK:ssa ja kahden vuorokkauden kuluttua matkalla kohti kotia. EVVVK. Kuvapäivityksiä ei tähän väliin tule, GIMP ei suostu yhteistoimintaan. Katsotaan josko vielä huomenna jaksaisi/onnistuisi. Kirjojakin tullut luettua vielä 5-6 lisää, niistäkin tuonnempana. Nyssonmoro.

Patpong

2009-01-01T14:26:00.001+02:00

Tuolta se tuli ja tuonne se meni. Patpong, Bangkok.

Chinatown

2009-01-01T13:48:00.003+02:00

Bangkokin Chinatownin kapeita kujia.

Hyvät Joulut ja Uudet Vuodet

2008-12-24T11:44:00.004+02:00

Tropiikissa se vasta onkin vaikeaa potkia joulumieltä peruskyynikkoon, joten en ole edes oikein yrittänyt pä'ästä tunnelmaan. Samapa tuo, ei tänne Joulua tultu viettämään.

Ensimmäinen viikko meni siis Bangkokissa ei-oikein-mitään tehden. Lähinnä tuli nukuttua pois univelkaa/aikaeroa/työvitutusta, joten tuli elettyä enemmän Bangkokin yössä kuin päivässä. Niinkuin Bangkokissa kuuluukin.

Koh Samed (tai Ko Samet, jne.) oli oikein miellyttävä yllätys. Saarihan on Thaimaan tunnetuista lomasaarista se joka on lähinnä Bangkokia, joten oletin paikan olevan puskettu täyteen kylpylöitä ja vastaavia upmarket resort-tyyppisiä paikkoja. Totuus on kuitenkin toinen, saari on melko maanläheinen ja sitä ei ole päästy pilaamaan liialla rakentamisella. Osin syynä lienee se, että koko saari on luonnonpuistoa (200 bahtin sisäänpääsymaksu suoritettava portilla ensimmäistä kertaa saavuttaessa) ja toivottavasti tilanne pysyy samanlaisena jatkossakin. Bussimatka Bangkokista Ban Phe:n rannikkokaupunkiin vie vajaat 4 tuntia ja siitä Samedille on puolen tunnin pikapyrähdys yhteyslaivalla. Aijuu...Pikkubussi poimi matkustajia pitkin Bangkokia ja viimeisenä rautatieaseman kupeesta kyytiin kiipesi vanha, haiseva brittiläinen hippi. Ja en nyt sano "vanha haiseva hippi" siinä stereotyyppisessä mielessä, vaan tarkoitan enemmänkin sitä, että kyseinen hippi oli vanha ja haisi. Ja oli britti. Jestas että yksi mies saa pakettiauton tunkkaiseen kuosiin. Setä aloitti matkan reippaasti nauttimalla aamiaisen heti oven sulkeuduttua, eli avasi ison Changin. Välillä otti pikkuettonet ja kuolasi pakun lattialle puolisen desiä keltaista mystistä nestettä/ektoplasmaa. Kun päästiin Ban Phe:hen niin setä ei tehnyt elettäkään noustakseen bussista pois ennenkuin muut matkaajat kyselivät herran aikomuksia. Tässä vaiheessa sedällä heräsi kysymys, että "Where am I?" Herra olisikin ollut menossa Koh Changille ja ihmetteli suuresti miksi hänet on roudattu ihan vieraaseen maakuntaan. Tosin lähemmin tarkasteltuna matkalipussa kyllä seisoi, että Koh Samed, joten se reissu oli mennyt siis kokolailla vituralleen ihan alusta asti. Me muut siirryimme yhteysaluksen kyytiin seuraamaan tunnin kestävää spektaakkelinomaista rahdin lastausshowta (kaikkea kananmuninsta kassakaappeihin ja lähinnä heittämällä. Ei kassakaappi kuitenkaan.) ja setää ei sen jälkeen enää näkynytkään, tiedä sitten mihin päätyi. No me päädyimme kuitenkin Koh Samedille josta oli määrä löytää majoitustakin joksikin aikaa. Taksi nakkasi luonnonpuiston portille ilmaiseksi mutta matkan satammaasta siihen kyllä käveleekin kevyesti, elleivät luonnonvoimat ja/tai rinkan paino pistä hanttiin.

Ensimmäisenä vastaan tulee Hat Sai Kaew Beach, joka lienee Samedin biitseistä se isoin ja suosituin. Hiekka on hienoa ja biitsillä mittaa noin kilometrin verran. Rannalla on myös iso liuta ravintoloita ja baareja, joten se on sinänsä turvallinen vaihtoehto myös yöelämän kannalta. Täällä ei kuitenkaan sattunut silmään mitään sellaista majoitusvaihtoehtoa joka olisi laakista kiinnostanut, joten jatkoin talsimista seuraavalle rannalle. Kakkosvaihtoehto on nimeltään Ao Hin Khok ja sen on lähteiden mukaan määrä tarjota reppumatkaajamajoitusta mutta ei osunut edelleenkään kohdalleen mitään mistä olisi viitsinyt maksaa sen 2000 baht/yö mitä niistä pyydettiin. Eli eteenpäin. Kolmas ranta on nimeltään Ao Phai ja johan tärppäsi. Ranta itsessään ei ole esim. Hat Sai Kaewin veroinen (pienempi, ei niin uimariystävällinen) mutta majoitusta löytyi ihan rannan kupeesta ja ei sitä väkeäkään ollut yhtään liikaa rannan kokoon nähden. Majoituksen otin Silversand Resort:sta, jolla on tarjota sekä bungaloweja, että huoneita "päärakennuksessa." Bungalowit olivat valitettavasti finito, joten oli tyytyminen perushuoneeseen. Joka oli tosin perin hyvä, eli tilava huone, lämmin suihku, ilmastointi, jääkaappi+tv, hintaan 1200baht/yö. Huonona puolena mainittakoon se, että jos halusi ajoissa maate se oli melko hankalaa, sillä huoneiston kupeessa sijaitseva Silversandin ravintola muuttui iltaisin diskoksi ja paskatekno jauhoi läpi seinien pitkälle yöhän. Mutta bungaloweja oli kuulemma saanut samaan hintaan ja jos niin on, niin kannattaa kysellä esim. numeroiden 35/36 perään, sijaitsivat kauimpana diskosta ja lähimpänä rantaa. Ei sillä että diskoilu olisi hirveästi päässyt häiritsemään, pari kaljaa ja Samsungia (high tech booze) illalla auttoi kummasti unen tuloon.

Siellä sitä sitten otettiin iisisti 5 päivää; lueskelua, makoilua ja laiskottelua. Loman lukulista tähän mennessä:

Cormac McCarthy: No Country for Old Men. Rankka tarina ja mielenkiintoinen minimalistinen kirjoitustapa. Välillä niinkin minimalistinen, että sitä luulee jättäneensä sivun vahingossa väliin kun tapahtumat seuraavat toisiaan ilman aasinsiltoja. Hyvä kuitenkin. Leffa vielä näkemäti, kannattaako?
Mark Haddon: A Spot of Bother. Ei niin hyvä kuin miehen debyytti mutta oikein viihdyttävää rantalukemista.
Stephen Leather: Private Dancer. Kaiken Thaimaan-reissuillani näkemäni mukaan melko totuudenmukainen kuvaus "baarityttö-farang" - suhteesta ja pakollista luettavaa kaikille Thaikkuihin ensimmäistä kertaa suuntaaville (miehille).
Michael Palin: Hemingway Adventure. Kaukana Palinin parhaista matkakirjoista, kannattaa aloittaa esim. tästä, tai tästä. Sitäpaitsi Hemingway on tappavan tylsä, sanokoon niin sanotut asiantuntijat mitä vaan.
Jeff Abbott: Panic (kesken). Perustriller, lomaviihdettä. Parempi kuin Dan Brown (harva asia ei ole) mutta ei tarvitse lukea toiste.

Biitsiltä suunnaksi tuli otettua Hua Hin semipakollista joulusukulointia varten. Mamma viettää jälleen talvensa Thaimaassa, joten mitäs sitä Jouluna muuta kuin suunta sinne. Aatonaattona huppu tummaksi muutaman muun suomalaissepän kanssa (terveiset vaan Esalle ja Kaitsulle) ja aattona samalla konklaavilla (+mutsi) jouluillalliselle. Tarkoitus oli mennä suomalaiskuppilaan jonka aterioita mutsikin oli vääntämässä mutta koska pieneen baariin oli ahtautumassa satakunta ihmistä, niin plan b oli paikallinen barbeque/seisovapöytä. Homma toimi niin, että pöydän keskellä oli tila, joka täytettiin hehkuvilla hiilillä ja siihen kansi päälle jonka reunat toimivat kattilana ja keskusta paistinpannuna. Sitten vaan rehut/lihat/kalat seisovasta pöydästä raakana ja itse kokkaamaan sen mitä haluaa. Tämä ooljukäniit kustansi sen kolme egeä + kaljat, joka ei noin niinkuin sesonki-iltana ole perin paha hinta. Huassa tuli heiluttua sitten Tapaniin asti ja siitä takaisin BKK:hon.

Viikonloppu taas Bangkokissa ja oikein kunnon rehellinen pashatauti kaupan päälle. Aamulla ennen auringonnousua herätus vatsanväänteisiin ja aamupäivä pöntöllä, cool. Jätän enemmät yksityiskohdat väliin. Siihen päälle sitten semmonen horkkatärinäkuume, että ajattelin jo tämän päivän lähdön jäävän väliin ja edessä olevan lasareetti ja tiputusletkut. Onneksi kyseessä ei ilmeisesti kuitenkaan ollut ruokamyrkytystä kummempi episodi ja kuume meni ohi burnaa popsien. Eli tänään liikahdettiin taas seuraavalle etapille.

Air Asian luotettavin siivin toteutettiin tunnin pomppu Bangkokista Phnom Penhiin ja nyt ois niinku Holiday in Cambodia. Hotelli tuli varattua jokirannasta (Mekong, ei Tammerkoski), mesta on nimeltään Paragon Hotel. Huone ei ollut ihan luvatunlainen, vaan joutui ottamaan kalliimasta kategoriasta (khmerinperkeleet olivat antaneet Turistin huoneen pois lupaa kysymättä) mutta mikäs tässä...Iso twin-huone omalla parvekkeella ja näkymät Mekong-joelle. Varauksessa oli 20$/yö huone mutta tästä luukusta saa maksaa 38$ (huomenna olisi saanut vaihtaa mutta tykästyin parvekkeeseen ja jään tähän). Amerikan dirhamithan on täällä ihan käypää rahaa (vaikka niillä ei nykymaailmassa juuri muuta teekään) ja 1US$ vastaa 4000 rieliä. Maksaessasi taaloilla tulee vaihtareina yleensä sekalainen taala/riel-kasa, joten humalapäiseltä vaaditaan pahimmillaan melkoista matemaattista osaamista. Hintataso on Phnom Penhissä pikaisen tutustumisen jälkeen sama/huokeampi kuin taannoisella Siem Reap-reissulla, kaljan saa siihen yhteen taalaan ja röökistä joutuu maksamaan saman verran. Ruokakaan ei paljoa köyhdytä, sikälimikäli syöminen kiinnostaa. Kotiutuminen oli vasta tuossa kuuden aikoihin joten tänään ei vielä ehtinyt pientä kävelylenkkiä ja illallista enempää tekemään (sairastaminen oli raskasta, väsyttää) mutta riemukkaan Uuden Vuoden juhlistamisen oheen tarkoitus olisi tulevina päivinä pitää tosiasiatkin mielessä ja käväistä ainakin Kuoleman kentillä, Kansanmurhamuseossa ja jossain temppelissä.

Ei tässä vaiheessa muuta, yritetään pysyä kuulolla.

Uutta putkeen

2008-12-18T17:29:00.000+02:00

Aloha, niinkuin täällä on tapana sanoa. Eli ollaan taas Thaimaassa. Paikalle saavuttiin 13.12. ja paluu Suomeen koittaa 15.1. Toistaiseksi on aika mennyt ihan vaan laiskotellessa + kevyttä turismia harrastaessa. Univelka vaati useamman päivän täysipainoista nukkumista ja sittemmin on tullut samoiltua, valokuvailtua ja lueskeltua. Huomenna siirryn muutamaksi päiväksi Koh Sametin saarelle ja sieltä jouluksi Hua Hiniin sukuloimaan. Uudeksi vuodeksi pitäisi keksiä jtkn ja vaihtoehtoina oli lähinnä Laos ja Kamputsea. Laosiin meneminen ei ole kuitenkaan ilmeisesti ihan semmonen "Terve, tulin käymään"-tyyppinen homma, vaan asia vaatii hieman enemmän järjestelyjä. Joten suuntaan varmaankin kohti Phnom Penhiä, eiköhän ne sielläkin jotain metkuja aattoillan kunniaksi keksi. Mutta lisää myöhemmin, sitten kun on jotain kerrottavaa. Ohessa yksi kuva (Wat Po), ei ole ehtinyt oikein kahlaamaan antia vielä läpi. Sommoro.

Kohti kotia

2008-08-24T15:18:00.000+03:00

Naminoue Beach oli kaikkea sita mita kuvittelinkin sen olevan, kuva tulee myohemmin ja puhunee puolestan...

Tokashiki-jima puolestaan oli oikein miellyttava, laivamatka kesti reilun puoli tuntia (hitaamalla patilla reilun tunnin) ja perille pastya vesi oli lamminta, sinista ja puhdasta. Kuten hiekkakin. Tai se ei siis ollut sinista, vaan valkoista. Anyhoo, keskiviikkona olin Tokashiku-rannalla, joka on saaren kahdesta virallisesta rannasta se pienempi. Palvelut olivat minimissaan mutta riittavat (pukuhuone, lukittava kaappi kamoille, suihkutilat, kauppa ja kuppila). Rantaviivaa loytyy vajaan kilometrin verran ja tungoksesta ei ollut tietoakaan vaikka kaynnissa on japanilaisten lomakausi. Uintikelpoiset alueet on rajattu verkolla joka pitaa meduusat ja muut ihmis-sashimista nauttivat oliot loitommalla. Vesi on lamminta mutta ei kuitenkaan samaa tasoa mihin esim. Thaimaan-rannoilla torma. Erinomaisen uimakelpoista kuitenkin. Saarelta lahdettiin takaisin klo 16, joten varsinaista ranta-aikaa kertyi paivaa kohden nelisen tuntia, joka tietty pohjoisen pojalle reilun kolmenkymmenen asteen lampotiolassa on enemman kuin tarpeeksi. Paluumatka oli tulomatkaa mielenkiintoisempi, silla merenkaynti oli voimistunut paivan mittaan melko mukavasti. Laiva rullaili parimetrisia mainikeja mukavasti kallistellen ja pian pikkulasten iloinen okentelu raikasi pitkin kantta. Keskiviikkoilta tuli oltua rauhallisesti, loistava ilallinen ja pari huurteista Rehab-baarissa ja maate.

Torstaina sama aikataulu ja kohde, eli aamulaivalla Tokashikille. Olin suunnitellut kayvani Zamami:lla myos mutta matka-ajasta ja laiva-aikatauluista johtuen sinne olisi pitanyt jaada yopymaan jotta paikasta olisi saanut jotain irti. Talla reissulla on noita laukkuja saanut pakkailla ja purkaa ihan riittavasti, joten tyydyin pariin Tokashiki-reissuun. Tietysti HC-reppureissaaja olisi jattanyt paaosan kamoistaan Nahaan ja buukannut Zamamilta toisen hotellihuoneen samalle yolle. Tama reisu syo kylla muutenkin ihan riittavasti paalua, joten en nyt viitinyt alkaa proystailemaan kahdella hotellihuoneella eri kaupungeissa. Tokashikilla suuntasin talla kertaa sile toiselle rannalle, eli Aharen Beachille. Keskiviikkona sinne ei ollutkaan laivalta edes kuljetusta voimakkaan aallokon johdosta, joka ei olisi mahdollistanut uimista. Torstaina rannalle paasi mutta uimaan ei ollut asiaa tallakaan kertaa voimakkaan pohjavirtauksen vuoksi. Noh, ei se Turistia hairinnyt, kioskilta kylmaa juotavaa, pyyhe rannalle auki ja selalleen kirjan pariin. Ihan hyvin se meni paiva niinkin, ilman pulikointia. Rantakulttuuri talla Japani/Korea-akselilla eroaa muuten merkittavasti siita biletunnelmasta, mika vallitsee esim. Thaimaan-rannoilla. Taalla rannalla ollaan perheen voimin ja lasten ehdoilla ja rantaviivakin pian suurista puhallettavista uimarenkaista. Piknik-kori kuuluu myos ehdottomasti asiaan mutta ei siella tosin kaljansiemailijaakaan kieroon katsella. Tuppaa pahus vaan lampeneman nopeasti naissa oloissa... Iltapaivalaivalla taas poies ja samallaista rallia kuin edellisenakin paivana. Rehab:in baarimikko veikkaili aallokon aiheuttajaksi Filippiinien suunnaalla mellastavaa taifuunia, Okinawaltahan saa menna rauhassa etelaan liki 2000km ennen kuin maata tulee isommin uudestaan vstaan ja se joka sielta vastaan tulee onkin nimenomaan Filippiinit. Perjantaille olin ohjelmoinnut totaalisen vapaapaivan ilman mitaan agendaa, joten torstai-ilta tuli sitten kaytettya sen mukaisissa merkeissa, Rehabissa ja One Way Bar:ssa awamorin parissa.

Perjantai meni paikallisesti ja rauhallisesti; korttien kirjoitusta ja siirtymiseen valmistautumista. Toivottavasti kortit loytavat perille asti, postimerkkeja ostaessani tormasin sellaiseen Okinawan kielimuuriin, joka nakyy varmasti Maan kiertoradalle asti...Parturissakin piti kayda ja se on aina samanlainen seikkailu taalla pain maailmaa, vaikka Turistilla melko simppeli frisyyri onkin. Parran trimmaus herattaa aina samanlaista aitoa iloa parturin tytoissa....

Lauantaina oli hertays ennen viitta ja tiedossa ankaraa matkustamista. Paluu Souliin tapahtui samoja askelmerkkeja pitkin kuin menokin, eli lento ANA:n kyydissa Fukuokaan, Beetlella vesiteitse Pusaniin ja Asianalla sielta Souliin. Nahalta olisi tietysti paassyt suoraankin Souliin mutta hintaeroa tuli sen verran monta sataa nyt kaytettyyn reititykseen verrattuna, etta ei viitsinyt sijoittaa. Eika sitapaitsi ollut niin kauhea kiire takaisin, johan taalla oli sita aikaa ehtinyt viettamaan reissun alussa. Lauantai-iltana olin suunnitellut viela lahtevani Soulin yohon mutta tuon reissaamisen jalkeen siihen ei ollut enaa enerkiaa. Eli illallisen jalkeen nukkumaan. Olisikohan sittenkin pitanyt ottaa se suora lento....

Tanaan olen vaan lompsinut ympariinsa, Namdaemunin ja Dongdaemunin torialueilla, Youidon alueella ja hieman Sinchonissakin. Ja syoty tietenkin. Ruokailu Koreassa on ajoittain hankala urheilulaji, mm. seuraavista syista:

Kielimuuri. Laheskaan kaikissa ravintoloissa ei ole englanninkielisia ruokalistoja, tai japanilaistyylisia, kuvilla varustettuja sellaisia.
Ruuan maara. Positiivinen ongelma sinansa, mutta lahes jarjestaen ruokalajit on mitoitettu kahdelle tai useammalle ihmiselle. Ruokaa siis piisaa mutta tuntuu hieman tuhlailulta joskus...Hieno asia sinansa on ne pienet "side dish:it" joita tulee yleensa aterian kuin aterian kylkeen 2-5 kappaleta. Mmmmm, kimchi....
Ruokailutekniikka. Jokaiselle ruokalajille tuntuu olevan oma kikkansa. Joko se pitaa sekoittaa tasaiseksi sotkuksi, tai kaaria johonkin vaahteranlehteen. Tais sitten se pitaa syoda aspergerilaisittain niin, etta ruokalajit eivat koske toisiinsa. Tai sitten se pitaa syoda chopstickien sijaan lusikalla. Tai toisin pain. Tai....
Asevarusteluteknologia. Koreassa kaytetaan yleensa metallisia chopstickeja, jotka muituttavat muotoilultaan ja kooltaan lahinna kudontaan soveltuvaa designia, kuin ruokailuun soveltuvaa valineistoa. Puikkojen kapeuden lisaksi ne ovat pirun liukkaat, joten meikalaisenkin chopstick-fu on perin heikkoa naiden valineiden kanssa vaikka puisten vastaavien parisa parjaankin erinomaisesti.

Ruoka sinansa on ihan maittavaa, ei tosin yhta hyvaa kuin Korean salmen toisella puolen japanissa. Korealaista ruokaahan kehutaan perin tuliseksi mutta itselle ei sellaista mielikuvaa kylla jaanyt. Kyllahan siita chilia loytyy mutta ei mitenkaan mullistavalla tavalla.

Semmosta. Huomenna lahtee AY041 Incheonista kohti Helsinki-Vantaata 1015 ja iltapaivalla taas kotimaan kamaralla. Onko pakko? Pistetaan reissu pakettiin sitten kotosalla oman koneen aaressa.

Kuvatuksija

2008-08-19T10:31:00.000+03:00

Skidit chillaa suihkulähteessä, Canal City Fukuoka.

Herkkuja ja myrkkyjä Dongmunin torilla, Jeju City.

Täti pistää chiliä nippuun Gupon torilla Pusanissa.

Kunnon kimchi vaatii reilusti valkosipulia. Gupon tori Pusan.

Valas-sashimia yataissa. Nakasu, Fukuoka.

Okinawalla ollaan

2008-08-19T09:30:00.000+03:00

Lauantai-ilta Fukuokassa meni rennoissa merkeissä, söin koko ajan ja join muutaman oluen, lähinnä tuolla Nakasun ja Tenjinin alueella. Japanilainen ruoka on kyllä mahtavaa, jatkuvasti piti piipahtaa jossain ravintolassa vetäisemässä joku pikkusetti. Sunnuntaina olin suunnitellut meneväni baseball-peliin kannustamaan paikallinen joukkue voittoon mutta peli olikin jo iltapäivällä ja koska sunnuntaina keli suosi sateisen lauantain jälkeen päätin viettää päivän ulkosalla lompsien. Tuli käytyä taas temppelissäkin mutta vain koska se sattui kohdalle, en jaksanut lähteä erikseen sellaista etsimään. Ja olihan se 11-metrinen puinen Buddha-patsas ihan komea. Illalla istahdin yhteen monista joen rantaan pystytetyistä yatai-paikoista ja siinä meni useampi tunti leppoisasti useamman ruokalajin parissa, natiivien kanssa läpistessä. Valas-sashimia, mmmmm....

Maanantaiaamuna suunta Fukuokan kentälle, joka on osattu nerokkaasti rakentaa lähes kaupungin keskustaan, joten hotellilta kentälle ei mennyt kuin reilut 10 minuuttia. Kentällä on tosin aamupäivällä melkoinen ruuhka, joten kannattaa varata aikaa niitä muodollisuuksia varten. Homma kuitenkin sujui melko näppärästi ja Travelstartin kautta tehty varauskin löytyi. Pian Turisti pakattiinkin neljänsadan innostuneen japanilaisen kanssa All Nipple Airwaysin triplaseiskaan ja puolentoista tunnin pomppu Nahan lentokentälle Okinawa-hontolle lähti jotakuinkin ajallaan. Loppulähestymisen aikana saa jo tuntumaa alueen syvän sinisiin vesiin, sillä kiitotie alkaa aivan rannasta, joten merta pääsee ihailemaan viimeisten kilometrien aikana hyvinkin läheltä. Nahassa Turistia odotti 32-asteinen trooppinen lehmänhenkäys ja sitä herkkua on luvassa koko viikoksi (sääennuste tälle viikolle: yön alin 25, päivän ylin 33, vähäistä pilvisyyttä). Lentokenttä sijaitsee täälläkin kaupungin kupeessa ja koska hotellini sijaitsee aivan monorail-aseman vieressä oli se näppärin tapa siirtyä kentältä hotellille. Toyoko Naha Inn on tyypillinen japanilainen business-hotelli, melko uusi sellainen. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että ns. luonnetta paikalla ei ole edes nimeksi mutta palvelut pelaavat (WLAN-aulassa, LAN-huoneessa, pesukone käytettävissä, jne), huone on asiallinen ja sijainti on hyvä, sillä hotellilta tallustelee Nahan pääkadulle Kokusai Dorille viidessä minuutissa. EIlen tuli siis lähinnä tutustuttua keskustaan ja nautittua (taas) paikallisesta ruuasta. Tänään päivän alkuosa meni laturin jahtaamiseen, Nikonista loppui virta ja laturi unohtui ilmeisesti Souliin. Pokkarikamera on kyllä mukana kaiken varalta mutta päätin yrittää kuitenkin löytää laturin ja neljäs kauppa tuotti tuloksen. Tosin aikaakin meni se kolmisen tuntia. "Meinasi" tulla jano ja hiki. Alkuperäinenkin laturi lienee tallessa, menen lauantaina takaisin Souliin samaan hotelliin jossa yövyin reissun aluksikin joten sitten piisaa virtaa. Piti tulla välillä hotellillevilvoittelemaan, lataamaan kameraa ja pesemään pykkiä, hetken päästä suunta kohti Naminoue Beachiä.

Huomiselle ja ylihuomiselle on suunnitteilla retkeilyä, sunnaksi on tarkoitus ottaa Tokashiki-jima ja Zamami-jima, päivä kummassakin. Perjantain ohjelma on vielä auki, todennäköisesti se tulee vietettyä ihan paikallisesti vaan, lauantain on aikainen lähtö takaisin kohti Soulia.

No nyt on nähty kaikki....

2008-08-17T18:10:00.001+03:00

...tulen kotiin ensitilassa. Oheinen kuva näyttää sen miksi; minä ja Niiskuneiti Lapparilla Moomin Bakery&Cafe:ssa, Fukuokan Canal Cityssä.

Japaniassa jälleen

2008-08-16T08:37:00.000+03:00

Tänään on lavvantai, joten lienen Fukuokassa.

Päivitin hieman edellistä blogi-merkintääni mutta en jaksanut alkaa laittamaan ääkkösiä ja öökkösiä kohdalleen (oma läppäri käytössä jälleen), deal with it.

Kelataanpa sitten menneen viikon tapahtumat kronologisessa järjestyksessä.

Maanantai 11.8.
Aamusella ripsi edelleen satunnaisesti vetta, joten aamiaisen jälkeen oli ohjelmassa check out ja suunnaksi Jeju City. Aamiaisesta sen verran, että länsimaiseen sellaiseen ei tässä hotellissa kannattanut rahojaan sijoittaa (ei kuulunut huoneen hintaan) ja The Sunbee hotellissa Soulissa ei aamiaismahdollisuutta ollut lainkaan. Kannattaa siis suunnata kylille ja paikallistaa joku monista kahviloista, omaksi suosikiksi muodostui jo Soulissa paikallinen leipomo/kahvilaketju Tous Les Jours (peruskorealainen nimi). Hätätilassa käy jopa Starbucks mutta pyritään suosimaan paikallisisa. Jeju Cityn suuntaan siirtyminen toteutui helpoimmin käyttämällä jälleen lentokenttäbussia #600 ja sitten kentältä taksilla hotellille. Jejun lentokenttä on käytännössä keskellä kaupunkia (~4km keskustaan), joten sieltä ei kannata lahteä kirkonkylälle julkisilla kikkailleen ellei pätäkkä nyt satu olemaan aivan finaalissa. Hotelli Robero osoittautui ennakoitua prameammaksi pytingiksi marmoreineen ja kaakeleineen, joten hinta/laatusuhde oli erittäin kohdallaan (32€/yö netistä asiarooms.com:in kautta varattuna). Sijaintikin on mitä mainioin keskusta-alueen tutkimiseen. Asettauduttuani taloksi suuntasinkin keskustan katuja mittailemaan tutkimamalla mm. useamman korttelin alueelle levittäytynyt Dongmun Market, jne. Illalla suunta Tap Dongiin sashimi-kadulle illastamaan (ei, en tiedä mitä kaloja söin) ja siitä Tombstone-baariin muutamalle tuopposelle. Tombstone on länkkäri-kitschiä parhaimmillaan/pahimmillaan (Bar Nevada steroidikuurin jälkeen) mutta Samuel Adams Boston Lager tuoppi hintaan 2500 wonia takaa sen, että sisustus ei kauaa häiritse...

Tiistai 12.8.
Tiistaille oli ohjelmoitu vielä yksi nähtävyys pällisteltäväksi ja sää sai sanella sen, kumpi kahdesta potentiaalisesta kohteesta tulisi olemaan Turistin ohjelmassa. Aamu valkeni aurinkoisena mutta viimeisen kolmen päivän sateet saivat valinnan kääntymään Manjang-gulin laavatunnelin puoleen (toisena vaihtoehtona oli Sangumburin kraateri). Vettä alkoikin tulla kuin Esteristä heti kun hyppäsin bussin kyydistä noin tunnin matkan päässä Jejusta itään ja sadeviitasta huolimatta 2,5km kävelymatka valtatieltä tunnelille oli kaikkea muuta kuin lomarentoutumista parhaimmillaan...Itse laavatunnelissa sateli onneksi vähemmän (jonkin verran kuitenkin, laavakivi kun päästää veden lävitsensä melko vaivattomasti) ja Turisti oli perin tyytyväinen siihen vajaan 20 asteen lämpötilamuutoksen joka odotti luolassa ulkoilmaan verrattuna. Luolaa pääsee tutkimaan reilun kilometrin matkalta mutta valitettavasti luola on sen verran hämärästi valaistu että harrastelijageologi joka meissä kaikissa asuu ei pääse tutkimaan kallioiden muotoja kovinkaan tarkkaan. Kääntöpisteellä odottaa seitsen metrinen laavapilari ja siitä sitten 180 asteen käännöksen kautta kilometrin verran takaisin ulkoilmaan. Lounaan jälkeen takaisin kohti bussipysäkkiä ja kaikeksi onneksi sade lakkasi heti kun pääsin pysäkille. Mikä vielä parempaa, Jejussa odotti aurinko ja liki pilvetön taivas...Turistia ei lykästä. Hetken lepäilyn jälkeen illallinen ja White Beach Hotellin kattoterassibaarin kautta maate valmistautumaan seuraavan päivän siirtymään.

Jejun saaresta voisi todeta yhteenvetona, että perin luonnonkaunis paikka mutta edellyttää aktiivista lomailua, ei niinkään chillailusaari. Seogwipo on hyvä tukikohta saaren eteläosan nähtävyyksien tutkimiseen mutta mikäli haluaa lomaltaan muutakin kuin hikipäässä ravaamista,
niin Jeju City antaa mahdollisuudet pienimuotoiseen kaupunkilomailuun. Mutta jos kaipaa raukeaa rantaköllöttelyä ei Jejulle kannata suunnata, siihen saarta ei ole tarkoitettu.

Keskiviikko 13.8.
Aamiaisen jälkeen kumijalka alle ja Jejun lentokentälle, suuntana Pusan. Lento on lyhyt pomppu, noin 40 minuuttia ja perillä oltiin aikataulusta edellä. Hotellia en ollut ennakkoon siis järjestänyt mutta lentokentän turisti-infon opastuksen avulla otin alle lentokenttäbussin numero 2 ja suuntasin Gwangalli Beachin suuntaan majoituksen löytämiseksi. Täytyy sanoa, että Pusan teki Souliin verrattuna vaikutuksen jo heti bussimatkalla. Kaupunki on noin neljän miljoonaan ihmisen kuhiseva metropoli joka on ahdettu vuorten ja kukkuloiden väleihin ja rinteille, Japanin meren rajoittaessa kaupungin levittäytymistä etelään. Tästä maantieteestä ja sitä värittävistä rakennuksista johtuen itselleni tuli mieleen Hongkong. Lentokenttäbussin ensimmäinen pysäkki on Geumnyeonsan metroaseman maisemissa, josta jalan matkaten ja oikealle kurvaten törmää ennen pitkää (alle 10 minuutin kävelymatka) Gwangalli Beachiin ja sen rantakatuun. Rantakatua reunustaa suuri määrä erilaisia majoitusvaihtoehtoja ja laiskana miehenä joka raahaa painavaa reppua yli 30 asteen helteessä valitsin omaksi hotellikseni ensimmäisen kohdalle osuvan jossa on englanninkielisiä merkintöjä fasadissaan. Kohdalle osui Park Hotel joka osoittautui hieman hotelli Roberoakin prameammaksi mutta hinnan ollessa abaut suunnitelluissa rajoissa (80000 wonia/yö, reilut 50€) päädyin siis sinne. Merinäköalasta olisi joutunut pulittamaan 150t/yö mutta omasta huoneestanikin oli osittainen merinäköala (ensimmäiset ikkunat rantakadun kulman takaa), niin mitä sitä suotta maksamaan sellaisesta jonka saa ilmankin. Kotiutumisen jälkeen suuntasin Gupo Market:in suuntaan toiselle puolelle kaupunkia ihmettelemään erästä paikallista erikoisuutta, eli myynnissä olevia koiria. Ja ei niitä lemmikkieläin sellaisia, vaan ruoaksi jalostettuja. Koiran syöminen ei ole nykyään enää niin suosittua Koreassakaan kuin se on joskus ollut mutta kauppa käy kyllä edelleen. Kun kyseinen osasto markkinoilta löytyi, niin Turistia opastettiin saman tien että valokuvien ottaminen ei ole sallittua ja että olisi suotavaa jatkaa matkaa suoraan osaston läpi vaan. Ja ei siitä kyllä tehnyt juuri kuvia ottaakaan, saati sitten jäädä siihen hengailemaan. Eläviä koiria säilytettiin noin metrin korkuisessa ja 2x2m häkissä, joissa otuksia oli kymmenkunta. Vieressä joka kauppiaalla oli sitten vitriini, jossa esiteltiin kaupan olevia lopputuotteita. Gupon markkinoilla oli muutenkin voimakkaimmat tuoksut mitä näillä reissuilla on tullut vastaan (välillä tuoksui, välillä haisi mutta koko ajan täysillä) ja päästessä tälle eläinosastolle ne voimistuivat aivan uuteen potenssiin, sillä kaupan oli luonnollisesti koirien lisäksi muitakin elikoita (hanhet, kanat, jänikset, jne) jotka käyskentelivät alueella semivapaina. Raitis ilma oli tervetullutta. En ole itse mikään vannoutunut eläinten ystävä mutta kyllä tuo koirakauppa hieman hämmentävältä tuntui. Toisaalta kukas minä olen muiden kulttuureja tuomitsemaan...Ekstreme torikierroksen jälkeen suunta Seomyeoniin kirjakauppoja varten (reissun enimmäinen kirja luettuna vasta nyt. Irvine Welsh: If You Liked School, You'll Love Work, keskinkertaista Welshiä novellikokoelman muodossa. Mukaan tarttui Mark Haddonin The Curious Incident of the Dog in the Night-time ja Carl Saganin Cosmos) ja illalliselle (tietääkseni ei koiraa). Illalla vielä käyskentelyä Gwangallin rantakadulla ja kevyttä pub crawlingia.

Torstai 14.8.
Tulihan liikuttua lomalaiseksi ihan liikaakin....Aamulla suuntasin aiemmista puheista huolimatta metrolla kohti Beomeosan temppeliä, joka meni kategoriaan "ihan kiva." Temppeli sijaitsee vuoren rinteellä ja sen kupeesta lähtee 9km pitkä, vuoren harjannetta seuraileva trekkailureitti kohti Geumjeong Fortressia. Keskiviikkona harkitsin vielä tämän reitin kävelyä mutta onneksi hautasin sittemmin ajatuksen. Beomeosa oli täynnä toinen toistaan uudempiin trekkausvälineisiin pukeutunutta (paikallista) väkeä joilla oli ilmeisesti tarkoituksena oikeasti toteuttaa tämä ajatus. Näytti olvean vahvasti välieurheilua tuo reippailu....Itse siirryin kuitenkin suunnitelman b-pariin. Eli otin uudestaan metron alleni ja suuntasin kohti köysirataa joka nostaisi turistin 1200 metrin matkalla yli 500 metriä Geumjeongin huipulle. Kyseisen hiihtohissin gondolista aukeaa komeat maisemat yli koko Busanin ja vaikka voitelukelit ovatkin hankalat, niin vuorella kannattaa piipahtaa jo ihan vaan senkin takia, että siellä on useampi aste viileämpää kuin merenpinnan tasalla ja ennen kaikkea kosteusprosetti ylhäällä on huomattavasrti siedettävämpi. (BTW; jos hiihtäminen kiinnostaa niin sekin onnistuu Busanissa läpi vuoden). Päästyäni ylös suuntasin kohti Geumjeong Fortressin eteläporttia, josta oli tarkoitus kurvata kohti Seokbulsan temppeliä. Seokbulsaa ei jostain syystä ole merkitty esim. Pusanin tursitikarttoihin, johtuuko siten syrjäisestä sijainnista vaimistä, mutta Lonely Planet Korean jokseenkin epämääräisten ohjeiden perusteella paikka oli tarkoitus löytää. Eteläportti on noin 1,5km päässä köysirata-asemalta ja siitä kurvataan alamäkeen kohti Nammanin kylää, jonka ohituksen jälkeen helppokulkuinen polku muuttuu kivikoiksi ja purojen yli pomppimiseksi, paikoin melko jyrkaksikin sellaiseksi. Tätä jatkuu noin kilometrin, jonka jälkeen matkaaja yhyttää tien (sinne pääsisi siis ilmeisesti taksillakin...) jota lähdetään puolestaan kapuamaan ylämäkeen. Mutkitteleva ie nousee liki 20 asteen kallistuksella ~500-600 metriä ja voilá, olet saapunut Seokbulsaan. Itse temppeli sisältää näyttävän Buddhan-patsaan ja tyylikkäitä vuoren seinään hakattuja buddhalaisia reliefejä. Temppeli oli tyylikäs, ei ehkä matkan vaatiman vaivan arvoinen mutta toisaalta se matka on osasyy vierailla ko. rakennuksessa. Tuli aika lähteä takaisin samaa reittiä ja tässä vaiheesa koko homma tuntui helvetin huonolta ajatukselta. Tien varressa hieman ennen temppeliä on pieni paikallinen kuppila jonka salin keskellä pulppuaa lähde josta matkaaja voi täyttää juomapullonsa ja siitä sitten ensin alas ja sitten ryteikköä pitkin ylös Nammanin kautta eteläportille ja köysiradalle. Koko reitti on pituudeltaan noin 7 kilometriä, paikoin melko haastavaa maastoa, joten varaudu hommaan siihen soveltuvin kengin. Voi sitä hien määrää. Paha sanoa paljonko tuossa matkan aikana tulee korkeuseroa mutta lämpötila- ja kosteusero on havaittavissa ilman mittalaitteitakin. Apropos, pitääkin lukaista jostain miksi buddhalaisuus tuntuu olevan naisten juttu Koreassa. Sekä Beomeosa, että Seokbulsa olivat täynnä naisia suorittamassa palvontamenojaan, miehiä ei paikalla näkynyt kuin turistin roolissa. Tämän tetsauksen jälkeen illalla ei tehnyt mieli tehdä muuta kuin syödä ja juoda Gwangallilla, joten kaupunkiseikkailut saivat jäädä sikseen.

Perjantai 15.8.
Torstain ahkeroinnin jälkeen nyt oli vuorossa puhdas laiskottelupäivä. Pitkät yöunet ja myöhäisen aamiaisen jälkeen suoraan rannalle koko päiväksi. Perjantai oli Koreassa juhlapäivä maan juhlistaessa itsenäisyyspäiväänsä ja tämä näkyi myös rannalla sen täyttyessä nopeasti puolen päivän jälkeen. Pusanin satama on yksi maailman vilkkaimmista ja vaikka se ei sijaitsekaan Gwnagallin välittömässä läheisyydessä, niin vesi tällä alueella ei ole puhtainta mahdollista. Lähinnä kyse on roskista (risuja, lehtiä, yms.), itse veden laatu täyttää uimakelpoisuuden vaatimukset, joten pulahtamassakin piti käydä. Ei erityisen lämmintä mutta perin virkistävää. Puhtaampaa vettä löytyisi pohjoisemmalta Haeundaen rannalta, joka on myös Korean suosituin rantakohde. Mutta koska elokuu on paikallisten lomakausi ja ertyisesti nyt itsenäisyyspäivänä päätin pysyä poissa ko. rannalta, tungos siellä voi tarinoiden mukaan olla legendaarinen. Siinä se päivä sitten menikin, illallisen jälkeen kantapaikaksi muodostuneeseen Hollywood Star-baariin (americanaa, biljardipöytä, dartsia, musiikkia, jne.) parille ja unille valmistautumaan uusiin koitoksiin.

Lauantai 16.8.
Aamulla piti jättää hyvästit Pusanille, valitettavaa sinänsä. Tuli vietettyä ihan liian paljon aikaa Soulissa (ja menen vielä takaisinkin reissun lopuksi) ja aivan liian vähän Pusanissa. Siinä missä Soulista jäi hieman hajuton ja mauton kuva (ei Tokion loistokkuutta/outoutta mutta ei myöskään sellaista rosoisuutta, jolla voisi erottua edukseen), niin Pusanista sai pikaisen visiitin perusteella erittäin positiivisen kuvan. Tänne takaisin toistekin.

Kymmeneltä lähti siis laiva Pusanin satamasta kohti Fukuokaa. Tämä osuus oli yksi reissun suunnittelun kulmakiviä, pitää päästä laivalla Japaniin. Miksikö? Koska se on mahdollista, eli sama syy miksi menin aikanaan junalla Mongoliaan. Nopeimmat vesiyhteydet näiden kaupunkien välillä tarjoaa Kobee/JR Beetle, jonka paatit taittavat 210km matkan noin kolmessa tunnissa. Matka-aika kuitenkin vaihtelee 15-20 minuuttia valastilanteen mukaan, kun valaita havaitaan alueella runsaasti ovat pikaliikkujat pakoitettuja alentamaan matkanopeuttaan. Olin varannut ja maksanut liput netin kautta etukäteen ja siellähän ne olivat noudettavissa. Tosin ylimääräinen "fuel surcharge"-maksu on löytänyt tiensä lentoliikenteestä myös vesille, tässä tapauksessa se oli 33000 wonia. Matka alkoi rauhallisesti mutta pian Pusanin satama-altaasta päästyämme merenkäynti yltyi ja allokko oli kapteenin ilmoituksen mukaan 1,5-2 metriä. Aallokon koon huomioiden kantosiipialus kulki melko tasaisesti, ei juurikaan VR:n kyytiä pomppuisampaa. Fukuokaa lähestyttäessä allokko talttui ja meri muuttui peilityyneksi mutta tilalle saimme ukkosen ja kaatosateen. Win some, lose some. Fukuokan satamaterminaalissa ei ollut turisti-infoa mutta läjä hotellien käyntikortteja läytyi, joukossa Arty Inn hotellin kortti jonka avulla taksikuski toimitti Turistin perille. Eli nyt täällä, ylihuomenna Okinawalle. Toistaiseksi mennyt ilman suurempia kommelluksia, toivottavasti tahti jatkuu samanlaisena. Olisi ikävä joutua esim. ostamaan uudet lentoliput Nahaan ja takaisin...Päivittelen lisää myöhemmin, katsotaan jos löytyisi vaikka jokunen kuva.

Paivitysta Jejulta

2008-08-10T14:52:00.001+03:00

Jejun saarella on nyt oltu torstaista alkaen, viela huomiseen taalla Seogwipon kaupungissa saaren etelarannikolla ja huomenna pariksi yoksi Jeju Cityyn pohjoisrannikolle.

Torstainen siirtyminen Soulista tanne sujui ihan mallikkaasti, Asiana hoiti homman niin kuin pitikin ja Jejun lentokentalta hotellille Seogwipoon paasi sujuvasti lentokenttabussilla (noin tunti ja olikohan muistaakseni 5000 wonia). New Kyungnam Tourist Hotel ajaa asiansa vaikka uutta siina ei olekaan kuin kirjaimellisesti nimeksi. Hotelli oli nimittain uusi viimeeksi joskus silloin kun presidentit olivat viela Kekkosia mutta kun hintaakaan ei ole kuin sen 30 euroa/yo niin parjaahan tassa. Sijainti on hyva mutta toisaalta tallaisessa pikkukaupungissa huonoja sijainteja ei olekaan. Tosin vaihtoehtoja taalta on vaikea loytaa tassa hintaluokassa, halvempaa loytyy kylla (hostellityyppista majoitusta) ja reilusti kalliimpaakin noista ranta-resorteista mutta meidat keski-ikaiset ja keskiluokaiset on unohdettu keskihintaisen majoituksen suhteen.

Torstai meni majoittumisen jalkeen ruutukaavan haltuunottoon ja illan olympiafutismatsin Kamerun-Korea seuraamiseen, joten siita ei sen enempaa. Perjantaina piti kayda vahan pallistelemassa nahtavyyksia, eli kaupungin kupeessa olevat vesiputoukset Cheonjiyeon Pokpo ja Jeonbang Pokpo ja sitten kauempana itarannikolla sijaitseva Seongsang Ilchulbong kukkula. Vesiputoukset olisivat kaivanneet vahan enemman vetta virtaamaan niiden halki, nyt olivat lahinna pelkkia putouksia... Seongsang Ilchulbong oli ihan komea ja hourupaissaan tuli kavuttua sinne huipullekin. Hullua puuhaa yli kolmenkymmenen asteen lammoissa mutta komeat oli nakoalat. Paikallisbussit kulkevat Seogwiposta rannikkoa itaan ja lanteen jatkuvalla syotolla, joten niilla on sinansa ihan kateva liikkua paikasta toiseen (ja huokeaakin). Vaikka saari on pienehko (30 x 70km oppaan mukaan) ja Seongsang Ilchulbong vain noin 50km paassa niin bussi kulkee lapi useammankin kylapahasen ja kun +/- satavuotiaita mummoja pudotellaan ja poimitaan nakkikioskilta kuin nakikioskilta, niin matkaan vierahtaa kylla toista tuntia. Mutta mikas siina, ei Turistilla ole kiire. Illalla piti kayda ottamassa maistiaiset Seogwipon yoelamasta ja paadyin istumaan iltaa Jejun K-Liigassa pelaavan futusjoukkueen edustajien kanssa. Sekoittivat viskia ja kaljaa keskenaan samaan lasiin, ilmankos ovat liigan alemman keskikastin joukkue....

Lauantaina hakeuduin katselemaan kivia. Tarkemmin sanottuna Jusangjeolli-kivia, laavamuodostelmia noin 10km paassa Seogwiposta. Kivoja kivija. Siita jatkoin Cheonjeyeon Pokpo-putouksen kautta tarkastelemaan korealaista rantaelamaa Jungmun Beachille. Korealaiset ovat uidesaankin kaytannossa taysissa pukeissa. Kayvat varmaan suihkussakin palttoo paalla. Rannalta kotiin auringon painuessa mailleen ja illalla kevytta kayskentelya kaupungilla, tosin pohkeissa alkoi mennyt viikko jo painamaan siihen malliin etta unimasa kutsui jo ennen puolta yota.

Talle paivalle oli ohjelmoitu nahtavyysvapaata laatuaika itsensa kanssa, tarkoitus oli lahinna kayskennella kevyesti kaupungilla, kayda kenties tekkaamassa Seogwipon markkinapaikka ja sen sellaista. Koko paivan on tullut kuitenkin ihan perseettomasti vetta, joten muutama lyhytta pyrahdysta lukuunottamatta koko paivan on saanut olla sisatiloissa. Tosin jalat on huutanut hoosiannaa jo pari paivaa, saavathan vahan lepoa nekin. Toivottavasti huomenna saa suosii sen verran etta ehtii ennen siirtymataipaletta kayda viela vahan kaupungilla.

Hotellin tietsikka ei oikein suostu yhteistyohon kanssani, joten en jaksa nyt tapella taman kanssa enempaa. Oikoluku, kuvat ja linkitys jaakoon seuraavaan kertaan, jos saisi oman lapparin vaikka verkkoon. Joten arrivederci and stay black brothers.

Tiivistelma Soulista

2008-08-06T17:57:00.000+03:00

Perkele kun on kuuma ilta, kymmenen aikoihin pyorittiin viela kolmenkympin nurkilla, kosteusprosentin ollessa abaut 90. Hiki tuli.

Viikonloppu meni lahinna aikaeroon totutellessa ja Sinchonin houkutuksiin tutustuessa. Sunnuntai oli taas se perinteinen unipaiva, kuten aina nailla reissuilla se pahin jetlag iski kaksi paivaa saapumisen jalkeen. Maanantaina leikin kiltisti turistia ja tutustuin pariin palatsiin/temppeliin; Jongmyo ja Changgyeonggung (pyorittelepas tuota kielen paalla hetken aikaa...). Naista kahdesta Jongmyo on UNESCO:n maailmanperintolistallakin mutta johtuuko sitten siita, etta on tullut nahtya nailla reissuilla niin monta kymmenta palatsia ja temppelia, vai mista, mutta ei naista kumpikaan jaksanut oikein savayttaa...Pitanee alkaa jatkossa vahentamaan temppelien perassa ravaamista ja kohdistaa aika tehokkaammin johonkin muuhun. Tai valita kohteet vaan tarkemmin. Tosin keli oli mita mukavin, joten olihan noiden tsekkaaminen ihan hyva tekosyy viettaa hieno paiva ulkosalla puistoissa maleksien. Ja pysyihan siina samalla poissa pahanteosta. Illalla suuntasin N'Soul-torniin maisemia ihmettelemaan. Tornin juureen johtaa varmasti monikin reitti muta itse valitsin tuollaisen hiihtohissityyppisen ratkaisin, joka kiikutti turistin kiljuvien paikallisten seassa Myeong-dongin metroaseman lahelta kukkulan huipulle. Tassakin kohtaa joutui vertaamaan Soulia Tokioon ja ihan samalle tasolle ei nakoalat tasta tornista paase, kuin mihin Tokyo Tower kykenee. Soulin kaupunkikuva on muutenkin hieman matalaviritteisempi kuin Tokion, joten nuo iltamaisematkaan eivat saavuta ihan samaa loistokkuutta, kuin Tokiossa.

Tiistaina koitti siis USO:n DMZ-retki, joka edellytti Turistilta epainhimillista heratysta jo ennen kuutta. USO:n toimistolla piti ilmoittautua pukeutumissaannoston mukaan asustettuna seitsemalta ja bussit liikahtivat 07:30. Freedom Highway:ta pitkin ajellessa saa jo maistiaisia siita, mita elama Pohjois-korean oikein on, silla valtatie on koko matkaltaan aidattu ja piikkilangoitettu ja sita reunustavat miehitetyt vartiotornit 100-200 metrin valein. Erityisesti valtatien varressa virtaavaa Han-jokea on kuulemma usein kaytetty pohjoisen toimesta vakoojien muiluttamiseen maahan, joten uhka on ilmeisesti ihan todellinen eika pelkkaa paranoiaa. Panjumoniin saavuttiin aikataulussa ja siella USO:n kiertuebussi vaihtui viralliseen YK:n vareissa olevaan siniseen bussiin, jolla siirryttiin Camp Bonifas:in rajojen sisapuolelle. Samalla bussiin nousi USA:n armeijan edustaja joka tarkasti matkustajien passit (esim. Etela-korean kansalaiset eivat saa vierailla DMZ:lla) ja toimi kiertueoppaana alueella. Camp Bonifas:ssa katselimme lyhyen PowerPoint-esityksen Korean Sodasta, DMZ:n perustamisesta ja sen historiasta. Lisaksi kerrattiin kayttaytymissaantoja (esim. Pohjois-Korean sotilaita ei sovi juurikaan noteerata, ei saa antaa kaytoksellaan propaganda-aineistoa koska kaikki vierailijat valokuvataan Pohjoisen toimesta, jne.) ja sita missa saa kuvata ja missa ei. Bussissa viela erikseen teroitettiin koska kuvauskielto oli voimassa ja koska ei. Nyt oltiin sellaisella alueella, etta ainakaan Turistille ei olisi tullut mieleenkaan poiketa saannoista sitten mitenkaan. PP-esityksen jalkeen hypattiin takaisin linja-autoon jolla siirryttiin Freedom House:n eteen ja sen kautta varsinaiselle rajalle. Rajalla sai yllattaen kuvata melko vapaasti, tosin haahuilemaan ei saanut lahtea vaan muodostelman piti sailya ja esim. siirryttaessa Freedom House:n edesta fyysisesti rajalla sijaitsevaan Armistice Room:iin ei saanut pysahtya. Tosin pohjoisen sotilaita rajalla oli valitettavan vahan. Armistice Room:ssa seisoi vartiosa vain Etela-Korean sotilaita, vaikka tasan puolet huoneesta sijaitsee Pohjois-korean puolella. Tieda sitten minkalaiset jarjestelyt on voimassa silloin kun paikalla ei ole turisteja. Koomikoksi osoittautunut sotilasoppaammekin viihtyi Armistice Room:ssa vain etelapaadyssa koska siella on kuulemma merkittavasti turvallisempaa...Seuraavaksi joukot lastattiin takaisin bussiin ja siirryimme Checkpoint 3:lle, jonka laheisyydessa tapahtui vuoden 1976 kirvesmurhat ja josta nakyy suoraan Pohjois-Korean Propaganda Village:en. Kylan virallinen nimi on Gijeong-dong mutta koska kylasta oli tapana toitottaa siis tuota pohjoisen propagandaa valtavilla kaiuttimilla, kutsutaan sita Propaganda Villageksi. Tuota propagandaa osaa kylla etelakin, "freedom-sita" ja "freedom-tata" pukkaa joka tuutista, joten ihan pureksimatta ei kannata kaikkea kuulemaansa niella... Checkpoint 3:n jalkeen pyorahdettiin viela "Bridge of No Return"-sillalla, jossa ei kuitenkaan sopinut poistua autosta. Kierros paattyi viela pakolliseen kayntiin matkamuistomyymalassa ja sitten lounaalle. Lounaan jalkeen ohjelmassa oli viela vierailu Yeolsoe DMZ Observatory:ssa ja kolmannella tunnelilla, The Third Tunnel of Aggression (oiva nimi punk-orkesterille). Yelsoesta aukeaa nakoalat yli DMZ:n pitkalle pohjoisen puolelle ja nakymia voi tarkastella terassilla olevilla kaukoputkilla. Valokuvaaminen paikalla on tehty kokolailla mahdottomaksi koska terassin reunalla se on kielletty. Alue jolta saa kuvata on merkitty lattiaan keltaisin viivoin mutta mikali kuvaaja ei ole pitkalti yli kaksimetrinen ja kameran zoomissa riittavasti potkua, ei kannata vaivautua. Kolmas tunneli on kolmas Etelan loytama, Pohjoisen kaivama rajan alittava tunneli. Tunneli sijaitsee yli 70 metrin syvyydessa ja silla on pituutta 1600m. Se loydettiin vuonna 1978 ja sittemmin niita on loytynyt viela muutama lisaa. Tunneli on nykyaan suljettu rajan kohdalta betoniestein ja mikali paatat vierailla tunnelissa kannattaa pysya ryhman keulilla jotta oppaan talla kaantopisteella kertomat jutut kuuluvat myos sinun korviisi. Muuten paadyt kumartelemaan edes takaisin muutaman sata metria ja toteat jalkikateen kayneesi vain pikaisesti kosteassa tunnelissa. DMZ-kierros paattyi takaisin USO:n toimistolle n. 1530. Kierros oli erittain mielenkiintoinen ja suosittelen kaikille Soulissa vieraileville. USO ei ole kuitenkaan ainoa matkojen jarjestaja, googlettamalla loytyy lisaa, tarkasta vain kiertueen sisalto ennen ilmoittautumista, silla esim. Etela-Korealaisille suunnatulla kierroksella jaa raja nakematta.

Illallisen jalkeen piti lahtea haahuilemaan jonnekin paamaarattomasti mutta en paassytkaan hotellilta muutamaa sataa metria pidemmalle kun joka paikassa olikin yht'akkia valtava maara mellakkapoliiseja. Jo maanantain poliiseja nakyi melkoinen maara, silloin mielta osoitettiin ilmeisesti jossain City Hall:in nurkilla. Maanantaina vastustettiin lihan tuonnin vapauttamista USA:sta Koreaan ja edellisella viikolla oli mellakoitu Japanin vastaisissa tunnelimissa Dokdo-saarten vuoksi. Nyt oli siis aiheen George W. Bush ja hanen saapumisensa valtiovierailulle. Mellakoijien maaraksi arvioitiin n. 20000 ja poliiseja vaikutti olevan melkein yhta paljon. Taytyy myontaa etta ihailtavan tehokasta oli polisien toiminta, joukko-osastot siityivat uuteen hotspottiin vilauksessa jos alkoi vaikuttaa silta, etta rauhattomuudet leviavat Jongno-kadulta. Seurailin toimintaa reilun tunnin, sina aikana poliisit saivat reunustettua kaytannossa koko Jongno-kadun siten, etta mielenosoittajilla ei ollut kuin yksi suunta mihin siirtya. Vesitykitkin olivat kaytossa ja mellakoiva mielenosoittajajoukko saatiinkin hajoitettua iltakymmeneen mennessa. Eras Soulissa asuva lankkari jonka kanssa siina sivussa keskustelin totesi etta Koreassahan ei syyta mellakointiin tarvita, se on kaytannossa kansallisurheilua. Hankin tosin ihmetteli kovin mielenosoituksen ajoitusta, eihan nyt ollut edes lauantai-ilta vaan huvittelua harrastettiin keskella viikkoa.

Mielenopsoituksen laannuttua suuntasin viela Hongdaen alueelle haahuilemaan ja piipahdin kaymaan oluella. Piipahdus venahti pitkalle aamuyohon kun piti viela baarin sulkemisen jalkeen (03:00) jalkeen lahtea henkilokunnan ja muutaman muun asiakkaan kanssa syomaan lehman sisalmyksia (vatsalaukkua, maksaa ja sydanta) raakana ja paistettuna ja huuhtomaan koko komeus alas soju:lla. Paha sanoa oliko soju vai ruoka isompi syyllinen kuivaan suuhun ja juiliviin ohimoihin tana aamuna...Paiva ja alkuilta meni lahinna tassa Insadongin ja Jongno-gu:n alueella pyoriessa, ei mitaan erikoista tehden. Buukkasin myos taman saman hotellin pariksi yoksi, Okinawalta paluun ja kotiinlahdon valiseksi ajaksi.

Huomenna (tanaan) torstaina on edessa seuraava siirtymataival, lento Soulin Gimpon lentokentalta Jejun-saarelle lahtee kahden aikoihin iltapaivalla. Eli naihin kuviin, naihin tunnelmiin.

Mellakkaa

2008-08-06T14:08:00.001+03:00

Mellakkapoliisien rivistöä Insadong-gil:in ja Jongno-gil:in risteyksessä.

Pollarit säntäävät toimintaan.

Vesitykeillä kohti hippejä.

Muutamia kuvatuksia

2008-08-06T13:51:00.001+03:00

Joint Security Area Koreoiden välisellä DMZ:llä. Pohjoisen sotilaat eivät rajaviivalla näyttäytyneet vaan tyytyivät hiippailemaan taustalla.

ROK-sotilas rajan ylittävän neuvotteluhuoneen pohjoispäässä, taustalla oleva ovi johtaa Pohjois-Koreaan. Huoneessa kokoonnutaan säännöllisen epäsäännöllisesti neuvottelemaan molempien maiden delegaatioiden kesken päivänpolttavista ja 50-vuotta vanhoista asioista.

Virallinen rajaviiva. Pohjois-Korean puolella ei ole näemmä varaa edes soraan.

Pohjois-Korean puolella oleva propaganda-kylä, josta vielä muutama vuosi sitten lähetettiin valtavilla kaiuttimilla suuren johtajan oivallisuutta ylistävää matskua tuntitolkulla päivittäin, lähinnä yöllä. Kylä sinänsä on muuten aavekaupunki, siellä ei kuulemma asuta. Kunhan näyttää hyvältä. Lipputangolla on mittaa 169 metriä ja sen päässä oleva Pohjois-Korean lippu painaa n. 3000kg, joten ihan pikkupuhuri ei sitä pääse hulmuttelemaan.

Pistän muutaman otoksen eiliseltä joka osoittautuikin erittäin mielenkiintoiseksi päiväksi. Aamulla suunnattiin kohti DMZ-aluetta ja illalla ihan Insadongin nurkilla parveili tuhansia mielenosoitajia ja lähes yhtä monta mellakkapoliisia toivottamassa George W. Bush tervetulleeksi maahan (täällä on osoitettu mieltä lähes päivittäin jo viikkojen ajaksi ja kun lihantuonnin rajoitukset ja rajakiista Japanin kanssa on käsitelty niin vetivät klassikon hihasta; Bush). Kirjoittelen enemmän tarinaa paremmalla ajalla, kenties illemmalla.

Seoul searching

2008-08-02T10:51:00.000+03:00

Perille paastiin aikataulusta edella ja hotellikin loytyi laakista. Lentoasemalta keskustaan vienee monikin tie, itse valitsin lentokenttabussin numero 6011, jonka reitti kulkee Angukin metroaseman kautta joka puolestaan on Insadongin kaupunginosan kupeessa. Matka kestaa reilun tunnin ja maksaa 9000 wonia, joten vaihtoehtona hyvinkin kilpailukykyinen. Aijuu, lentomatkasta pakko mainita sen veran etta taas huomattiin kuinka keskittaminen kannattaa. On tullut reissattua sen veran Finnairin siivilla, etta kanta-asiakastasoni on noussut hopealuokkaan ja nyt tapotaydessa (ilmeisesti ylibuukatussa) koneessa se tarkoitti matkustusluokan korotusta business-luokkaan. Kylla kelpasi turistin matkata.

Hotelli loytyi kohtalaisen vaivattomasti, ottaen huomioon sen pieteetin milla takalaiset osoitteita ilmoitavat. Sunbee on hyvinkin hintansa arvoinen (taitaa olla noin 50 euroa\yo), hotelli on erittain siisti, keskeinen sijainti ja huonevarustuksessa (suuri sellainen) loytyy mm. seuraavaa:

ilmastointi,
tietokone,
jaakaappi
50 tuumainen tv kansainvalisine kanavineen,
vesiautomatti kuumalle ja kylmalle vaihtoehdolle,
kieroutuneen nakoinen hierova amme kylpyhetkia varten, jne.

Viela kun keksisi kuinka kattovalon saa sammutettua...Eli hotellia voi suositella lampimasti jos tannepain sattuu joku tulemaan.

Insadongin alue on melko rauhallista, hieman samanlainen kuin Asakusa Tokiossa. Alue on taynna taidegallerioita ja teehuoneita ja niiden myota tietysti myos turisteja. Lankkareita taalla ei hirveasti ole mutta varsinkin japanilaisia tuntuu piisaavan. Yoelamaa alueelta ei tosin loydy, joten sita joutuu metsastamaan eri hoodeista. Itse suuntasin illalla Sinchoniin, josta pienen harhailun jalkeen loytyi alue taynna toinen toistaan houkuttelevimppia vapaa-ajanviettolaitoksia. Paadyin lopulta LP:nkin suosittelemaan Woodstock-baariin, jossa rokki raikasi ja kansa juhli. Siina tuli sitten istuttua baaritiskilla iltaa paikallisten kanssa 10000 wonin (alle 7 euroa) kaljakannujen (abaut puolitoista litraa) aaressa, puhuen tonkkoenglannilla Nokiasta ja Tero Pitkamaesta Helloweenin soidessa taustalla. And good times were had by all. Paikallisislla tuntuu muuten olevan hirvea tarve tehda selvaksi se, etta "Korea is number one." Ilmeisesti Japanin ja Kiinan varjossa on vietetty aikaa ihan liian paljon ja nyt on tullut aika teroittaa kaikille Korean ylivoimaisuutta naapureihinsa nahden...Taksimatka Sinchonista takaisin Insadongiin oli sekin alle kymppitonnin, kuten myos jossain valissa vetaisty sushi-ateria, joten ei tata Soulia ainakaan viela ole paassyt kalliiksi haukkumaan.

Semmoista ekana paivana. Tanaan on sadepaiva, saaennuste tosin lupailee melko rapeita keleja tulevalle viikolle; huomisesta keskiviikkoon tiedossa 30-33 astetta ja aurinkoa. Kavin eilen USO:n toimistolla maksamassa tiistaisen DMZ-retken jota sitakin tassa odotellaan innolla. Tanaan taidan edelleen tyytya rauhalliseen aikaeron tasaamiseen ja edukkaasta paikallisesta oluesta nauttimiseen, tuon kelinkin ollessa tuollainen. Hasta manana, niin kuin tallapain ei ole tapana sanoa.

Seuraavaksi ohjelmassa

2008-07-29T09:16:00.002+03:00

Torstaina alkaa kesäloma ja kuten on tavaksi tullut, sitä ei jäädä viettämään kotioloihin.

31.7. klo 1730 Finnairin Ay41 suuntaa Helsinki-Vantaalta kohti Etelä-Koreaa ja Incheonin kentälle Soulin kupeeseen seuraavana aamuna paikallista aikaa. Soulissa on tarkoitus viettää vajaa viikko (mukaan lukien USO:n järjestämä DMZ-reissu) ja majoitus on buukattu "keskustasta" (melko joustava käsite yli 10 miljoonan ihmisen kylässä; yli 20 miljoonaa jos lasketaan koko talousalue) Sunbee hotellista. Sen verran keskustassa pitäisi joka tapauksessa olla, että Insadongin alue lienee ihan nurkilla. Hankalaa aina tuo majoituksen haarukoiminen uudesta suurkaupungista, toivottavasti osui kohdalleen. Varaukset hoidin tällä kertaa Asiarooms.com:in kautta, toivottavasti siellä on oikeasti varaus odottamassa eikä rahat vain kadonneet esim. Pattayalle.

7.8. jatkan Asiana Airlinesin siivillä Soulista Jeju:n saarelle. Tämän vulkaanisen saaren tunnusmerkkejä ovat mm. 2km korkea tulivuori Halla-san keskellä kiveä, hienot rannat ja harubangit. 4 yötä vietän saaren etelä osissa, Seogwipon kaupungissa ja siirryn sieltä vielä kahdeksi yöksi Jeju Cityyn. Majoitukset on varattu New Kyungnam:sta (Seogwipo) ja Robero:sta (Jeju City), edelleen Asiarooms:in kautta.

13.8. lennellään taas Asianalla, Jejusta Pusaniin. Pusanissa vietän kolme yötä, majoitus on tosin vielä varaamatta sillä haluamalleni seudulle ei oikein löytynyt netin kautta varattavaksi sopivaa vaihtoehtoa. Valtaosa vaihtoehdoista osui Pusanin ranta-alueille - eritoten Haeundae biitsille - johon ei elokuussa ole mitään hinkua (lomakausi paikallisislla). Mutta onhan sentään seutu selvillä, pirssi alle ja mökkiä etsimään.

16.8. lähdetään taifuunikauden alkamisen kunniaksi merille härnäämään luonnonvoimia, Beetlellä kolmessa tunnissa Pusanista yli Hakataan, eli Japanian puolelle Fukuokaan. Fukuokan piti alun perin olla ainoastaan läpikulkuetappi mutta kun siellä on tosiaan tuo taifuunikausi päällä, niin ajattelin varata ylimääräisen vuorokauden siltä varalta että aikataulut alkaa kusemaan samaa tahtia taivaan kanssa. Eli vietän Fukuokassa kaksi yötä viehättävästi nimetyssä Arty Inn hotellissa.

18.8. vaihdetaan lentoyhtiötä ja kokeillaan All Nippon Airwaysin siipien kantavuutta lentämällä Fukuokasta Nahaan, Okinawalle. Okinawalla piti alun perin seikkailla enemmänkin mutta kun lisäsin tuohon Korean agendaa Soulin lisäksi vielä pari mestaa, niin Okinawalla pysyttäydyn Nahassa josta yritän järjestää sitten jonkinlaisia päiväretkiä esim. läheisille saarille. Eli Okinawalla olen sitten sen viisi yötä, majoitus Nahassa Kokusai Dorin tuntumassa Tokyo Inn-ketjuhotellissa.

23.8. alkaa jo häntä häämöttämään reissussa, joten nokka takaisin kohti Soulia. Seuraan jälkiäni Fukuokan kautta Pusaniin ja sieltä taas Asianalla Souliin. Ja tämä pitäisi saada suoritettua yhden päivän aikana, siinä ei paljoa potentiaalisia pyörremyrskyjä ole aikaa kumarrella. Tosin Soulista paluu kotiin 25.8., joten on siinä päivän verran varaa aikataulujen joustaa, kunhan ei joutuisi hirveästi uusia lippuja ostelemaan sillä budjettia on koeteltu tämän reissun osalta tuossa vaiheessa ihan riittävästi. Soulissa kahden viimeisen päivän majoitus on varaamatta mutta ajattelin ettänotta jos se Sunbee miellyttää, niin buukkaan sen sitten paikan päällä vielä pariksi päiväksi.

Kotiin tosiaan maanantaina 25.8. ginivalkoisin siivin, kotimaassa joskus iltapäivästä jos aeromystiikan jumalat ovat suotuisia. Koitetaan päivitellä matkalta, näyttäisi jotakuinkin kaikissa majapaikoissa olevan mahdollisuus jopa henkilökohtaiseen nettiyhteyteen omasta huoneesta (ja Turistillahan on aina läppäri matkassa), joten jos aikaa riittää niin mahdollisuudet ainakin on. Ehkö jotain kuviakin.

Roskildea

2008-07-20T13:13:00.000+03:00

Radiohead soi ja tyttö chillaa.

Pahapahaolo. Tuopin sisältö ei ole (enää) kaljaa.

Greg Puciato, The Dillinger Escape Plan.

Kun musiikki on ohi.

Roskilden festivaaleillakin tuli piipahdettua 3.-6.7. Hauskaa oli vaikkakin hieman työlästä, sillä a) majoitus oli Kööpenhaminassa joten joutui junailenmaan väliä vielä VR:kin epäluotettavamman palveluntarjoajan kyydissä ja b) työt odottivat suoraan paluupäivänä. Festaritarjonnasta mainittakoon mm. Radiohead, Neil Young, Grinderman (Nick Cave) ja enemmän omiin intresseihini kohdistuneet The Clutch, Dillinger Escape Plan, Rotten Sound, Holy Fuck, A Kid Hereafter in the Grinding Light, jne. Ohessa muutama otos.

X marks the spot

2008-07-20T13:10:00.000+03:00

Pilvenpiirtäjä Shinjukun hallinnolliselta puolelta. Shinjuku Tokio, kesäkuu 2008.

Shomben Yokocho

2008-07-20T12:36:00.001+03:00

Shomben Yokochon yakitori-taivas. Shinjuku Tokio, kesäkuu 2008.

Umeda Sky Building, Osaka

2008-07-20T12:33:00.000+03:00

Heijastus ikkunoista Umeda Sky Buildingin näköalatasanteelta. Umeda Osaka, joulukuu 2007.

Blogille tekohengitystä

2008-06-26T16:52:00.003+03:00

Hetken hiljaisuuden jälkeen koitetaan taas potkaista henkiin tätäkin kyhäelmää...

Tapahtunut sitten viime merkinnän:

tavanomaisia työmatkoja tavanomaisiin kohteisiin, ei uutta siltä rintamalta,
Joulun alla käväisin taas Japaniassa. Reilun viikon reissu Osakaan ja välillä piipahdin päiväretkellä Himeji:ssä linnaa pällistelemässä. Ihan kiva,
tammikuussa tuli käytyä jälleen Thaimaassa; Bangkok, Koh Chang ja Hua Hin. Eli perin tuttuja latuja sivakoitiin sielläkin, ei uutta raportoitavaa.

Sen jälkeen on tullut reissattua lähinnä ainoastaan työnantajan velvoittamana.

Kesäkuussa tuli käytyä jälleen Japanissa kun Hullujen Päivien huokea lentotarjonta aiemmin keväällä loi kysynnän. 18.6. suuntasin siis Juhannuksen viettoon Osakaan, majoitus siellä vanhassa tutussa Hotel Kinki:ssä Umedan alueella. Seuduthan on tullut koluttua tarkemmin jo aiemmilla reissuilla, joten nähtävyyksien perässä ei tällä kertaa tullut ravattua vaan keskityin puhdaveriseen hengailuun. Pariin aiempaan Osaka-visiittiin verrattuna yhdistin tähän reissuun kuitenkin visiitin Tokioon, jossa ei ole tullut käytyä sitten ensimmäisen Japanin matkan kesällä 2006. 23.6. hyppäsin siis Shinkanseniin Shin-Osakan asemalta ja suuntasin kohti Tokiota, määränpäänä Shinjukun alue jossa oli varattuna majoitus Hotel Kent:ssä. Tarkkaavaisempi lukija saattaa havaita, että hotellin kotisivut ovat ainoastaan japaniaksi, joten huoneen varaaminen tuota kautta olisi ollut keskimääräistä haasteellisempaa. Varasinkin huoneen Agoda:n palvelun kautta ja nyt toista kertaa kyseistä systeemiä käyttäneenä (varannut aiemmin majoituksen Bangkokista saman saitin kautta) voin todeta sen ainakin omalta osaltani toimineen luotettavasti ja näin ollen myös suositella palvelua. Shinkansen-lippu Osakasta Tokion Tokyo-asemalle (jonne kaikki Shinkansenit Osakan suunnasta päätyvät) maksaa noin 80 euroa (13000 jeniä) suuntaansa ja vaikka matka-aika on 550km etäisyydestä huolimatta erittäin kohtuullinen 2h35min, niin päivämatkalle ei kannattane lähteä, ellei satu omaamaan Japan Rail Pass:ia.

Shinjuku n voi jakaa karkeasti kahteen osaan; junaradan länsipuolelle sijoittuu alueen hallinnollinen ja business-keskus ja radan itäpuolella puolestaan on huvituksiin keskittynyt osa. Itäpuolella sijaitsee myös Tokion punaisten lyhtyjen alue Kabukicho ja Kent-hotelli on itseasiassa keskellä Kabukichoa. Täten majoitusvalintaa ei voi suoranaisesti lapsiperheille suositella, vaikka alue onkin kaukana esim. Amsterdamin vastaavasta. Vaikka seutua kuvaillaankin useassa yhteydessä hieman hämäräksi ja kenties jopa vaaralliseksi on se kuitenkin molempia näitä vain Japanin mittapuun mukaan, joka suomalaiselle vastaa suurin piirtein Helsingin rautatieasemaa arki-iltana klo 18. Itse pidän esimerkiksi Roppongin seutua huomattavasti epämiellyttävämpänä alueena iltaisin, kun taas Shinjukussa on runsaasti rosoista karismaa ja luonnetta. Sitäpaitsi alue on täynnä mitä mainioimpia ravintoloita, izakaya-tyyppisiä pubeja ja muuuta iltaelämää. Radan länsipuolella tarjonta on kuivempaa alueen keskittyessä lähinnä Tokion hallinnointiin (jos Tokiosta pitäisi löytää keskusta niin Shinjuku on varmaankin lähinnä sitä) ja rahan tahkoamiseen. Mikäli korkeat talot ja niihin liittyvä arkkitehtuuri kiinnostaa niin niistä alueelta löytyy mielenkiintoisia esimerkkejä (mm. Tokyo Metropolitan Government Building). Lisäksi seudulla on luonnollisesti mahdollisuus harrastaa shoppailua esim. Yodobashi-kamera/elektroniikkamarketissa, joka on levittäytynyt useampaan rakenukseen 6-7 kerrokseen Shinjukun aseman läheisyyteen.

Enivei, Tokiossa tuli pyörittyä pari päivää, Shinjukussa eksyillen, Shomben Yokocholla yakitorista nauttien, Roppongi Hills:iä ihmetellen, jne. Muutama esimerkki jäi taas käteen japanilaisten ällistyttävästä ystävällisyydestä ja "Lost in Translation"- hetkistä, tässä niistä yksi...

Istuin illalla eräässä Shomben Yokochon yakitori-paikoista nautiskellen maukkaasta eväästä ja kylmästä Sapporosta. Niinkuin tuosta ylempänä linkittämästäni videosta voi ehkä päätellä, niin paikathan ovat sellaisia pieniä, noin 10 hengen kioskeja, joissa istutaan baaritiskillä tiiviisti hartiat yhdessä ja selkä seinää vasten. Joten jörömmänkin suomalaisen on helppo tutustua vierustovereihinsa näissä paikoissa. Ryhdyin siinä sitten jutulle kolmen suurin piirtein itseni ikäisen paikallisen salarimanin kanssa, jotka tekivät sitä mitä salarimanin kuuluu tehdä; olivat työskennelleet myöhään, istuvat kimpassa iltaa viimeisiin juniin asti joilla matkaavat hiprakassa lähiöihin perheidensä luo, heräävät aamula heti kuuden jälkeen ja toistavat saman kuvion. Keskustelu kävi läpi ne tutut kuviot (Suomi, suomalaiset, yksin reissussa,Nokia, design, muumit, jne.) ja pojat siinä jopa laulaa lurittivat Muumien tunnarin japaniaksi oluen juonnin ohessa. Kun yakitori-baari alkoi sulkea joskus yhdentoista aikoihin tuli aika siirtyä eteenpäin ja kaverit kysyivät mihinkä haluaisin mennä, he halusivat tarjota turistille vielä lisää skumppaa. Totesin että kaikki käy, tosin mielummin jokin perinteisempi japanilainen paikka kuin Roppongin yökerhot. Siirryimme siis kohti Kabukichoa, josta kaverit yrittivät varoitella minua, että on hieman hämäräperäinen alue mutta täynnä mukavia paikkoja illanviettoon. Mutta kuten todettu, hotellini oli keskellä Kabukichoa, joten tämähän ei haitannut lainkaan. Jampat yhyttivät siitä sitten yhden monista alueella pyörivistä sisäänheittäjistä ja kyselivät minkälaista paikkaa olisi tarjolla (tämä kaikki tietysti japaniksi, joten keskustelun seuraaminen omalta osaltani oli vähintäänkin rajoittunutta). Lähdimme seuraaman kaveria pitkin Shinjukun sokkeloisia katuja ja noin kymmenen minuutin kuluttua löysimme itsemme tavanomaisen kerrostalon kuudennesta kerroksesta, jossa koputtelimme liki vailla minkäänlaisia ravintolatoimintaan viittaavia merkintöjä olevaan oveen. Kun ehdotin kavereille, että menisimme perinteisempään japanilaiseen paikkaan oletin suuntaavamme izakayaan mutta nyt olimmekin saapuneet sen modernimpaan versioon, hostess baariin. Paikka oli alkuun melko hämmentävä ja tarjosi vilauksen Japanista, jota turistin on vaikea päästä omillaan näkemään... Hommahan menee jotakuinkin näin; baarissa työskentelee liuta (sieltä kauniimmasta päästä olevia) naisia, joiden tehtävänä on viihdyttää, toimia seuralaisena, ylläpitää keskustelua ja kaataa drinkkejä miespuolisille vieraille. Baari muistuttaa enemmän olohuonetta kuin varsinaista baaria; sohvaryhmiä, nojatuoleja, jne. Hämmentävän fiiliksen paikkaan luo se, että toisin kuin kotimaisessa normibaarissa, taustalla ei soi lainkaan musiikkia ellei joku asiakkasita halua laulaa karaokea, jolloin hänelle tuotiin langaton pääte josta valita haluamansa kappale, joka sitten pärähti pyörimaan kaikilla baariin asennetuilla tv-ruuduilla ja artisti itse sai langattoman mikrofonin jolla vetäistä styge. Baariin maksetaan sisäänpääsymaksu, jolla saa vapaasti nauttia pöydillä olevaa shochua ja viskiä niin paljon kuin haluaa (ja jota ei luonnollisestikaan tarvitse itse laseihin kaataa...), muista juomista pitää maksaa erikseen. Sisäänpääsymaksun hintaa en osaa sanoa kun tämä väkisin haluttiin minulle tarjota...Katselin touhua jossain määrin ihmeissäni/huvittuneena ja kaverit kyselivät, että onko meillä vastaavia paikkoja kotipuolessa. Totesin että ei todellakaan, ellei tällaisiksi sitten lasketa ravintoloita, joissa naispuoliset edustajat ovat täysverisiä ammattilaisia. Näissä hostess-paikoissa ei kuitenkaan ole kyse prostituutiosta, vaan naiset ovat ennemminkin nykypäivän geishoja, viihdytysupseereja joiden tulee taata, että asiakas viihtyy ja haluaa palata baariin toistekin. Tosin kaverit totesivat että ajat muuttuvat tässäkin bisneksessä ja kiinalaisten vallatessa alaa (kuten oli käynyt Shomben Yokochon yakitori-paikkojenkin) kyse on yhä useammin vain rahasta ja siitä paljonko on valmis maksamaan mistäkin palvelusta. Mutta tämä ei siis kuulu tällaisten baarien peruspalvelujen piiriin. Olo oli kyllä kieltämättä niinkuin leffassa olisi ollut, siinä määrin eksoottisesta kokemuksesta oli kyse. Kahden aikoihin yöllä oli aika poistua ja toivottaa kavereille hyvät yöt, sekä yrittää jäljittää omat askeleensa takaisin päin hotellille. No tässähän epäonnistuttiin perusteellisesti ja alta nanosekunnin huomasin olevani eksyksissä, joka tosin Shinjukussa on lapsellisen helppo temppu joten ei nyt kehua retostella sillä liikaa. Kaksi ikivanhaa kikkaa toimii aina eksyneen turistin kartalle saamiseksi: taksi alle tai lähimpään baariin neuvoja kyselemään. Ylläripylläri, valitsin jälkimmäisen. Astuin sisään pikkukuppilaan ja tein oloni kotoisaksi tiskillä, jossa aloin kyselemään naapurilta vektoreita kohti Shinjuku Koma Stadionia (suuri perinteikäs teatteri aivan hotellini vieressä). Tokiohan on niin täynnä hotelleja, että ellei satu asumaan joissain niistä isoimmista ja nimekkäimmistä, niin lienee parempi kysellä suuntia vain jollekin lähistöllä olevalle maamerkille. Heppu antoi ontuvalla englannillaan kohtuu ymmärrettävät ohjeet kotiin pääsemiseksi, pahoittelui tämän jälkeen sitä että joutui poistumaan mutta maksoi baarimikolle vielä yhden oluen meikäläiselle yömyssyksi. Amazing race. Hetken siinä joutui vielä turisemaan viisikymppisen paikallisen amattisurffarin ja kaverinsa, isojen poikien manga-lehden päätoimittajan, kanssa ja sitten ohjeita seuraten kohti kotia. Kaikenlaisiin sitä törmääkin, eritoten kun itsekseen reissaa.

Semmoinen reissu, ei mitään ihmeellistä turismia siis mutta oikein onnistunut breikki kevään työkiireiden päälle kesän alkuun. Tapa se on tuokin Juhannusta viettää, eikä yhtään hullumpi.

Terveisiä taasen Singaporesta

2007-11-16T09:13:00.000+02:00

Malesia jäi taakse ja tänään taas nokka koti Suomea, jossa perillä joskus huomenissa. Summataanpa siis tätä reissua lyhyesti.

Singapore
Aasiaa aloittelijoille. Vaikka paikka onkin "ihan kiva", puttuu siitä kuitenkin se särmä, minkä löytää useista muista Aasian suurkaupungeista. Hintataso on myös Hongkongin luokkaa, joten mikään backpacker-taivas tämä ei ole. Tosin, etsivä löytää, myös halpaa ruokaa (yksi parhaita syitä ylipäänsä tulla tänne on ruoka), juomaa ja majoitusta Singaporestakin. Tässä tieteellisen tarkka lajittelu Singaporen ruoka- ja juomatarjonnasta.

Muovituolibaari. Hawker-keskukset ovat niitä paikkoja, joissa paikallisetkin iltaa istuvat ja näistä paikoista saatkin ruokasi erittäin huokealla (alken n. S$3, eli noin puolestatoista eurosta) ja oluen hintakaan ei ole taivaissa (n. S$6 / 0,63l). Lievää seikkailumieltä kuitenkin vaaditaan (eritoten Malesian puolella), sillä ihan peruspaikoissa ruuan tilaaminen on joskus pientä arpapeliä mutta harvemmin siinä pahasti pieleen menee. Muovituolit, muovipöydät, muovilautaset ja muoviset syömatikut ovat homman nimi. Näissä tuli lähinnä iltaa istuttua.

Rottinkituolibaari. Keskihintaiset ravintolat, joissa yleensä myös länsimaista ruokaa. Kalja hieman alle kympin, ruoka hieman päälle.

Nahkatuolibaari. Kaljapullon hinta siellä S$14-15++ hujakoilla (useat paikat mainostavat hintojansa "++" muodossa, eli verot lätkäistään päälle), eli euroissa abaut puolet Singdollareista. Ruoan hinta nousee samassa suhteessa. Näitä paikkoja on turistien suosimat seudut, kuten Boat Quay ja Clarke Quay pullollaan.

Bistro-jonka-tuolit-käsin-taottua-rautaa-ja-pehmustettu-persittä-miellyttävällä-tyynyllä. Asiakaskunta koostuu vanhemmista britti- ja amerikkalaispariskunnista, sekä paikallisista nousukkaista. En katso kuuluvani kumpaankaan kohderyhmään, joten ei tule harrastettua.

Muut. Näissä paikoissa istutaan varmaankin pilven reunalla, 6-vuotiaan pakistanilaislapsen hartaudella nypläämällä silkkimatolla, tai jollain vastaavalla. Raffles (pl. hotellikompleksin jotkin osat kuten Long Bar, jonka voitaneen katsoa kuuluvan kolmoskategoriaan), Fullerton ja vastaavat joita en harrasta. Jo siitäkin syystä, että ei varaa mokomaan.

Suosittelen kahta ensimmäistä vaihtoehtoa tänne eksyville.

Mitä muuta sitten tehdä Singaporessa, kuin syödä? Hmm...paha kysymys. Shoppailuhan täällä on kansalliurheilua sulkapallon lisäksi ja valtavia ostoskeskuksia on joka nurkassa, kalleimmat Orchard Roadilla. Mutta mitäs jos ei harrasta shoppailua, tai ole naimisissa? Voit tietysti viettää päivän Sentosalla, maaten rannalla, jonka hiekka on pieteetillä tuotu toisaalta ja ihailla Singaporen satamaan/sta lipuvia supertankkereita. No, vaikka paikka on muuten teennäinen niin paria asiaa Sentosallakin voi suositella, eli siirtymätaival saarelle "hiihtohissillä" (sukset vapaavaintaiset) ja saarella oleva Underwater World, jossa voi ihailla affenia, särkiä ja muita mereneläviä. Oli siellä haikin. Tai kaksi. Elleivät ole joutuneet affenien syömäksi, Sentosalla käynyt viimeeksi 4 vuotta sitten, joten paha mennä sanomaan missä kunnossa saari nykyään on. Yksi lämpimästi suositeltava kohde Singaporessa on paikallinen eläintarha, jossa on tullut käytyä pariinkin otteeseen. Sanovat että on San Diegon eläintarhan ohella maailman paras. Yhden päivän saa kulumaan oikein leppoisasti jo pelkästään orankeja ihmetelessä. Ei nyt oikein muuta osaa suositella, onhan täällä noita Jurong Birdparkkeja ja muita mutta ei ne oikein allekirjoittanutta jaksa kauheasti liikauttaa. Fodorilla on nettisivuillaan melko hyvä lista kaikesta sälästä mitä täällä voi pällistellä, joten sieltä on hyvä aloittaa jos sellainen kiinnostaa.

"Indonesia"

Indonesialle kuuluvan Bintanin saaren pohjoisosan ovat siis valloitaneet tyystin Singaporelaiset ja tätä Bintan Resorts - aluetta ei voi siis Indonesiana juuri pitää, vaikka viisumin vaativatkin ja passin leimaavat. Jos tältä alueelta viitsii poistua saaren muihin osiin tulee se Indonesiakin sieltä aikanaan vastaan mutta koska saarta tuli katseltua muiltakin kanteilta jo pari vuotta sitten, niin nyt oli ohjelmassa vain rannalla oleilua. Majoitus tuli varattua Nirwana Beach Club:sta (ex-Mana Mana) ja se edustaa näistä kaikista Bintan Resorts - alueen majoitusvaihtoehdoista sellaista maanläheisintä, valtaosa muista tuntuu olevan enempivähempi luxuxsta. Tosin NBC:nkin mökeissä on ilmastointi, kuumat vedet, jääkaappi yms., joten ei nekään sieltä ihan malliston "karvalakkiluokasta" ole. Lisäksi on vielä todettava, että omistajan vaihduttua on palvelutaso noussut selkeästi ja ravintola/baaripalveluihinkin panostettu aiempaa enemmän. Joka tapauksessa kyseessä on oikein leppoisa paikka viettää muutama päivä jos seudulla sattuu liikkumaan.

Palataan asiaan kun kotiudun, nyt pitää alkaa pakkaamaan.

No niin, kotona taasen, jatketaan jorinoita. Ja jotta kaikesta Singaporesta sanotusta ei nyt jäisi liian synkkä kuva, niin palataan vielä hetkeksi sinne. Little Indian ja Chinatownin alueet ovat nimittäin perin mukavia, varsinkin Little Indian ravintoloita jää kaipaamaan. Erinomaista intialaista pöperöä pihimmänkin matkaajan kukkarolle sopivaan hintaan. Serangoon Roadin varrelta ja sen sivukaduilta löytyy runsaasti valinnanvaraa. Maininnan ansaitsee myös (muistaakseni) "Mohawk"-niminen baari jossain Dunlop/Madras Streetien hujakoilla. Mikäs sen Intialaisempaa, kuin intiaanibaari. Paikka siis sisustettu toteemipaaluilla ja muilla puusta askarrelluilla inkkarifiguureilla ja systeemeillä. On ne aika velikultia ne intiaanialaiset. Chinatownista löytyy kuitenkin ainakin omasta mielestäni yksi Singaporen viihtyisimpiä kuppiloita, eli Roof Bar Pagoda Streetillä. Paikka voi olla hieman kinkkinen löytää mikäli kauppiaiden kojut ovat edelleen vallanneet Pagoda St./Temple St. alueen mutta kysyvä löytää. Tai tsekkaa tarkemmat tiedot täältä (hupaisaa web-designia, "Site Map"-linkin takaa löytyy lähinnä kartta ko. baariin). Little India on siis kaupungin pohjoisosissa, Chintatown etelämpänä. Jos näiden väliseltä alueelta etsii jotain muuta kuin jo eiemmin mainittuja Clarke/Boat Quay - alueita illanviettopaikaksi, niin suosittelisin suuntaamaan alueelle, joka on korttelin - kaksi Boat Quayn eteläpuolella, Circular Roadin ympäristössä, Hill Streetin itäpuolella. Tältä alueelta löytää paljon pikkuravintoloita ja -kuppiloita joissa viihtyy enemmän paikallinen väki ja hintataso & tunnelma on ihan toista luokkaa, kuin Boat Quayn turistiloukuissa. Suosikkimuovituolipaikkakin löytyi sieltä (BK Foodcourt tai jotain vastaavaa, Hill Streetin ja Carpenterin kulmassa enivei).

Chinatown ja Little India ovat kansainsainvälisestikin vakiintuneita termejä, näitähän löytää jokaisesta Helsinkiä isommasta (ja välillä pienemmästäkin) kaupungista ympäri maailman, pl. kenties Peking ja Mumbai ja vastaavat. Tai tiedä häntä, kenties Mumbaissakin on Chinatown. Little Indiaa tuskin kuitenkaan. Eihän Mumbaista saa varmaan edes intialaista ruokaa. Se kun on vain ruokaa siellä. Ei kuullosta kovin eksoottiselta, en mene.

Ja sitten eteenpäin.

Malesia

Reissun virallisen osuuden päätyttyä jäin maisemiin vielä vapaille viikoksi ja otin suunnaksi Malesian. Aiemmin oli tullut käytyä KL ja Tioman Island ja nyt piti keksiä jotain muuta. Aluksi suunnittelin itärannikon saaria, kuten Redangia mutta useammankin lähteen mukaan tähän aikaan vuodesta ei itään kannata suunnata monsuunin vuoksi, joten suuntasin katseen kartan länsireunalle. Seuraavaksi suunnittelin siirtyväni bussilla Melakaan kaupunkilomalle ja sieltä aikanaan Penangin saarelle rantalomailemaan muutamaksi päiväksi. Etäisyydet on kuitenkin sitä luokkaa, että pari päivää ylimääräistä aikaa olisi ollut tarpeen tuon reitin toteuttamiseksi maakuljetuksia käyttäen. Joten se siitä. Tilasin siis vain menopaluun Air Asialla Johor Bahrusta Georgetowniin ja ajattelin suunnitella enemmän kun jaksan.
Tarkasteltuani Penangin rantojen majoitusmajdollisuuksia totesin niiden olevan lähinnä "upscale" resortteja ja omaan makuun sopivaa majoitusta ei löytynyt sitten millään. Tämä selittää myös sen, miksi Singapore Airlines lentää Penangiin pari kertaa päivässä suoraan SGP:stä laajarunkokoneella (reilun tunnin pomppu) ja halpalentoyhtiö operoi Malesian puolelta JB:stä. Senain kenttä Johor Bahrussa on kuitenkin ihan OK vaihtoehto Singaporestakin etiäpäin siirtyvälle; keskustasta raja-asemalle puolisen tuntia (illalla paljon enemmän kun Malesiasta tulleet vierastyöläiset palaavat kotiinsa ja ruuhkauttavat Woodlandsin raja-aseman), rajalla taas se puolisen tuntia ja toisella puolen taksissa nelisenkymmentä minuuttia Senaihin. Taksilla ajelu kuullostaa äveriäältä mutta sitähän se ei ole edes Singaporessa, taksimatkat rajan molemmin puolin yhteensä n. 16 euroa yhteen suuntaan. Mutta nyt karattiin aiheesta...Koska Penangista ei löytynyt sopivaa rantamajoitusta päätin jäädä vain pariksi päiväksi Georgetowniin ja jatkaa siitä lautalla Langkawille, josta majoitusta löytyy useammaltakin rannalta makuun kuin makuun.
Georgetown on näitä Kaakkois-Aasian reppureissaajien polun varteen sijoittuvia ns. pakollisia kohteita ja se näkyy kyllä katukuvassakin, "backpacker"-stereotyyppejä tulee vastaan joka mutkan takana. Majoituin Chinatownin alueella ja ruokailin lähinnä Little Indian alueella. Oliko nyt sitten tarpeen lähteä Singaporesta mihinkään, kun nämä samat kylät seuraa joka paikkaan? No oli siinä mielessä, että kyllä siellä pari päivää palloili ihan mielellään. Pysyin pois keskustasta ja pyörin lähinnä noilla edellä mainituilla alueilla, tosin Little Indian meininki oli melko vaisua, Deepavalia pukkasi ja valtaosa intialaisten pyörittämistä paikoista oli kiinni. Mutta se ei häirinnyt, sai ottaa rennosti, kävellä rauhassa ja lueskella kuppiloissa.
Lauantaina 10.11. siirryin aamulautalla (no ei sinne suuntaan muita tosin menekään) Penangista Langkawille, menopaluusta sai pulittaa 95RM, eli palttiarallaa 20 euroa. Matka kestää noin 2 ja puoli tuntia paatilla, josta perusmukavuudet (kioskimyynti ja wc) löytyy. Olin varannut majoituksen netin kautta mutta koska se ei ollut rannalla, vaan Turistille liian kaukana siitä (kadun toisella puolen), niin vaihdoin kahden yön jälkeen kolmeksi yöksi toiseen paikkaan. Uusi majoitus rannalla, halvempi ja parempi. Ja kadun toisella puolen breakfast bar ja "irkkupubi" iltoja varten, ei huono. Rantakin Langkawissa oli mitä mainioin, ainakin Pantai Cenang:in aluella jossa itse olin. Siinä meni sitten päivät leppoisasti rannalla - tai kun varjoa kaipasi niin omalla partsilla josta näköala rannalle ja merelle - lueskellessa ja illat irkkupubissa muutamalla ja - ylläripylläri - irkkureissajien kanssa turistessa. Mielenkiintoisia hahmoja sitä tapaa tuolla maailmalla. Irlantilaisten lisäksi mieleen jäi Albert Australiasta. Albert on 70+ heppu, joka työskenneltyään vuosikymmenet Australian VR:n leivissä ratoja nikkaroiden, jäi eläkkeelle, luopui kiinteästä omaisuudestaan ja on nyt elänyt vuosia mustalaisena pitkin Kaakkois-Aasia. Mainioita tarinoita oli matkan varrella kertynyt, isona minustakin tulee Albert.
Palasin Langkawilta Singaporeen keskiviikkona samaa reittiä kuin meninkin ja vietin vielä yhden yön siellä, kotimatka alkoi perjantaina Somen aikaa klo 12:00 ja päättyi lauantaina klo 16:00. Auts.

Summa Summarum

Olisihan noista enemmänkin jauhanut mutta venähti jo nyt. Singapore on ihan jees, jos sinne asti kuitenkin lähtee ei kannata koko lomaansa siellä viettää vaan singahdella ympäriinsä. Esim. Bintanilla jos ei eksoottisempaa kaipaa.
Georgetownissa menee muutama päivä mukavasti, Penangin saarella varmasti pidempikin aika kun kiertelee ympäriinsä.
Langkawi yllätti erittäin positiivisesti, palaan takaisin.

Majoitukset

Singapore: Peninsula Excelsior (ei meikäläisen normaalikategorian paikka mutta kelpasi työmatkalaiselle)
Bintan: Nirwana Beach Club
Penang: Hotel Mingood
Langkawi (kaukana kadun toisella puolen): Nadia's Inn; ei paikan omat sivut
Langkawi (siellä rannalla): Melati Tanjung Motel; sama juttu

Kuvia...Tulee. Lupaan.

Kuka...

2007-11-09T13:36:00.000+02:00

...tata oikein yllpitaa, viikkokausiin mitaan paivityksia!

No ei, on pitanyt sen verran kiiretta, etta hyva kun on hengittamaan ehtinyt. Tassa lyhyt oppimaara Bukarestin jalkeisista tapahtumista:

2.-.4.10. meni Koopenhaminassa/Malmossa,
9.-11.10. meni "ei-kenenkaan-maalla" Brysselin lentoasemalla. Konfrenssi ja majoitus molemmat lentoaseman Sheratonissa, matkaa terminaalista noin 15m. Aivan sama missa olisi ollut.
14.-17.10. vierahti Pariisissa. Olisi kokous jatkunut viela pidempaankin mutta Ranskan julksisen liikenteen edustajat paattivat osallistua kansallispeliinsa, eli lakkoiluun, joten katsoin parhaaksi karata alta pois.

Pariisista kun kotiutui, niin sai olla jopa viikon ihan kotona vaan ja 26.10. lahdettiin taas ja suuntana oli Singapore. Siella Turistia yritettiin kouluttaa 7.11. asti, jonka jalkeen alkoi siunattu loma. Singaporen aikana tuli tosin vapaana viikonloppuna piipahdettua jo 2.-4.11. Bintanin saarella "Indonesiassakin", mutta nyt on siis loma ja WGS84-koordinaatit osuvat talla hetkella Malesiaan ja tarkemmin muotoiltuna Penangin saarelle. Tassa Georgetownia ihmetellessa mennyt pari paivaa ja huomenna hyppaan laivaan ja suuntaan Langkawille ensi torstaihin asti, josta viela yoksi takaisin S:poreen ja perjantaina kotia kohti.

Paivityksia on tullut lupailtua ennenkin mutta luvataan taas, etta palaan tarkemmin asiasisaltoon kunhan paasen Langkawille ja loydan sielta jostain modeemiyhteyden. Siihen asti, sayonara, signing out.

Tämähän on....

2007-10-01T21:07:00.001+03:00

...rikki perkele. Kuka on nyysinyt hienon mustan layoutin? Korjataan syssymmällä, koittakaa kestää.

Agendaa

2007-09-28T17:38:00.000+03:00

Meinasi ihan unohtua. Olen Bukarestissa.

23.-25.9. meni Brysselissä ja sieltä siiryin 25. päivä suoraan tänne. Täällä edessä vielä pari päivää, kotiin sunnuntai-iltana. Täällä on vielä täysi kesä, vajaat 30 mittarissa varje dag. Nämä pari päivää ovat vierähtäneet tiiviisti töiden merkeissä mutta nyt lienee hieman aikaa myös kaupungin katseluun. Palaillaan, kenties jopa kuvien kera.

Cleared into the track, smoke on

2007-09-05T21:03:00.000+03:00

Red Bull Air Race toimitti sen minkä lupasi, vauhtia ja "vaarallisia tilanteita." Totta puhuen vaaran hetkiä koki korkeintaan espanjooli Alejandro Maclean, jonka kone alkoi piiputtaa perjantain aika-ajoissa kesken vedon. Mies jatkoi kuitenkin loppuun asti, joka kisan luonne huomioiden on jo sinänsä melkoinen temppu. Yleisöä (me ja 600000 muuta) ei vaarallisilla tilanteilla uhkailtu vaikka rata sijaitsi katsojien välittömässä läheisyydessä ja koneiden vauhdit nousivat parhaimmillaan neljäänsataan kilometriin tunnissa. Mutta kelataan ensin hieman takaisin päin...

Matkaan lähdettiin siis torstaina ja tätä Portugalin matkaa välittömästi edeltäneen Brysselin keikan johdosta olin sopinut DPD:n kanssa, että toimittavat kamerani minulle torstaina aamupäivän aikana. Lupasivat hoitaa toimituksen 9-12 välisenä aikana ja soittaessani Nikonin perään vielä puolen päivän jälkeen sanoivat sen ehtivän, ennen kuin joudun suuntaamaan kohti lentoasemaa. FAIL. Siellä on kamera Sarankulman varastolla edelleen, ensi kerralla UPS. Eli matkaanlähtö suoritettiin lievästi vittuuntuneessa mielentilassa. Tästä johtuen itse kisatapahtumastakaan tuskin löytyy kovinkaan edustavia otoksia, ei pokkari pysynyt oikein koneiden matkassa mukana. Mutta käyn kuvat läpi kunhan joudan ja yritetään nyt löytää jotain julkaisukelpoista.

Lissaboniin saavuttiin jotakuinkin aikataulussa ja hotellillekin ilman sen kummempia kommelluksia, joka neljälle blondille on jo vähintään kohtalainen saavutus. Hotelli Florida osoittautui hintansa väärtiksi, melko hyvä sijainti ja 70-lukulaiset sisustusratkaisut voittivat turistit puolelleen. Koska heti seuraavana päivänä oli edessä siirtymä Portoon jäi ilta lyhyeksi, illallinen ja maate.

Portoon, täsmällisemmin sanottuna kisapaikalle, oli määrä päästä paikallista aikaa 1430 mennessä, "aika-ajojen" alkaessa silloin. Kaupunkiin päästiinkin junalla näppärästi ja taksikuski onnistui luovimaan läpi itsetuhoisten jalankulkijoiden ehtymättömän meren hotelli Malapostaan, josta nopean varikkopysähdyksen kautta suoraan mestoille. "Suoraan" on tosin Portossa melko suhteellinen käsite; Douro-jokeen rajautuva kaupunki nousee jyrkästi kohti viereisiä kukkuloita ja tuhannen vuotta sitten eivät kaupungin isät osanneet kuvitella maapallon pyöreyden ohella ruutukaavan autuutta. Eli kaupungin vanhempi puoli on täynnä kapeita ja jyrkkiä kujia, jotka vaikuttivat kaikki vielä yksisuuntaisilta väärään suuntaan. Lissabonissa leikittelimme hetken ajatuksella auton vuokraamisesta mutta tässä vaiheessa kävi meleko selväksi, että kyseessä olisi ollut tuhoon tuomittu ajatus. Onneksi ainoa portugaliksi osaamani kokonainen lause kuuluu "Eo nao posso dirigir", eli "En osaa ajaa" ja se olisi pelastanut Turistin tästäkin tilanteesta näppärästi. Kiitos, Faith No More. Kisapaikka kuitenkin löytyi mutkaisten kujien ja jyrkän alamäen pohjalta ja siellä otimme suunnaksi "Race Club"-alueen, jossa asianomaisen kisapassin omaaville oli luvassa aitiopaikkojen ohella ruokaa ja juomaa. Kiitokset tästä järjestelystä kuuluvat Suomen Kopparbergin/Red Bullin Janne J:lle, joka sponsoroi turistien kisamatkaa VIP-passien muodossa. Suuri kiitos siis. Kiitokset myös Red Bullin Ossille, joka teki parhaansa turistien viihtyvyyden takaamiseksi myös itse mestoilla. Race Club-löytyikin Porton puoleiselta rannalta kartan osoittamasta paikasta mutta turisteja oltiin heti ovella käännyttämässä pois, RC meitä varten on kuulemma tois puol jokke. Mutta meidän kartassamme vain Porton puolella oli kyseinen tila, joten hämmennys oli suuri. Lopulta pääsimme kuitenkin alueelle juuri kisan alkaessa ja auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta noin 30 asteen edestä. Life was good indeed. Itse aika-ajotapahtuma oli enemmänkin muodollisuus, 13 sarjaan osallistuvan pilotin joukko karsittiin 12:n suuruiseksi lauantain kisaa varten. Radan piti alun perin alkaa sillan alituksella toisesta suunnasta sen hetkiseen paikkaamme nähden, mutta johtuen liian vaatimattomasta aukosta sillan alakannen ja vedenpinnan välillä (alle 10 metriä) ja siitä, että aurinko häikäisisi kuskeja ja estäisi heitä näkemästä koko siltaa, oli rata käännetty toisin päin. Aloitus oli nyt siis "meidän päästämme" rataa jossa sillan alituksen sijaan kuskit keräsivät vauhtia laskeutuessaan aloituskorkeudesta radalle (alle 18 metriin siis) ja päätyivät aloittamaan radan noin 400 kilometrin tuntinopeudella, jatkaen siitä 90 asteen kallistuksien kautta shikaaniin. Reikäpäistä puuhaa... Iltapäivä meni oikein lupsakasti ja koska lippua piti pitää korkealla, olimme (yllättäen) viimeiset, jotka poistuivat RC-alueelta. Hyvä me, hyvä Suomi ja Pasila; Porilaisten Marssi. Iltaohjelmaan kuului Sheratonin baari (niiiiiiiiin meikäläisen skeneä että. Syytän muita blondeja) ja illallinen/yöllinen sushi-ravintolassa. Ja lauantaita kohti...

Poistuessamme alueelta perjantaina opasti järjestävän seuran edustaja ystävällisesti meitä, todeten että kisapäivänä emme pääsisi ko. alueelle, vaan meidän tulisi hakeutua toiselle puolelle jokea, Gaiaan ja siellä olevalle RC-alueelle. Sinne siis. No, helpommin sanottu kuin tehty. Meillä oli käsitys, että silta Portosta Gaiaan suljetaan vasta puolilta päivin ja tästä johtuen olimme mielestämme liikkeellä hyvissä ajoin. Bongasimme taksin, jolle sohimme kartasta tavoitteellisen määränpään ja lähdimme liikkeelle. Päästyämme korttelin ympäri kuskimme, joka puhui sujuvaa ummikkoa, kyseli poliiseilta reittiä toiselle puolelle ja sai vastaukseksi sen, että silta on kiinni ja poka jäi siihen, 3,50 kiitos. Kielimuuri perkele. Päädyimme siis apostolinkyytiläisiksi etsimään a) itseämme kartalta ja b) reittiä aasta ceehen. Silta löytyi ennen pitkää ja hyvä niin, sillä iloisessa joukossamme alkoi jo paikoin hermo rakoilemaan. Siitähän se riemu tosin vasta alkoi, sillä lusitaanipollari oli jo pistänyt sillan säppiin ja kävellen ei yli ollut asiaa. Neuvoi menemään metrolle, joten sinne siis. Ilmassa alkoi olla urheilujuhlan lisäksi myös tuntuvaa kireyttä, emme nimittäin olleet ainoita jotka olivat samalla reissulla. Löysimme kuitenkin aseman ja mystisten lipunmyyntiautomaattien ruokkimisen jälkeen lopulta joen ylikin. Nyt oli ongelma seuraava: kuinka päästä sillan päästä 50 metriä joen pinnan yläpuolelta alas rantakadulle, kymmenien tuhansien muiden ihmisten seassa luovien ilman riittävällä mittakaavalla varustettua karttaa? No poliisisetä onneksi opasti, rohkaisi vielä lopuksi tokaisemalla, että "...but i don't think you will get there." Kiitti konsta. Yleisöä seuraamalla pääsimmekin varmaan noin sadan metrin päähän rannasta mutta sitten tuli tenkkapoo, massa pysähtyi ja selät tulivat vastaan. Siihen suuntaan ei ollut enää asiaa. Luonnollinen ratkaisu Porton kaltaisessa kaupungissa on lähteä täysin päinvastaiseen suuntaan, eli ylämäkeen poispäin joesta. Tämä kuitenkin kannatti, sillä ennepitkää löytyi poliisien sulkema sivukatu, jonne ei yleisöllä ollut asiaa. Paitsi RC-passeilla. Yeah. Nyt aukesi käytännössä vapaa reitti loppumatkaksi ja ryhmäjännite alkoi laskea pikkuhiljaa tasolle, jonka sulakkeetkin pidemmän päälle kestävät. Pääsimme lopulta ajoissa alueelle ja leppoisa lomatunnelma palasi. Olihan se jo aikakin, ei sitä Turisti syntymäpäivänään jaksa kovin montaa tuntia kiukutella/sitä kuunnella. Päivä meni samaa rataa kuin edellinenkin, tosin tarjoilu oli laadukkampaa ja sitä oli riittävästi. Hyvä niin, sillä olimme jälleen viimeiset paikalla. Ai niin, itse kisa... Steve Jones voitti koko roskan, neitien suosikki Mike Mangold tuli toiseksi ja Paul Bonhomme oli kolmas. Oma suosikki, kärsivän näköinen unkarilaissetä Peter Besenyei jäi valitettavasti neljänneksi. Mies irvistää kuin Hannu Virta vetäessään reilut yhdeksän geetä puolikuubalaisessa. Lauantai-ilta vierähti bileissä jotka Red Bull oli ystävällisesti järjestänyt syntymäpäivieni kunniaksi. Tosin meidän seurueemme pääsyliput kyseiseen tapahtumaan olivat melkoisen selittämisen takana. Mutta onnistui kuitenkin. Eli kyseessä oli siis Porton kisan päätösbileet, jotka olivat tosin melko vaisut, mukaan lukien DJ ADHD, joka ei soittanut ensimmäistäkään biisiä minuuttia pidempään. Ilta loppui seurueeltamme verrattain aikaisin, hotellille palattiinkin jo kolmen aikoihin.

Sunnuntai meni leppoisaillessa. Eli vähän jokiristeilyä, lompsimista ja chillailua. Ribeiran alue joen rannassa on perin miellyttävää seutua, kuten Porto kaiken kaikkiaan. Pitää mennä toistekin, katsomaan muutakin kuin kisakoneiden päristelyä.

Maanantaina palasimme Lissaboniin ja osoitteena sama hotelli, kuin torstainakin. Koko porukka oli melko sipissä, joten kävimme vain varhaisella illallisella ja lyhyellä kävelylenkillä kaupungin keskustassa. Myös Lissabon vaikutti nopean katsauksen perusteella aivan kelpo kylältä, tosin verratessa Portoon ero pikkukaupungin ja suurkaupungin välillä on selvä. Mutta menisin toki uudestaan myös Lisboaan.

Tiistaina heti aamusta kentälle kiukuttelemaan check-iniin ilman aamukahveja ja juosten koneeseen. Ave atque vale Lusitania, palaan asiaan toiste. Ja Red Bull Air Race....ensi vuonna San Diegoon?

Mitä seuraavaksi?

2007-08-24T00:14:00.000+03:00

Seuraava meni jo, piipahdin tuossa 21.-22.8. Norjassa työn merkeissä. En olekaan jostain syystä aiemmin Norjassa käynyt. Mutta tällä reissulla tulikin sitten nähtyä lentoasemaa, rautatieasemaa, hotellia ja kokoustilaa ja koko puuhaan tuhlaantui vain hieman yli 24 tuntia. Eli sovitaan niin, että en ole vieläkään käynyt Norjassa.

Sunnuntaina jälleen Brysselissä käymään, 26.-29.8. menee siellä. Kotona myöhään keskiviikkoiltana, itse asiassa vasta torstaina ja heti torstai-iltapäivänä suunta takaisin kohti Pirkkalan lentokenttää. Samsonite vaihtuu reppuun ja 30.8.-4.9. vierähtää Portugalissa, Lissabonissa ja Portossa. Kyllähän nyt aikuisen miehen pitää ainakin kerran eläissään Portossa piipahtaa. Matkalla on itseasiassa löyhä teemakin, eli tämä. Hurrrrjaa puuhaa. Mielenkiinnolla odotan. Varsinkin kun DPD:n online-palvelu kertoo, että tilaamani kamera on tällä hetkellä Tanskan Taastrupissa matkalla kohti Suomea. Jos ehtisi oppimaan vielä sen käyttöä edes sen verran ennen Portugaliaa, että saisi siihen edes virrat päälle. Loppuu tuo tuhruisten pikkukuvien räpsiminen nääs.

Älä tule paha kakku...

2007-08-24T00:10:00.000+03:00

...tule, tule, hiekkakakku.

Mutapainin ystävät

2007-08-24T00:08:00.000+03:00

NIN

2007-08-24T00:07:00.000+03:00

Tervetuloa

2007-08-24T00:04:00.000+03:00

Rokit tuli rokattua

2007-08-23T22:23:00.000+03:00

Sziget tuli siis nähtyä ja mainiot kinkerit olivatkin. Kun festivaalialue on Tonavalla kelluvalla saarella, jolle pääsee muutaman metropysäkin ja 10 minuutin paikallisjuna-ajelun päätteeksi ja joka ei ole ainoastaan pyhitetty festivaaliestradeille, vaan on samalla kokonaisuudessaan myös leirintäalue ja anniskelualuetta (A-oikeuksin, luonnollisestikin), kykenee kuvittelemaan minkälainen sirkus Budapestiin on saatu luonnosteltua. Toivottavasti "sivistys" ei saavu Unkariin aivan heti, vaan meininki jatkuu samanmoisena, niin voi toistekin käydä tarkastamassa touhun.

Mitä itse musiikkitarjontaan tuli, niin noin 800 esiintyjästä tuli nähtyä kenties parikymmentä. Näiden lisäksi alue oli luonnollisesti täynnä kaikkea muuta festareihin liittyvää (ja kenties liittymätöntäkin); taiteesta pokeriin ja seinäkiipeilystä go-go - tanssijoihin. Joistain nähdyistä bändeistä lyhyesti seuraavaa...

Ensimmäisenä festaripäivänäni suuntasin ensimmäisenä vilkaisemaan malilaisten beduiinien vedon nimeltä Tinariwen. Koskaan aikaisemmin soittokunnasta kuullutkaan mutta kun festarijulkaisussa todettiin bändistä seuraavaa: ' ...Robert Plant claimed: „When I first heard them I instantly knew that this is the music I’ve been looking for all my life” ', niin pitihän se käydä ihmettelemässä. Ja hyvähän tuo oli, mielenkiintoista rytmimusiikkia, jossa ripaus länsimaisia vaikutteita kitaroinnissa. Suosittelen rentoon meininkiin. Tinariwenin jälkeen oli valinnan paikka, Chemical Brothers päälavalla, vai Soulfly metalliteltassa. Koska kemikaaliveljet oli nähty jo aiemmin, niin suuntasin Soulfly:n keikalle mutta noin puolivälissä keikkaa vaihdoin päälavan suuntaan, siinä määrin tylsä keikka oli. Siinä missä Cavaleran Maxin aiempi pumppu Sepultura onnistui olemaan paikoin innovatiivinen genressään, niin Soulfly:n runttaus kävi nopeasti perin puuduttavaksi ja vaihdoin siis elektroon. Chemical Brothersin show oli tyylikäs kyllä mutta ei jaksa kovin ankarasti alkaa jalka vispaamaan kyseisen musiikin tahtiin, joten tyydyin nautiskelemaan enemmän ulkomusiikillisesta annista ja seuraamaan kansan fiilistelyä. Viimeisenä varsinaisena bongauksena tuli nähtyä Anima Sound System, ainoa unkarilainen bändi joka oli Turistille entuudestaan tuttu. Lienee maan suosituimpien bändien joukossa , teltta oli ainakin kiitettävän täynnä juhlivaa festivaalikansaa, jonka bändi kyllä osasi myös ottaa. Suositellaan Asian Dub Foundation-tyylisestä matskusta syttyville, biletysmusiikkia etsiville, tai theremin-musiikin ystäville. Loppuilta meni paikallisia suuruuksia pällistellen ja alueella päämäärättömästi vaellellen. Yöbussitsydeemi toimi hienosti, vieden Turistin lähes hostellin ovelle, joten ei jouduttu (jälleen kerran) Budan taksien ryöväämäksi.

Perjantaina ohjelma oli esiintyjien suhteen omalta osaltani melko kevyt, listalla oli ainoastaan yksi pakollinen nähtävä, eli Skinny Puppy, känädän industrialpioneerit/pierut. Suuntaa omalla sarallaan jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan näyttänyt bändi lunasti kyllä odotukset ja oli yksi festarin kovimpia vetoja, Ogren teatraalisesta ja kliseisestä esiintymisestä huolimatta. Ilman tätä bändiä sellaiset nimet kuin Nine Inch Nails ja Marilyn Manson olisivat todennäköisesti päätyneet aivan erilaiseen muotoon, kuin missä ne nykyään tunnemme. MM:n kohdalla se olisi tosin saattanut olla jopa siunaus. Launtaina NIN:in Trent Reznor kertoi tästä valtionvelasta myös päälavan yleisölle, todetessaan nähneensä Skinny Puppyn keikan itsekin ja odottaneensa tilaisuutta todella pitkään. NIN:in launatai-illan keikka sinänsä oli erittäin hyvä, show-tyylikäs, viisut oivia, kansa charmikasta, orkesteri vireessä, jne. Ja juu, ennen kuin ehdit kysymään, niin todettakoon että soittivat Hurt:in encorena. Edes ajoittainen vesisade ei pahemmin päässyt keikkaa häiritsemään. Paitsi siinä vaiheessa, kun alueelta piti poistua ja ukkoskuuro näytti voimansa ja vettä tuli kaatamalla. Märkää vettä. Kylmää vettä. Mutta loppupeleissä onneksi kuitenkin vain vettä. Näiden lisäksi perjantaina ja lauantaina tuli nähtyä hieman Skatalitesiä ja The Hivesiä, sekä useampiakin paikallisia yrittäjiä (Superbutt on oiva nimi unkarilaiselle metallibändille).

Sunnutai oli välipäivä festareiden suhteen, keskityin kuivattelemaan yöllä kastuneita vaatteitani (ja kastelemaan niitä lisää ukkosessa) maleksiessani irkkupubiin seuraamaan Premier Leaguen kauden avausta.

Maanantain tärkeimpänä antina oli päälavan ohjelman siltä illalta päättänyt Tool. Toolia ennen kuitenkin vähän rytmimusiikkia !!! - tyyliin, sekä unkarin ilmeisesti suosituinta rokkiaktia Tankcsapdaa (lausupa tuo sixpäkkipäissäsi). Ihan jees mutta yhtähän tänne oli tultu katsomaan....ja se yksi pääsi kyllä yllättämään heittämällä melko keskinkertaisen keikan. Kaikista näkemistäni Tool - keikoista ehdottomasti heikkotasoisin. Tylsiä biisivalintoja, murjottuja sovituksia, kliiniseseti aiemmilla keikoilla soittaneelta orkesterilta yllättävän falskia vetämistä, vaisu visuaalinen ilme, lyhyehkö keikka ja ei encorea. Kiitti. Tosin pitää muistaa, että se mikä pätee metalliin yleensä, pätee Tooliin erityisesti. Eli paskimmillaankin parasta. Toolin jälkeen pääsi vielä metallitelttaan nautiskelemaan totisesta vanhan liiton meiningistä Napalm Deathin tahtiin. Vaikeasti tanssittavaa. Mutta kovin viihdyttävää, vaikka Barney tätä nykyä näytääkin enemmän keski-ikäiseltä jalkapallohuligaanilta Middlesbroughsta, kuin uraauurtavan grindcore-orkesterin vegevokalistilta Ketteringistä. Suffer the children indeed. Soittivat sen kolmantena, BTW.

Tiistaina oli kotiinlähdön aika, joten näkemättä jäi vielä useita bändejä mutta aikansa kutakin. Cornellin Chriskin - Krisse kavereitten kesken - peruutti esiintymisensä joten sitäkään ei tarvinnut harmitella.

Summa summarum; mukavat kekkerit, hinta kohdallaan kautta linjan ja OK järjestelyt hienossa kaupungissa. Voisin mennä toistekin. Ja varmaan menenkin.

Kesä puolivälissä

2007-07-18T20:41:00.000+03:00

Ja lomatkin jo lusittu. No, lyhyempiä vapaita saa onneksi järjestettyä muutenkin, notta pääsee taas maailmalle.

Ensin kutsuu tosin matkailu työn merkeissä, eli ensi viikolla eksoottiseen Eestiin ma-ke puuhastelemaan duunien parissa. Mutta kolmen viikon päästä lähdetään taas omalla ajalla, tosin entuudestaan tuttuun kohteeseen, eli Budapestiin. Mutta tällä kertaa siis ei työmatkalle, vaan rokkaamaan ja ryyp...rollaamaan. Sziget-festivaalit järjestetään siis 8.-15.8. Budan tuntumassa Obudain saarella ja Turisti Itse organisoi allakkansa niin, että paikalla on tarkoitus olla 9.-14., eli torstaista tiistaihin. Tämä tarkoittaa sitä, että muutama sellainenkin pelimanniryhmä, jotka olisin halunnut nähdä (Eagles of Death Metal, The Killers, Mando Diao...) jää näkemättä mutta onneksi pääasia(t) mahtuvat noihin viiteen festauspäivään. Festarin koko ohjelma tarkasteltavissa esimerkiksi tästä. Lienee tiedossa mukavaa ja hienoa.

Se on tuo matkanjärjestely kyllä nykypäivänä naurettavan helppoa...Lentojen varaamiseen, majoitusjärjestelyihin ja festarilipun ostoon sai tuhrautumaan aikaa liki varttitunnin. Toista se oli ennen muinoin, kun matkatoimistoon oli 40 kilometriä, ylämäkeä molempiin suuntiin ja matka hiihdettiin kesät, talvet.

Kuvagalleriasta sananen...Hakusessa on uusi galleriaohjelma, jonka jälkeen organisoin kuvat uusiksi (ei maiden mukaan, vaan enempi sisältöpohjaisesti), joten gallerian päivitys lagaa surullisesti vielä hetken.

Blogillakin taisi tulla vuosi täyteen -tai tulee myöhemmin tässä kuussa, jaksa nyt tarkistaa-, joten kukkia pöytään. Noin 115 kertaa tänne on jaksanut jonkinasteista sisältöä laittaa ja käyntikertojakin blogille on kirjattu yli 650 siitä lähtien, kun otin tilastoinnin käyttöön (~joulukuun puoliväli 2006). Huzaa! Kiitokset kävijöille, toivottavasti on löytynyt infoa, tahi satunnaista viihdettä. Yritetään nyt vielä ainakin toistaiseksi jaksaa jatkaa tätä yhteiskunnallisesti merkittävää palvelua.

Palaillaan taas, hyvää kesää, muistakaa sateenvarjo.

Macau by night

2007-06-25T11:01:00.000+03:00

Galaxy Starworld kasino yopuvussaan.

St.Paul

2007-06-25T10:59:00.000+03:00

Macaon tunnetuin maamerkki, St.Paulin katedraalin rauniot.

Kujilla Macaon

2007-06-25T10:54:00.000+03:00

Macaon sivukatujen tunnelmia. Tuli tuossa sellainen mieleen, etta kun kaikissa suurkaupungeissa on oma Chinatowninsa, niin onko esim. Pekingissa tai Shanghaissa Chinatown-kaupunginosa? Semmoinen, missa voi menna ravintolaan nauttimaan kiinalaista ruokaa? Vai onko se siella pelkkaa ruokaa? Tieda hanta.

Macaosta

2007-06-25T09:44:00.000+03:00

Torstaina otin siis suunnaksi Macaon. Pari valipaivaa Bangkokissa tuli oltua ihan hissukseen vaan, pitkalti siitakin syysta, etta lieva kuume ja kurkkukipu vaivasi, mutta onneksi apteekista loytyi tarvittavat rohdot ja torstaina oltiin taas taydessa iskussa.

Air Asia:n siivet tulivat siis jalleen tutuksi kun turisti lennahti Macaon kansainvaliselle lentoasemalle ja sielta sujuvasti taksilla kohti Macau Masters hotellia. Hotelli osoittautui hyvinkin hintansa vaartiksi (300 patacaa/yo), mukaanlukien viikonloppuyot. Macaossahan ei ole mitenkaan tavatonta se, etta hotelliyon hinta tuplaantuu viikonloppuna kun kiinalaiset ryntaavat mestoille (mannerkiinasta paikalle paasee vaikka sillan yli kavellen, Hongkongista matka kestaa laivalla vajaan tunnin) tuhlaamaan rahansa johonkin Macaon noin kolmestakymmenesta kasinosta. Tuo kasinokulttuuri Macaossa sitten kylla kukoistaakin, Las Vegasin suurimpien kasinoyrittajien paastya mukaan markkinoille uusia kasino/hotelli/teatteri/areena/kylpylakomplekseja (mika on "resort" suomeksi?) nousee joka kulmaan. Hyva esimerkki tasta trendista on "Venetian"-keskus, maailman suurin - siis Vegasinkin paikat mukaanlukien - huvittelukeskus, joka aukeaa Macaoon myohemmin tana vuonna. Pikkurahalla taalla ei mallata, silla Venetian tuo maahan mm. Manchester Unitedin pelaamaan naytosottelun ja ennen seuraavan NBA-kauden alkua Cleveland Cavaliers ja Orlando Magic saapuvat paikalle esittelemaan lajiaan. Itsea ei onneksi tuo kasinohuvittelu kiinnosta, siina vietaisiin akkia matkabudjetti aivan uusiin ulottuvuuksiin. Eipa silla, ei repusta loytyisi sellaisia rytkyjakaan, joilla kasinon ovet Turistille aukeaisivat. Joten pitaa katsoa, onko Macaolla mitaan muuta tarjottavaa.

Torstai-ilta sujui majoitujarjestelyjen jalkeen keskusta-alueella lompsien, yrittaessani hahmoittaa itseani kartalla ja saadakseni kuvan paikan mittasuhteista. Macao voidaan jakaa kahteen eri osaan, mannerkiinan puoleinen keskusta ja Taipa/Coloane, jotka olivat alunperin kaksi erillista saarta mutta jotka on sittemmin yhdistetty maanrakennustalkoilla yhdeksi lantiksi. Niemimaan puoleisen Macaon ja saaret yhdistaa toisiinsa kolme siltaa.

Macaon keskusta on melko kompakti ja helposti navigoitavissa jalan. Niemimaan lansilaidalta (jossa hotellini sijaitsi) provinssin toiselle reunalle kaveli rauhallisellakin tahdilla vain reilut 30 minuuttia. Perjantain kaytinkin niemimaan laidasta laitaan kavelyyn kahlaten lapi joitakin paikan tunnetuimpia turistikohteita, eli:

St.Paulin katedraalin rauniot, joka on varmasti Macaon tunnistetuimpia maamerkkeja,
Katedraalin kupeessa sijaitseva Macau Mount Fortress, josta aukesikin hyvat nakoalat yli koko kaupunkin ja mannerkiinan kukkuloille,
Guia Hill ja Guia Fortress, jonne kapuaminen yli kolmenkymmenen asteen helteessa tuntui ajoittain perin huonolta ajatukselta. Kukkulalle oli nikkaroitu myos gondilihissiyhteys ja poistuinkin aikanaan paikalta tata hiihtohissia kayttaen. Harmi etta skimbat unohtuivat hotellille.
Macau Tower (pop-up varoitus) kaikkine 338 metreineen. Taalla voisi myos huimapaisempi turisti harrastaa jos jonkinlaisia aktiviteetteja, muun muassa benjihyppya tornin nakoalakerroksen katolta (233 metrin korkeudesta, mainostavat maailman korkeimpana hyppyna), tornin mastoon kiipeamista jne. Ehka ensi kerralla. Mutta komeat nakoalat pitkalle Kiinaan tornista kylla aukesivat.

Tama kierros tuli tehtya jalan ja kesti lounastaukoineen noin seiteman tuntia. Reitin varrella sivukatuja kahlatessa havaitsi sen, etta kylla Macaolla on muutakin tarjottavaa, kuin vain kalliita kasinoita.

Lauantaina otin bussin alleni ja suuntasin Taipaan, jonka vanhaa keskusta kehuttiin kaymisen arvoiseksi. Bussilla matkustaminen on Macaossa perin helppoa ja huokeaa, reitit niemimaan sisalla maksoivat 2,5 MOP (eli reilut 20 senttia) matkan pituudesta riippumatta ja saarelle paasi hintaan 3,3 MOP. Ja kyllahan niita Taipa Villagen kapeita katuja mielellaan hienon kelin suosiessa tunnin, pari kavelikin, silla pienessa keskusta-alueessa oli sellaista "Maa-jonka-aika-unohti" - fiilista. Taipasta jatkoin viela saaren etelaosaan, Coloanen jossa oli samaa tunnelmaa, kuin Taipa Villagessa "rantabulevardilla" vahvistettuna. Zhuhain kaupunki Kiinan puolella on vain noin kilometrin levyisen salmen toisella puolen ja voi hyvin kuvitella, etta Macau SAR (Special Administrative Region) ansiomahdollisuuksineen houkuttelee oisia uimareita kokeilemaan onneaan. Vaikka Macao kuuluukin virallisesti Kiinaan, niin Hongkingin tavoin aluehan toimii, kuin oma itsenainen valtionsa rajamuodollisuuksineen, hallintoineen ja valuuttoineen. Siina missa esim. suomituristi tarvitsee Kiinaan paastakseen viisumin, niin Macao ja Hongkong eivat tallaisia papereita edellyta.

Taipa/Coloane kierroksen jalkeen edellisen paivan kavelyretki alkoikin tuntua jaloissa, joten turismi sai sitten riittaakin. Illalla suunnaksi edellisen paivan tapaan Dochas:in alue Macaon mantereen itaosassa, jossa Avenida Sun Yat Sen tien varrella ja korttelin toisellakin puolella, on vilkas baari/ravintolakeskittyma niille, jotka eivat kasinokulttuurista ja hotellien kalliista yokerhoista valita. Oluesta taalla sai maksaa melkein saman rahan, kuin Suomessa mutta ruoka oli huokeaa ja erittain hyvaa. Itse jatin kiinalaiset hapanimelasotkut vahemmalle ja kavin lahinna portugalilaisravintoloissa, joissa tarjoiltiin oivaa macanese-lusitaanipoperoa kukkarolle ystavalliseen hintaan.

Macao osoittautui ennakoitua mukavammaksi paikaksi ja tuollainen viikonloppureissu oli pituudeltaan aivan paseli mestaan tutustumiseksi. Varta vasten ei Suomesta Macaoon kannata lahtea mutta mikali loydat itsesi esimerkiksi Hongkongista tai Guangzhousta, voin hyvinkin suositella paivan tai kahden visiittia myos Macaon puolelle.

Sunnuntaina otettiin suunta jalleen kohti Bangkokia, josta kotiin tiistaina. Tama reissu alkaa olla raportointien osalta paketissa, silla taalla BKK:ssa en sen kummempia tanaan enaa aio harrastaa. Taksi paivaksi yritin saada reissun ensimmaisen kankkusen mutta kaikki tama turismi on vasyttanyt siina maarin, etta eilisiltakin jai vajaaksi ja en siinakaan onnitunut. Palataan asiaan taas seuraavan reissun yhteydessa, nyt muutama kuva ja heips.

Maalaiselamaa

2007-06-20T08:33:00.000+03:00

Twanten kylan sivukujilla.

Lounastauko

2007-06-20T08:31:00.000+03:00

Ruokailuhetki Kha Khat Wain luostarissa.

Swhemawdaw Paya

2007-06-20T08:26:00.000+03:00

Shwemawdawin yli sata metria korkea pagodi kuvattuna Damalinguyan luostarin seinaleikkauksen lapi.

Myanmar, pt.2

2007-06-20T07:14:00.000+03:00

Dodiin...Eli aamaisen jalkeen suunnattiin kohti Bagoa, jonne matkaa on noin 80km ja kohtalaisten teiden ansiosta sinne ehdittiin puolessatoista tunnissa. Kohtalaisella tiella voidaan taalla pain tarkoittaa sellaista, jossa on periaatteessa paallyste ja teoriassa ohituspaikkoja. Tasaiseksi sita ei juurikaan paase kehumaan. Liikenne onkin taalla melko metka asia, silla sen lisaksi, etta autoissa on ratti oikealla puolella, autot myos kayttavat tien oikeaa kaistaa, joka on omiaan nostamaan autoiluun ja perille paasyyn liittyvia vedonlyontikertoimia. Tarinan mukaan tama jarjestely johtuu siita, etta aikanaan joku hallituksen edustaja oli unessaan/ennustajaltaan/jostain muusta yhta luotettavasta lahteesta saanut viestin, etta maansa tulisi siirtya enemman oikealle. Henkisen/poliittisen siirtyman lisaksi/sijaan tama veijari paatti toteuttaa visiota siis melko 1:1. Se on tuo tien paallystaminenkin, tai ainakin paallysteen korjaaminen, taalla pain maailmaa muuten puhdasta kasityota, kirjaimellisesti. Matkan varrella nakyi porukkaa kykkimassa tien varrella punotun korin aaressa, joka oli lastattu jollain etaisesti asfalttia muistuttavalla massalla, jota sitten kasin pakattiin tiessa oleviin reikiin routavaurioiden (vai olisivatko ennemmin kenties monsuunivaurioita) korjaamiseksi. Kovaa duunia. Bagoon paastyamme poimimme kyytiin Myintin kaverin Mannin ja suuntasimme kohti nahtavyyksia.
Ensimmaisena ohjelmassa oli Kha Khat Wain Kyaung luostari, jossa pitaa pysyvasti majaansa non 1200 munkkia. Luostarit Myanmarissa voidaan jakaa karkeasti kahteen eri tyyppiin; opiskelua varten ja meditaatiota varten perustetut luostarit. Tama kyseinen luostari oli sita ensimmaista sorttia, joten valtaosa munkeista oli nuoria noviisimunkkeja, jotka ovat suorittamassa burmalaisen miehen elamaan kuuluvista kahdesta munkkirotaatiosta sita ensimmaista. Luostarissa sai kierrella vapaasti ja paasinkin tirkistelemaan myos luostarin keittioon (eeeeerittain low tech), munkkien majoitustiloihin ja seuraamaan lounashetkea, joka oli juuri alkamassa sotilaallisella jonojen muodostamiella saapuessamme paikalle. Mielenkiintoinen vierailu, Mannin kertoillessa parhaansa mukaan jotakuinkin ymmarrettavalla englannilla luostarin jokapaivaisesta elamasta. Tasta paivaretki jatkui seuraaviin kohteisiin:

Damalinguyan luostari, joka oli pienempi ja vaatimattomampi luostari kuin edellinen mutta jossa ei kuitenkaan oltu lehtikultaa saastelty ja pikkubuddhia vipelsi jaloissa. Taalla kaarittiin myos kasin perinteisia burmalaisia sikareita, jotka tehdaan puun lehteen, taytetaan tupakalla ja pienilla puun palasilla ja filtteriksi asennetaan pala sokeriruokoa. Terveellista, kuin fan. 100 kyatilla niita sai viisi, katsotaan mita Suomen tulli naista sanoo...Taalla opin myos seuraavan pienen triviatiedon. Kun sinulta Myanmarissa kysytaan mista olet ja vastaat "Finland", niin saatat talla aiheuttaa kysyjalle kikatuskohtauksen. Tama sen vuoksi, etta Mannin mukaan Finland kuullostaa burmankielen sanalta (kirjoitusasu jai epaselvaksi) joka tarkoittaa suurin piirtein "nayttaa persetta." The more you know.
Shwemawdaw Paya, Yangonin Shwdagon Payaakin korkeampi (yli 100 metrinen) kullattu pytinki.
Hindaagon temppeli.
Snake temple, jossa palvonnan kohteena on yli kuusimetrinen ja noin 140 kiloinen Boa Constrictor. Otus oli onneksi ilmeisesti juuri nauttinut viikottaisen 30 kanakilon ruoka-annoksensa ja potkotteli kiltisti nurkassa sen kummemmin turistista kiinnostumatta.
Buddha Garden, jossa patsasteli X-maara identtisia Buddhan kuvia.
Shwethahlaung pagoda (Reclining Buddha), 55 metria pitka makaava Buddha ja sen lahistolla, ulkotiloihin rakennettu 65 metrinen jaljennos.
Shawtulay Paya, joka sijaitsi paikallisen koulun vieressa ja jossa turisti aiheutti selkeasti opintojen karun katkeamisen ilmestyen koulun tiluksille pakottaen paikalliset ipanat luokkahuoneiden ikkunoihin helouta huutelemaan.

Temppelikierroksen valilla lounastimme paikallisessa tienvarsikuppilassa, jossa ruoka oli erittain maittavaa ja halpaa mutta josta samalla heti tiesi, etta huomenna vatsa kiittaa...

Makson Mannille paivan opaskierroksesta 7 dollaria ja lahdimme Myintin kanssa takaisin kohti Yangonia, matkalla pysahtyen viela tsekkaamaan toisen maailmansodan muistomerkin ja sen yhteydessa olevan sotilashautausmaan. Myint kertoli matkan aikana myos tekevansa silloin talloin taksillaan myos pidempia kiertomatkoja turistien kanssa, esim. kahden viikon Myanmarin kiertomatkoja. Akkisiltaan tama tuntuu melko kalliilta ajatukselta mutta toisaalta, jos on kaksikin maksajaa, niin 600-650 dollaria (polttoaineen hinnoista riippuen) siita, etta on oma kuski ja joustavampi aikataulu, ei tunnukaan enaa niin kalliilta hinnalta Mandalayn, Baganin ja Inlay jarven kiertamisesta. Myint oli muutenkin leppoisa kaveri ja osoittautui myos huumorintajuiseksi mieheksi yrittaessamme navigoda tiella rohnottavan kulkukoiran ohitse todeten, etta "Koira on kuin hallituksemme, tekee mita lystaa eika valita mistaan mitaan." Suosittelen kuskiksenne matkoillanne Yangoniin.

Perilla hotellilla olimme yhdeksan tunnin retken jalkeen ja lepotauon ja virkistaytymisen jalkeen loppuilta menikin perussuoritusten merkeissa, eli illallinen ja pari kaljaa.

Lauantai 16.6.

Aamiaisen jalkeen suunta kohti Bogyoke Aung San Market-aluetta, jossa turistille on kaupan kraasaa joka lahtoon. Muutaman tunnin jalkeen kavi kuitenkin selvaksi, etta nyt aletaan maksamaan hintaa eilisesta lounaasta ja pitikin ottaa suunta takaisin kohti hotellia. Loppupaiva menikin sitten rattoisasti kevyen kuumeen, vatsanvaanteiden, sangyssa makaamisen ja vessassa juoksemisen merkeissa. Onneksi oli Buranat, Imodiumit ja luettavaa matkassa.

Sunnuntai 17.6.

Olo oli jo parempi ja uskaltauduinkin hotellia kauemmaksi, ihan tois puol jokkee asti. Eli otin lautan Yangon-joen yli Dalahin kaupunkiin, josta polkaisin taksin ja kuskin viemaan minut Twanten kylaan reilun puolen tunnin paahan. Siella tuli sitten katseltua lisaa temppeleita, lompsittua ympariinsa pikkukaupungin tunnelmissa ja yleisesti vaan maleksittua. Ajattelin aluksi ottaa vain yhden suunnan kyydin Twanteen ja hoitaa itseni selta omin avuin pois mutta stten tuumasin, etta taksia sielta ei valttamatta saa, vaan joutuisin turvautumaan yleisiin kulkuneuvoihin ja tama ajatus ei kiehtonut lainkaan, silla taalla bussin virkaa ajavat 50-luvulla Kanadassa rakennetut rahjakkeet, seka pick upit, jotka ahdetaan todella tayteen, tarvittaessa kattoa ja konepeltia myoten. Suosittelen siis menopaluuta myos kaikille muille. Illalla kevyesti ulos mutta ajoissa hotellille pistamaan kamat kasaan ja nukkumaan, silla aikainen lahto taas aamulla kohti Bangkokia. Tuohon ravintolakulttuuriin sisaltyy muuten yksi mielenkiintoinen asia, johon Turisti Itse ei kylla taipunut koko reissun aikana, nimittain paikallinen tapa tarjoililjan huomion kiinnittamiseksi. Se tapahtuu jotakuinkin nain: muikistat huulet, niin kuin valmistautuisit 50-luvun Suomifilmeista tuttuun teatraaliseen suuteluriittiin ja sitten alat muiskuttelemaan. Ei kylla pysty tuohon, tyydyin huitomaan.

Maanantai 18.6. - Keskiviikko 20.6.

Herra Myint hoiti taas kuskin velvollisuudet kun siirryin aamusella Yangonin lentoasemalle. Yangonin kentasta semmoinen huomio, etta sielta ei sitten loydy kahvilaa, kauppoja, tms. Tamahan tietysti aamuseitsemalta oli mita masentavin huomio. Tupakoinninkin voit unohtaa turvatarkastuspisteen toisella puolen. Ehanaa.

Bangkokiin paastiin aikataulussa ja nama muutama paiva meni/menee nyt ihan vaan ollessa, yhtaan temppelia, tahi muutakaan turistikodetta en aio kayda katsomassa. Shoppailua, parturissa kayntia, ankaraa chillausta, lukemista ja sen semmoista korkeintaan. Huomenna siirryn sitten muutamaksi paivaksi Macaoon, joten jatkan raportointia kentes sielta. Nyt parin kuvan myota heipat.

Sule Paya

2007-06-18T19:47:00.000+03:00

Yangonin keskustan sydan, Sule Paya.

Palmuja ja pagodeja

2007-06-18T19:41:00.000+03:00

Shwedagon Paya, Yangon, Myanmar.

Lieneeko sattumaa...

2007-06-18T19:37:00.000+03:00

...etta tama "kansan virallinen tahto" on pistetty naytille USA:n suurlahetystoa vastapaata? Yangon, Myanmar.

Myanmar, pt.1

2007-06-18T18:28:00.000+03:00

Keskiviikko 13.6.

Yangonin kansainvaliselle lenoasemalle saavuttiin kohtuuttoman aikaisin, eli jo heti aamukahdeksan jalkeen. Taman selittaa pitkalti se, etta lahto Bangklokista oli ajoitettu vielakin kohtuuttomammin, eli 0715. Oudon aikavyohykkeen ovat tanne valinneet, Yangon on 3 ja puoli tuntia Suomen aikaa edella, Bangkokin neljan sijaan... Niin ovat ajat ja tavat muuttuneet, etta kannykankin sai vieda maahan ja turistidollareitakaan ei joutunut enaa ostamaan. Kannykalla ei tosin paljoa tekoa Myanmarissala TeliaSoneralla ei naemma ole roaming-partneria ko. maassa ja kentasta ei siis ollut tietoakaan. Vai oisikohan tuo puhelin pitanyt rekisteroida jotenkin. Noh, tieda hanta, paljoa se ei nyt ainakaan pirisemaan paassyt. Ocean Pearl Inn oli lupaustensa mukaisesti lahettanyt vastaanottokomitean kentalle ja kyytia ei siis tarvinnut sen enempaa sorvata kentalta hotellille. Keskusta on kentalta reilun puolen tunnin taksimatkan paassa ja hotellilla oltiin heti yhdeksan jalkeen. Majoitusliike osoittautui hyvinkin hintansa vaartiksi (10 USD/yo), tosin sijainti ei ole aivan umpikeskustassa, joten takseihin/riksoihin joutuu jonkun verran sijoittamaan. Nokosten jalkeen kaupunkia tutkimaan ja siina puuhassa kavi hyvin nopeasti selvaksi kaksi asiaa:

turismi taalla on sen verran nuori taiteenlaji, etta turisti on itse viela nahtavyys (varsinkin nain sesongin ulkopuolella, kun meita on melko vahan), ja
tavattoman ystavallisia ihmisia, myanmarin pidginin fraasi "hellohoweareyouwhatisyourcountry" kavi tutuksi hyvin nopeasti ja hymy levisi paikalliset klasvoille aina kun heita morjensti. Mainiota porukkaa. Ja tosin kuin esim. Kiinassa, ystavallisyydella ei ollut taka-ajatuksia, vaan se oli aitoa.

Paikallista rahaa sai vaihdettua hotellilla kurssiin 100 USD = puolentoista sentin nippu paikallisia kyateja. Eli taala oli 1200 kyatia. Paras paikka rahanvaihtoon naytti olevan Sule Payan alue keskustassa, jossa tarjolla oli kaikkea rahanvaihdosta opaspalveluihin ja seksuaalisiin riitteihin (oiseen aikaan, toim huom.). Keskusta on melko helppo navigoitava, britit toivat 1800-luvun puolivalin hujakoilla siirtomaa-arkkitehtuurin ja gin tonicien ohella kaupunkiin nerokkaan ruutukaavan ja jos osaa laskea tekemiensa 90 asteen kaannosten maaran ja arvioimaan niiden suunnan (vasen vai se toinen vasen) ei paase eksymaan kovinkaan pahasti. Tyyliltaan kaupunki vaikutti Thaimaan ja siirtomaavallan jalkeiselta sekoitukselta, joskin heti keskustan ulkopuolella ensimmaisena tuli mieleen tropiikkiin paiskattu Ulan Bator, sen verran Thaimaatakin koyhemmassa paikassa nyt siis ilmeisesti oltiin. Keskiviikko meni siis pitkalti kaupunkitunnustelujen merkeissa, valilla syoden ja juoden (pari litraa nuudelikeittoa ja pari mukia kaljaa = 2 USD). Noilla halvoilla hinnoilla on kylla outo vaikutus kapitalistiin... Heti jos joku Kansainvalisen Turistinkusetusunionin (tm) virallisesti akkreditoima jasenkauppias yritti alkaa vedattamaan, niin karvat nousivat saman tien pystyyn, vaikka pyydetty hinta olisi edelleen kasittamattoman halpa Suomen mittakaavassa. Esimerkki; kun taksikuski pyysi illalla 5000 kyatia matkasta baarista (mainio baari muuten tuo Silver Oak Cafe&Beauty Salon, samassa tilassa kahvila, kauneushoitola ja klubi/yokerho) hotellille, niin turisti mielummin kaveli kuin maksoi tuon karun, reilun 3 ei\uron hinnan, tietaessaan, etta oikea hinta olisi lahempana 1500 kyatia. Vaikka ilman tuota tietoa olisi maksanut pyydetyn summan mielellaan ja ihmetellyt viela taksissa istuessaan, etta kyllapa on miellyttavan huokeaa. Sama efekti on nahtavissa kaikissa taman alueen maissa, Thaimaassakin tulee tingattua jonkun naurettavan 50 bahtin peraan, vaikka summa ei heilauta matkabudjettia suuntaan, tai toiseen.

Torstai 14.6.

Torstaina lahdettiinkin leikkimaan turistia heti aamiaen jalkeen ja suunnaksi otettiin Shwedagon Paya, muutama kilometri kaupungin keskustan ulkopuolella. Komea pytinki mutta muistutti jalleen kerran siita, kuinka tata maata oikeasti johdetaan...Kansalaiset yrittavat selvita miten selviavat, kun hallitus kayttaa kaiken rahan itsensa ja pintakiillin yllapitoon. OK, onhan tama alueen arvostetuin temppeli, johon tehdaan pyhiinvaellusmatkoja vahan kauempaakin. Mutta... Maan BKT/kansalainen on jossain puolentoista tuhannen dollarin hujakoilla/vuosi ja hallitus ottaa kaikki Shwedagon Payan sisaanpaasymaksut (ja lahjoitukset) lyhentamattomina itselleen ja jyvittavat sitten kansalle, mita jyvittavat. Shwedagon Payaa koristaa yli 50 lehtikultatonnin lisaksi noin 5500 timanttia, joilla voisi ostaa kansalaisille vaikka hiukan Eloveenaa ja silti jaisi melko komea rakennus jaljelle. Noh, kukin tyylillaan ja tulihan itsekin lahjoitettua kansalaisten sortorahastoon 5 dollaria, joten mika mina olen mitaan sanomaan... Loppupaiva meni kaupunkia kierrellessa ja perjantain suunnitelmia tehdessa ja illalla ABC Country Pubiin tutustuessa. Mielenkiintoisen oloinen baari... Bar Nevadan (big shout out to Porvoo!) konkurssipesasta hommatut puukalusteet ja b-luokan house-bandi loivat paikkaan unenomaisen tunnelman. Ihminen ei ole elanyt, ennen kuin istuu Yangonlaisessa navettabaarissa kuuntelemassa paikallisen cover-bandin versioimaa maijahiimaijahuu-viisua synasoundeilla, jotka tuovat elavasti mieleen haitarin. Good times.

Perjantai 15.6.

Road Trip!!! Olin varannut kayttooni taksi paivaksi auton ja kuskin ja suunnaksi otettiin heti aamusta n. 80km paassa Yangonista sijatseva Bagon kaupunki. Kuski, herra Miyan, puhui erinomaista englantia ja kuskasi paivaretkelle lahtenytta turistia pitkin Yangonin maalaiskuntaa 40 dollarin korvausta vastaan. Tuo kielitaitojuttu onkin muuten mielenkiintoinen asia. Ihmetyksekseni totesin, etta Myanmarissa puhutaan paljon parempaa englantia, kuin Thaimaassa. Koululaitokset tekevat ilmeisesti tehtavansa myos hieman koyhemmassa maassa, score one for Burma. Miyantin mukaan kutsuvat itseaan ja maataan mielummin Burmaksi, kuin Myanmariksi, nimenmuutos menee kuulemma 80-luvun loppupuolella holmoilleiden sotilasjohtajien piikkiin (halusivat etaisyytta siirtomaa-aikoihin) ja kansa ei sita ole edelleenkaan valmis allekirjoittamaan. Enivei, Bagoon paastiin puolessatoista tunnissa ja siella, sen sijaan etta olisin maksanut 10 dollaria jalleen hallituksen kukkaroon temppeleihin tutustumiseksi, Miyan valjasti kaverinsa Manni:n oppaakseni. Manni tiesi kaikki sivusisaankaynnit lipunmyyntipisteiden valttamiseksi ja selvisin hanen palveluistaan pienemmalla korvauksella, kuin 10 dollarilla, eli hyva niin. Mutta, takaisin temppelikierrokseen...huomenna... Juttu venyy, jatkan siis huomenissa, ei jaksa noita brittiakkoja tuossa viereisella koneella. Pistan tahan valiin pari kuvaa. Hejhej.

Burmasta paevaa

2007-06-17T13:44:00.000+03:00

Yangon alkaa olla nahtyna, huomenna takaisin kohti Bangkokia. Taalla nama tietoliikenneyhteydet - ja tietokoneet ylipaansa - kun ovat mita ovat, niin taidan sittenkin paivittaa Yangonin osion vasta paastyani Thaimaaseen sivistyksen pariin (!).

Sanottakoon tassa yhteydessa nyt lyhyesti vain seuraavaa:
- halpaa on (5 paivaa n. 200 USD majoituksineen, takseineen ja opaspalveluineen),
- sadetta piisaa niin, etta kadut tulvivat (ainoa sateeton paiva osui perjantaille, silloinkin saattoi sadella illallistaessani). Tosin vastavuoroisesti todettakoon, etta on ollut aurinkoistakin ja lamminta pitelee,
- mukavia ihmisia (nain ystavallista porukkaa ei ole varmaan tullut vastaan viela misaan),
- saaliksi kay tata koyhyytta, valtio sortaa omiaan minka joutaa...

Eli, palaan asiaan kenties jo huomenissa hieman tarkemmin, ehkapa jopa kuvien kera.

Kiikkerat nokoset

2007-06-12T16:24:00.000+03:00

Se on - perkele viekoon - chillattava silloin, kun chillauttaa. Memorial Bridge, Bangkok.

Feal and loathing in Bangkok

2007-06-12T16:21:00.000+03:00

Ostaisitko talta miehelta vahan kaytetyn riksakyydin? Khaosan Rd., Bangkok.

Tyoturvallisuuskeskus esittaa:

2007-06-12T16:14:00.000+03:00

Luulisi paikallisella luottamusmiehella olevan jotain sanottavaa rakennustelineiden potentiaalisesta turvallisuudesta. Tai sen puutteesta. Wat Prayoon-temppelin chedi Bangkokissa.

5 paivaa takana

2007-06-12T15:56:00.000+03:00

Tyolaita nama ulkomaiset nappikset. Ja Bloggerin kayttoliittymakin on kaiken lisaksi Thaiksi...Torstai ja perjantai meni melko pitkalti potkotellessa, ei jaksanut turisti riehua. Lauantaista tiistaihin on yritetty harrastaa kevytta turismia, kayty tsekkaamassa muutama sellainen temppeli, joka on aiemmilla reissuilla jaanyt valiin, ajeltu Chao Praya:a ylos ja alas (erittain suositeltava matkustusmuoto kaupungin halki mikali joki seuraa yhtaan suunniteltua turismipolkua. Halpaakin, kuin saippua) ja poristy Chinatownissa. Noita temppeleita jaksa sen kummemmin listailla, vilkaiskaa vaikka tuolta paikallinen tarjonta, mikali kiinnostaa. Jatin passini saman tien perjantaina matkatoimiston sedalle Myanmarin viisumia varten ja tanaan tuli lunastettua sekin dokumentti takaisin, viisumeineen kaikkineen. Huomisaamuna (keskella yota kaytannossa, perkele) siis suunta rajan taakse tarkastamaan kuinka se Burma nykyaan makaa ja siella ensi maanantaihin asti, jolloin suunta taas BKK:hon. Alkaa tulla tama kulma Thainmaata pikkuhiljaa tutuksi, jatkossa kuljen kylla lapi mahdollisimman nopeasti...

Mistaan sadekaudesta taalla ei ole kylla toistaiseksi ollut tietoakaan, samaa helletta ja paistetta, kuin aina ennenkin. Tanaan oli ensimmainen pilvisempi paiva. Ja pilvisemmalla tarkoitan vain sita, etta aurinko ei paistanut aivan yhta paljon, kuin muina paivina. Lampotila on pyorinyt turvallisissa 35-39 asteen lukemissa, joten onneksi ei tullut niita valihousuja pakattua, ilmankin on parjatty. Yangoniin lupaillaan naemma ukkosia koko loppuviikoksi ja vain hieman yli 30 astetta. Saapahan tekosyyn istua aboriginaalien kanssa pubissa turisemassa.

Macaostakin ilmoitteli hotelli itsestaan ja huone on buukattu, joten tama sita myoten selvaa. Eri asia sitten jaksaako sinne jaada...Ei tassa vaiheessa taman enempaa, latkasen pari kuvaa ja tuonnempana lisaa.

Kaikki tiet vievät Bangkokiin

2007-06-06T13:24:00.000+03:00

Tänään siis mennään taas. Loppuviikoksi Bangkokiin on lupailtu 35-37 asteisia kelejä, joten pärjännee valkoinenkin mies, kunhan joku vain heittää löylyä.

Matkaohjelma on alustavasti seuraavanlainen:

Tänään 6.6. lento HEL-BKK, perillä paikallilsta aikaa huomenna aamupäivällä,
7.6.-13.6. hieman auki vielä, keleistä riippuen saatan suunnata Koh Sametille tai Koh Changille muutamaksi päiväksi, tai sitten pysyttelen vain Bangkokissa tekemässä turistijuttuja. Passi pitää kuitenkin jättää hetkeksi narikkaan, jotta Myanmarin viisumi järjestyy. Peruslaiskana olentona annan viisumijärjestelyt jonkun matkatoimiston tehtäväksi,
13.6. lennetään Air Asian siivin Myanmarin pääkaupunkiin Yangooniin ja sielä viivähdetään 18.6. asti. Majoitus hoituu guest house-linjalla, Ocean Pearl Inn-majoitusliikkeen väki on luvannut turistille punkan 10USD/yö hintaan ja hakevat vielä lentoasemaltakin aamutuimaan,
18.6. paluu pariksi päiväksi Bangkokiin ja 21.6. jälleen Air Asian siivin Macaoon. Majoitusta on tiedusteltu Macau Masters hotellista mutta tätä kirjoitettaessa varauspyyntöön ei ole vielä tullut varmistusta,
24.6. takaisin BKK:hon ja 26.6. siis kotimaisemiin.

Myanmariin matkustamistahan voidaan joissain hippi/puunhalaajapiireissä pitää hieman arveluttavana toimintana, ottaahan maata hallitseva sotilasjuntta sievoisen siivun turistin rahoista mm. verojen muodossa sortokoneistonsa ylläpitoon. Toisaalta, käyttäen paikallisia palveluja (ei valtion turistibyroon) pystyy turisti tukemaan paikallisia suoraan ilman valtion pitkän kouran väliintuloa. Mielenkiintoinen fakta: 1USD on virallisen kurssin mukaan hieman alle 7 kyatia, katukaupassa vaihtokurssi on turistille "hieman" edullisempi, 1USD = n. 1200 kyatia.

Macaota puolestaan siellä vieraillut ystävä kehui lähinnä kasinoiden ja huorien kansoittamaksi, Pajatso siellä, toinen tuolla. Noh, siellähän ei tule vietettyä kuin muutama päivä ja jos ilmapiiri käy ahdistamaan, niin Hongkong on lyhyen laivamatkan päässä ja vietän päivän vaikka taas Kowloonin kaaosta ihmetelen.

Semmoista. Lisää raportteja tilanteen kehittyessä, paalataan aasiaan.

Tjäreborgilla matkaan

2007-05-26T23:07:00.000+03:00

Katsoin tuossa päivänä eräänä Tjäreborgin uusimman mainoksen ja näytti niin pirun tutulta...Ja mikä ettei, sehän on Matt. Aluksi ajattelin, että nyt on käytetty netin tunnetuinta reissaajaa luvatta, mutta Matt:n journal kertoi totuuden, miestä on lennätetty pitkin maailmaa business-luokassa mainoksen kuvaamiseksi. Onhan mainoksessa tosin käytetty myös alkuperäismateriaalia. Ja katso, reissaamallakin pystyy tienaamaan. Itse pidän tosin alkuperäisistä tulkinnoista enemmän (eritoten "Dance 2006")...Tämä on edelleen yksi kauneimpia asioita, joita olen netissä nähnyt.

Hetkestä aikaa

2007-05-23T19:54:00.000+03:00

Joku prkl on jättänyt blogini rempalleen....

Huhtikuussa jäi siis Bukarest väliin, koska a) oli tullut reissattua keväällä jo ihan tarpeeksi ja b) koska työnantaja päätti lähettää minut suunniteltuna ajankohtana Pietariin kokoustamaan. Siellä meni siis kolme päivää - 25.-27.4. - lähinnä töiden merkeissä. Ehdimme tosin toki myös risteilemään Neva-joella, illastamaan isäntien johdolla venäläiseen tapaan (=enemmän puhetta ja lasien kohottelua, kuin ruokailua) ja viimeisenä päivänä tekemään myös pikavisiitin Eremitaasiin. Vaikuttava ja komea kaupunki kaikkine jokineen, kanaaleineen ja tyylikkäästi restauroitune (?) rakennuksineen. Toukokuun alussa (7.-10.5.) tuli piipahdettua myös liiankin tutuksi ja turvalliseksi käyneessä Brysselissä. Kaupungista löytyi uusi mainio baari tosin, kirpputorin oloinen pimeä kellariluola, jossa soi Jacques Brel tauotta ja cognac-cafe maistui. Suosittelisin, jos muistaisin nimen. Noh, näytän kädestä pitäen, mmkay?

Noh, ei tämä pelkkää työmatkailua ole, loma alkaa parin viikon päästä. Ja samalla kutsuu jälleen Aasia. Finnairilla on tapana kaupata joka viikko yhtä tiettyä kohdetta ns. "viikonlopputarjouksena", joka on myytävänä ainoastaan lauantai aamusta sunnuntai iltaan (en ole varma kaikista kaupankäyntitavoista, itse ostin netin kautta Finnairin sivuilta) ja jonka matka-aika on seuraavat 2-3 kuukautta. Nelisen viikkoa sitten kaupan oli meno-paluu Bangkokiin, joten ostin sen pois kuleksimasta 450 euron sopivaan hintaan. Eli 6.6. suunnataan jälleen kerran kohti Bangkokia. Tällä kertaa alustava suunnitelma näyttää seuraavalta:

saapuminen Bangkokiin 7.6. Siellä kaksi vaihtoehtoa, eli joko vietän aikaa siellä seuraavaan alkuviikkoon asti turistijuttuja tehden (jotka ovat jääneet melko vähälle aiemmilla reissuilla), tai suuntaan pariksi päiväksi tutulle ja leppoisalle Koh Changille. Tämä järjestely siitä syystä, että aion jättää passini matkatoimistoon viisuminhankintaa varten, jotta voin...
matkustaa 13.6. Yangooniin (ent. Rangoon), Myanmariin (omaa sukua Burma) ja viettää siellä aikaa tuonne 18.-19.6. saakka. Sieltä paluu Bangkokiin ja...
Parin päivän välichillauksen jälkeen suunta viikonlopuksi kohti Macaota, joka ei siis ole siellä päinkään. Mutta kun Air Asia:lla lentää perin huokealla, niin miksipä ei. Macaossa siis ~24.6. asti, jonka jälkeen taas Bangkokiin ja sieltä 26.6. puolilta päivin kohti Helsinki-Vantaata. Illaksi baar...kotiin.

Graafinen esitys matkan luonteesta alla (disclaimer: orientation purposes only, not to be used for navigation). Lisää detaljeja tiedossa tapahtumien kulun selvitessä.

Reissu

2007-05-23T19:46:00.000+03:00

Holabuenosdiaz....

2007-04-04T16:09:00.000+03:00

...niinkuin näillä ranskanketkuilla on tapana sanoa.

Jos olisin varannut lentoni tällekin reissulle sen mukaan, mitä kutsussa kokouksen kestoksi sanottiin, olisi täällä Pariisissa edessä noin puolitoista päivää vapaata huomisen aamupäivän session jälkeen. Nyt ei kuitenkaan jaksa, kun kokous on paketissa, niin het' kotiin. Vaihdoin jopa aikaisempaan paluulentoon, että pääsee olemaan välillä muutaman päivän kotimaisemissakin. Töiden ohella turistujutut on jäänyt täällä vähiin, Sacre-Coeur:in & Montmarten maisemat ja Pere Lachaise tuli nähtyä pikaisesti ja illat tulee pörrättyä kevyesti Quartier Latin:in ravintoloissa ja baareissa. Huonomminkin voisi tietysti mennä.

Huhtikuun loppuun olin suunnitellut visiittiä Bukarestiin mutta kyllä nyt täytyy pitää muutama viikko taukoa tässä turismissa... Palaillaan asiaan tuonnempana kun uusia kuvioita syntyy. Huomenna kotiin.

Reissusta toiseen

2007-04-01T13:30:00.001+03:00

Semmoinen keikka. Jäi päivittely hieman vähälle (lienee hyvä vaan, oli siis parempaakin tekemistä reissussa) ja tuo yksikin post tuli kirjoitettua kovalla kiireellä. Ehkä sitä joutaa hieman retusoimaan Pääsiäisen aikoihin.

Eilen illalla puoli kymmenen jälkeen olin siis kotona ja nyt on paidat silitetty ja reppu vaihdettu Samsoniteen, eli suunnaksi tänään Pariisi. Kotona ehti siis olla sen kaikki 15 tuntia... Pariisissa odottaa työreissu, josta kotiutuminen koittaa myöhään illalla 5.4. Kokeilen sen jälkeen täydentää tuota Osaka-osiota ja kenties lätkiä jotain kuviakin. Galleriakin vaatisi päivitystä...

Terveisiä Osakasta

2007-03-29T11:03:00.000+03:00

Lentomatka sujui niinkuin lentomatkoilla on tapana sujua, eli tylsästi ja pääosin ilman unta, vaikka pienoista punaviinipuudutusta matkan aikana yritettiinkin. Olisipa turistilla varaa matkata business-luokassa niin olisi jotain toivoa nukkumisestakin...

Kansain lentoasemalle saavuttiin aikataulussa ja maahantulomuodollisuudet saatiin hoidettua miellyttävän sujuvasti. KIX:ltä oli tarkoitus matkata isolle kirkolle junalla ja helposti löytyi myös rautatieasema ja lippujen osto japanilaisesta automaatista oli sekin melko kivuton prosessi. Reissun ensimmäinen "my bad" tapahtuikin, kun piti nousta junaan ja Turisti valitsi
luonnollisestikin Airport Expressin sijaan paikallisjunan...Noin puolen tunnin junamatka muuttui tämän myötä noin puolentoista tunnin junamatkaksi, junan pysähdellessä noin minuutin välein ja seistessä asemilla kymmenenkin minuuttia... Noh, jotain hyvääkin, nimittäin Johanna sai matkan loppupuolella vierustoverikseen sumo-painijan ja sitä fiilistellessä
loppumatka sujuikin rattoisasti. Hotellin nettisivuilta tulostettujen ohjeiden mukaan toimien loppumatka sujui ilman sen kummempia vastoinkäymisiä ja Kuramotoon saavuttiinkin heti puolen päivän jälkeen. Huone meille luvattiin tosin vasta neljältä, joten jätimme laukut
siihen ja suuntasimme etsimään lounaspaikkaa Dotombori-kadulle. Lounaspaikan valinnassa noudatettiin ikivanhaa jedi-kikkaa, eli mentiin intuitiolla ensimmäiseen sopivalta tuntuvaan ravintolaan. Valinta osui pieneen kellariravintolaan, jossa englannin kieli ei kuulunut
ruokalistoihin, tai henkilökunnan vankimman osaamisen alueelle. Paikka osoittautui okonomiyaki-ravintolaksi, jossa ruokapöydän pinta muodostui perinteiseen tapaan paistolevystä. Koska menusta ei ymmärretty sanaakaan, niin osoittelimme vain kuvia seinältä ja näin toimien onnistuimme tilaamaan kaksi erinomaisen maukasta okonomiyakia ja isot Asahit. Kerrassaan oiva lounas ja Johannan ensimmäinen Japani-experience oli polkaistu onnistuneesti käyntiin. Lounaan jälkeen epämääräistä palloilua valtavissa shoppailku-komplekseissa
ja epätoivoista päiväkaljan etsimistä. Päiväjuominkien päälle täällä ei kyllä ymmärretä mitään, niin hankalaa oli olutpaikan löytäminen. Lopulta Hub-ketjun pubi pelasti kuitenkin meidät ja turistit saivat janonsa tyydytettyä. Jet lag aiheuttaa oluen tarpeen.

Hotellihuone saatiin siis neljän jälkeen ja hotellivalinta osoittautui erittäin onnistuneeksi. Huoneen ja yleisten puitteiden osalta voi sanoa hinta-laatusuhteen olevan hyvinkin kohdallaan Kuramotossa ja paikkaa voi varauksetta suositella kaikille, jotka haluavat kohtuuhintaista
majoitusta perinteiseen ryokantyyliin keskeisellä paikalla Minamin alueella. Parin tunnin nokosten jälkeen illalliselle (paikan valinta suoritettiin samaa metodia noudattaen, kuin lounaallakin) ja illallisen jälkeen kohti Kitaa ja morjenstamaan vanhaa tuttua, eli Kapteeni Kengurua. Blogia edellisen japaninmatkani yhteydessä lukeneet saattanevat muistaa Captain Kangaroo baarista mainittavan ja niin muisti myös paikan henkilökunta paikasta maininneen. Eli heti ovelta sai alkaa kättelemään henkilökuntaa "long time no see"-toivotusten kera. Which was nice. Loppuilta vierähti leppoisasti drinksujen (muun muassa Laoslaista kobra-viinaa), napostelun (nattoa...."Me olemme perkele suomesta, mehän syömme mitä vaan...") ja jutustelun merkeissä. Ainoan tahran iltaan muodostivat idioottimaiset kanukki-expatit, joiden kanssa jouduimme tekemisiin. Onneksi näitäkään veijareita ei tarvinnut koko ilataa kuunnella, vaan meininki parani jälleen kun heistä päästiin eroon ja pääsimme taas natiivien kanssa juttuun. Molemmille turisteille olisi löytynyt baarista paikallista seuraakin ja kaiken lisäksi vielä saman naisen muodossa (naisella vielä täydellinen nimikin siihen, Mitsuko Yokotai :). Päädyimme kuitenkin hotellille keskenämme ja valot sammuivat yläkerrasta alle ångströmmin kun pään oli laskenut tyynyyn.

Lauantai valkeni perin sateisena. Alkuillasta pyörimme America Muran alueella ihmettelemässä paikallisten "trendikkyyttä" ja illalla yakitori-ravintolan kautta RockRock:iin. Meininki tässäkin baarissa oli pysynyt viime vuotisen laisena, musiikki pauhasi kipukynnystä lähentelevällä volyymilla ja teinit diggailivat. Ja me nautimme.

Sunnuntaina iski perinteiseen tapaan se pahin jetlag (ja kaupantekijäisiksi lievähkö kanuunakin), joten päivä otettiin iisisti nukkuen ja leppoisan kävelyretken muodossa Tenjimbashi-Suji:n ostoskadulla. Kävelyretken ohessa päätimme piipahtaa olusella ja valitsimme jedi-vaistolla pienen paikallisen peruskuppilan. Siitä se spektaakkeli sitten muodostuikin. Kun oli selvinnyt, että olimme suomesta, niin juttuseuraa riitti (naapurituoleilla kiersivät vuorotellen jotakuinkin paikan kaikki muut asiakkaat vuoroillaan) ja edes rahamme ei meinannut kelvata kyseisessä paikassa. Turisteille kannettiin eteen juomia, naposteltavaa (mansikoita, keitetty mustekalan lonkero sinapilla, sekalaisia naksuja, jne...), lahjoja ja kun maksun aika koitti, niin noin 10000 (~67 €) jenin laskumme olikin jo pääosin maksettu ja omavastuuksi jäi vaivaiset 2000 jeniä. Eräs paikan asiakkaista oli sopinut henkilökunnan kanssa tällaisesta menettelystä ja ei auttanut turistien valittaa, että lasku on liian pieni...Upeita ihmisiä, mahtava maa.

Maanantaina oli vuorossa maakuntamatkailua, eli hyppäsimme junaan ja suuntasimme Kiotoon. Osaka, Kioto ja Kobe ovat käytännössä kasvaneet yhteen yhdeksi suurkaupungiksi ja näin ollen junamatkaankin vierähti vain puolisen tuntia. Kiotossa tsekkasimme Kinkaku-Ji, Ryoan-Ji ja Ginkaku-Ji - temppelit, ja käyskentelimme Gionin ja Pontochon alueilla. Takaisin kämpillä oltiin joskus iltayhdeltätoista ja melekoosen väsyneinä. Öitä.

Tiistaina matkakohteeksi otettiin Nara. Myös sinne siirtyy Osakasta sujuvasti junalla, matkan keston ollessa kolmisen varttia. Narassa sijaitsee maailman suurin puurakennus, Todai-Jin temppeli ja sitähän piti käydä ihmettelemässä. Temppelin sisällä on vielä erinomaisen massiivinen Buddhan patsas ja matka Osakasta on jo pelkästään tämän vuoksi sen vähän vaivan arvoinen. Naran puisto on myös koti reilulle tuhannelle peuralle, jotka käyskentelevät sopuisasti turistien joukossa, vapaana ja aitaamatta. Nara-kokemukseen kuuluu siis myös näiden peurojen ruokkiminen kekseillä, joita mummelit myyvät vähän joka mutkassa. Peuran pirulaiset ovat oppineet päivystämään näiden kojujen yhteydessä ja heti kun turisti osoittaa elkeitä keksikauppojen tekoon alkavat elukat kärttämään keksejä melko itsepintaisesti, kuten Johanna sai huomata... Puistokiertueella kävimme myös Kasugan temppelissä, joka on tunnettu sadoista lyhdyistään, jotka tosin eivät nyt olleet sytytettyinä. Narasta kotiuduttiin jo melko hyvissä ajoin ja loppuillan kuvio olikin selvä, eli illallinen ja kengurubaariin oluelle. Olut tosin virtasi lopulta aamukuuteen asti, jolloin omistaja Hashin kaveri nakkasi turistit hotellille auringon nousun saattelemana. Väsytti.

Keskiviikkona oli luppopäivä, Johanna shoppaili ansiokkaasti ja itse keskityin levyttämiseen. Illall otettiin suunnaksi Osaka Dome ja siellä ORIX Buffaloesin baseball-peli. Meikäläisellä on jotain pahaa karmaa, tälläkin kertaa kotijoukkue hävisi ottelunsa. Ottelu sinänsä oli tosin huomattavasti viimekertaista viihdyttävämpi.

Tänään torstaina suunnattiin heti aamusta Osakan akvaarioon ihmettelemään merielämän monimuotoisuutta. Sieltä sitten Shinsekain alueelle kävelemään ja poimimaan joitain hölmöjä matkamuistoja. Päivä on vielä kesken, joten kuka tietää mitä vielä on luvassa....

Huominen perjantai on reissun viimeinen kokonainen päivä, sillä paluulento lähtee lauantaina jo puolilta päivin. Huomiselle ei sen kummempia suunnitelmia mutta ilmeisesti ainakin allekrijoittaneen turistin pitää hoitaa hieman shoppailuja pois kun rahaakin on jäljellä aivan liikaa. Osaka on nimittäin kaikista Japaniin liittyvistä huhuosta huolimatta melkoisen huokea paikka ja matkabudjetti ei ole ollut edes lähellä ylittyä...Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Osakaan

2007-03-22T10:07:00.000+02:00

Budapestin jälkeen ehti vielä piipahtamaan kahden päivän ajan Suomen Lapissakin (ei sukua Suomen Turulle), tosin siihen tuli tutustuttua lähinnä "mökin" ikkunasta. Myöhään tiistai-iltana sieltä kotiin, eilinen pyykinpesua ja muita juoksevia asioita ja avot, tänään kohti Osakaa. Reissussa vierähtää reilu viikko ja paluu on edessä lauantaina 31.3. Ja jotta reissaaminen ei tyrehtyisi, niin 1.4. otetaan suunnaksi Pariisi, mutta siitä sitten tuonnempana.

Osakassa majoitus on varattu Hotel Kuramoto:sta, joka sijaitsee Osakan yöelämän ja shoppailun keskuksessa, Minamissa. Hotellin pitäisi taas edustaa sellaista perinteistä ryokan-tyyliä, eli huoneessa on lähinnä tatamia ja futonia.

Se mitä viikon aikana tulee puuhasteltua on vielä kokolailla hämärän peitossa. Matkaseuralaiselle kyseessä on ensimmäinen Japanin-visiitti, joten aktiviteettien suhteen mentäneen hänen ehdoillaan. Viime keikalla jäi väliin se Naran kaupunki, joten kenties sinne päästäisiin tällä matkalla. Kiotossa tulee varmasti käytä uudelleen tsekkaamassa muutama temppeli ja Pontochodori ja kenties piipahdamme Himejissäkin. Baseball-kausi alkaa tällä viikolla, joten kenties on syytä piipahtaa myös Osaka Domessa kaljalla ja hodarilla. Ja yksi japanilaisen kevään tärkeimmistä tapahtumista, nimittäin kirsikkapuiden kukkiminen, osuu mahdollisesti matkamme ajankohtaan, joten pitänee bongailla myös tähän liittyviä tapahtumia. Osakan seudulla kirsikkapuiden pitäisi puhjeta kukkaan maaliskuun viimeisellä viikolla, joten saumoja hanamin harrastamiseen on.

Mutta kuten sanottua, liikaa ei ole etukäteen suunniteltu, katsotaan mitä tapahtuu. Pääasia on kuitenkin chillata ja rentoutua, ei juosta pää punaisena pitkin Japanin maalaiskuntaa nähtävyyksien perässä. Viikossa ehtii kaikenlaista. Palaamme asiaan.

Keikka paketissa

2007-03-16T16:26:00.000+02:00

Taas on vierähtänyt pari viikkoa Budapestissa ja myöhemmin tänään suunnaksi otetaan taas kotosohva. Viimeiset viikot täällä tuli vietettyä melko rauhallisesti, lähinnä töihin keskittyen. Ei jaksa vanha riekkua. Erikoismaininta näiltä viikoilta menee ainoastaan A38 Hajo:lla nähdylle Cannibal Corpse:n keikalle ja Budapestin taidemuseossa vierailulla olevalle van Gogh näyttelylle, joka tuli tarkastettua viime sunnuntaina. Edellisellä viikolla järjestimme kolleegoiden kanssa myös yhteisen illanvieton, johon jokainen oli roudannut kotimaastaan jotain pientä syötävää/juotavaa. Etelänketkut olivat luonnollisesti raahanneet paikalle pullotolkulla erilaisia viinejä, joita sitten sivistyneesti nautittiin italiaanojen vääntämän Pasta Arabican kanssa. Illan hittituotteeksi osoittautui kuitenkin kotimainen kylmäsavuporo Finlandia vodkan kera ja myös jälkiruoaksi nautittu leipäjuusto-lakkahillo - kombo sai yllättävän suosion. Ensi kerralla saa ottaa mukaansa kaksi matkalaukkua, toinen vaatteille ja toinen kylmäsavuporopaisteille.

Eilen täällä juhlistettiin Hapsburgien vuoteen 1848 jatkuneen vallan päättymistä perinteisin menoin, eli pienimuotoisella mellakoinnilla. Järjestävä seura varoittelikin meitä jo etukäteen, että 15.3. kannattaa pysytellä hotellin välittömässä läheisyydessä, sillä juhlinta tuppaa täälläpäin kulminoitumaan siihen, että poliisi pamputtaa kumisella pampulla, uaa, kumisella pampulla. Ja saattaa jopa ampua kumisella luodilla, auu. Hippien hulinointi jäi kuitenkin pelättyä pienimuotoisemmaksi ja näin näistä juhlista selvittiin ilman sen suurempaa sotaa.

Sellaista täällä, ensi viikolla kohti uusia seikkailuja. Eli torstaina 22.3. otetaan taas suunnaksi Japanian maalaiskunnassa sijaitseva Osaka, jossa vierähtää reilu viikko. Palataan siihen kunhan täältä on kotiuduttu.

Lyhyesti Budapestista

2007-02-24T19:20:00.000+02:00

Mennyt viikko vierähti siis taas töiden merkeissä Budapestissa. Vime vuotisesta porukasta ei juuri tuttuja paikalla ollut, joten viikko meni lähinnä uusiin kolleegoihin tutustuessa, niin työn, kuin vapaa-ajankin merkeissä. Sen verran ehti kuitenkin muutakin puuhastelemaan, että kävin katsomassa....ööö...paremman sanan puutteessa sanottakoon, että "vähintäänkin mielenkiintoisen" näyttelyn Korzogyar-galleriassa. Kyseessä oli unkarilaisen taiteilijan Geza Szöllosin pienimuotoinen näyttely, johon oli koottu töitä hänen neljästä eri teossarjastaan. Kieroutuneella, oudolla ja perverssillä tavalla kiehtovia installaatioita joka tapauksessa. Herra Szöllosihan tunnetaan joissain piireissä myös miehenä, joka vastasi omalta osaltaan "Taxidermia"-nimisen unkarilaisen elokuvan visuaalisesta ilmeestä. Mikäli mitäänsanomaton Hollywood-huttu puduttaa ja kaipaat jotain todella erilaista, niin tsekkaa Taxidermia. Elokuvaa ei tosin voi suositella lapsille, lapsenmielisille ja muille haihattelijoille. Kuten ei myöskään näyttelyään, joka on sekin osin varustettu K-18 merkinnöin. Niitä teoksia minun on turha alkaa tässä yhteydessä sen enempää selittämään, kiinnostuneet löytävät kuvia niistä taiteilijan kotisivuilta ("Flesh Project":in nimissä tehdyt teokset vaativat sitä avarampaa mieltä ja vahvempaa vatsaa...).

Nyt siis viikko kotimaisemissa ja 4.3. takaisin Budaan pariksi viikoksi. Yksi viikonloppukin vierähtää siellä ja sen suhteen pitää vielä punoa hieman suunnitelmia (Bratislavaan?)...

Futista auringonlaskuun.

2007-02-09T00:08:00.000+02:00

Auringon laskiessa lämpötilakin antaa anteeksi impromptu futismatsin Koh Lantan rannalla.

Koh Phi Phi

2007-02-09T00:06:00.000+02:00

Maisemat Phi Phi:n näköalapaikalta olivat kohdallaan. Tosin kapuaminen on tropiikissa hikistä puuhaa. Eritoten ilman aamiaista, suoraan laivalta aloitettuna.

Railay

2007-02-09T00:03:00.000+02:00

Matkalla Ao Nangista Phi Phi:lle, piipahdettiin Railayn tuntumassa poimimassa lisää matkustajia.

Stairway to Heaven?

2007-02-09T00:01:00.000+02:00

Munkki painaa duunia Krabi Townissa.

Hua Hin

2007-02-08T23:57:00.000+02:00

Rannanpätkää Hua Hinin kaupungin keskustan liepeiltä.

Pientä purtavaa

2007-02-08T23:42:00.000+02:00

Perkele kun on kiire, jouda tännekään kirjuuttamaan (lue: laiska paska)...Kuvatkin päivittämättä ja galleria rempallaan.

Thaimaasta piti vielä jotain sanomani edellisen reissun jäljiltä...

Bangkokissa meininki jatkui samana, kuin ennenkin. Kyllä siellä sen pari päivää viettää mielellään mutta sen jälkeen pitää päästä eteenpäin.

Hua Hin...Kaksijakoiset tunteet, kuten jo aiemmin kävi selväksi. Täytynee käydä uudestaan ennen lopullisen tuomion julistamista.

Krabi...Krabin seutu on tavattoman kaunista ja itse Krabi Town mukava pikkukylä, jossa ei ole oikeastaan mitään muuta tekemistä, kuin ottaa iisisti. Phi Phi oli lievä pettymys siinä mielessä, että fantastinen saari on pilattu käsistä karanneella rakentamisella. Se minkä tsunami aikoinaan edestään pyyhkäisi on ilmeisesti palannut kertoimen kera. Koh Lanta oli oikein mukava (ruotsalaisvarauksella), rantaa ja rauhaa piisasi. Ensi kerralla lisäksi Railay.

Mitäs siellä sitten oikein tuli luettua, kun tuli jo aiemmin selväksi se, että sitä siellä tuli harrastettua? No seuraavat neljä opusta tuli lukaistua:

Neil Gaiman: "Neverwhere". En ole koskaan ollut fantasia-genren ystävä (Tolkienit, Narniat ja Potterit on lukematta ja näkemättä. Ja jäävätkin) mutta Gaimanin Sandman-sarjaan tutustuneena ajattelin tsekata myös jonkun kirjoistaan. Ja ei tarvinnut pettyä, Neverwhere on erinomaista viihdettä. Ajoittain synkkä, toisinaan Douglas Adams-tyyppistä huumoria hersyvä, mukaansatempaava teos.
Iris Chang: "Rape of Nanking; The Forgotten Holocaust of WW2." Noin kuuden viikon aikana talvella 1937-38, japanilaiset joukot teurastivat ja raiskasivat Nankingissa satoja tuhansia (tarkkaa lukua ei saada todennäköisesti koskaan tietää) kiinalaisia, lähinnä siviilejä. Kirja on paikoin melko rankkaa luettavaa ja ajoittain läpinäkyvän asenteellinen , mutta tärkeä muistutus tapahtumasta, joka on jäänyt Euroopassa natsien hirmutekojen varjoon. Ei mitään kevyintä mahdollista lomaluettavaa...
Morgan McFinn : "All Over the Map." Leppoisa kertomus vaihtoehtoisesta elämänfilosofiasta. Herra McFinn päätti aikoinaan 80-luvulla hypätä pois oravanpyörästä, myi omaisuutensa ja muutti asumaan Thaimaaseen Koh Samuin saarelle, kauan ennen kuin paikasta tuli tunnettu turistien piireissä. Tämä kirja on jatkoa niistä kokemuksista syntyneelle kirjalle "Out of the Loop" ja jatkaa samaa linjaa, kuin edeltäjänsä, kertojansa matkatessa Thaimaa-Kamputsea-Kreikka-Intia - akselilla. Hyväntuulista ja helppoa luettavaa.
Bill Bryson: "The Lost Continent: Travels in Small-Town America." Bryson tunnetaan nykyään varmaankin parhaiten kerrassaan mainosta kirjastaan "Lyhyt historia lähes kaikesta", jossa on - kammottavasta käännösnimestä huolimatta - yksiin kansiin pistetty liki kaikki, joka tavallisen tallaajan tulee tietää elämästä, universumista ja kaikesta. Enivei, kyseisen teoksen lisäksi Bryson on kirjoittanut useita matkakirjoja ja tässä kirjassa hän matkustaa 80-luvun loppupuolella halki USA:n, etsien sitä lapsuutensa täydellistä amerikkalaista pikkukaupunkia (à la Truman Show). Hauska ja nostalginen kuvaus ajasta joka ei palaa ja katoavasta kansanperinteestä.

Lisäksi tuli paluulennolle ostettua matkalukemiseksi toinen Gaiman, eli kehuttu "Anansi Boys", joka kuitenkin on kiireiden vuoksi jäänyt kesken, joten ei siitä sen enempää. Paitsi että vaikuttaa sen verran hyvältä, että seuraavaksi luetaan saman miehen "American Gods."

Semmoista Turistin Kirjanurkassa tällä kertaa. Ja palatakseni blogin varsinaiseen aiheeseen, matka jatkuu. Budapest kutsuu jälleen työn merkeissä 18.-23.2. ja uudestaan 4.-16.3. Sieltä kun kotiutuu, niin onkin alle viikko seuraavaan japaninmatkaan. Sen reissun suunnittelu on edennyt sen verran, että a) matkaseuraakin järjestyi ja b) majoitus on järjestetty. Siitä se lähtee.

Loppua ei näy

2007-01-25T14:25:00.000+02:00

Brysselistä kotiuduttu. Ja ihan vain sen takia, että voi silittää lisää paitoja ja pakata laukkunsa uudelleen, ensi viikkokin vierähtää nimittäin pitkälti siellä. Eli 29.1.-1.2. samaan osoitteeseen.

Mutta oli tässä muutakin asiaa. Viime viikonloppunahan järjestettiin Helsingin messukeskuksessa Matka 2007 - messut, joiden kunniaksi usea matkanjärjestäjä/lentoyhtiö on intoutunut huimaan alennuskampanjointiin. Niin myös ginivalkoiset siivet, eli Finnair, joiden messutarjoukset löytyvät täältä. Toimi kuitenkin nopeasti, sillä tarjouslennot tulee ostaa tammikuun loppuun mennessä ja on nimittäin niin halpaa, että kannattaa ostaa vaikka ei matkasuunnitelmia edes olisi. Itse toimin jo ja 22.3. lähden reiluksi viikoksi Osakaan kyttäämään kirsikkapuiden kukkimista. Kakkoi on japaniaa ja tarkoittaa jotakuinkin notta "cool."

Thaimaa-kuvia ja fiilistelyä luvassa vielä ihan näinä päivinä...

Matka jatkuu

2007-01-22T13:18:00.000+02:00

Kalsarit pesty, parta ajettu ja reppu vaihdettu Samsoniteen. Brysselissä 22.1.-24.1.

Reppureissaamisen arkea

2007-01-18T17:29:00.000+02:00

Sen verran nihkeää oli tuo matkanteko ajoittain, että kotimatka olisi tarkoitus hoitaa tyylillä. Eli tämä on kirjoitettu Suvarnabhumin lentoaseman Thai Airwaysin business loungessa, viskiä siemaillen ja lento BKK-CPH suoritetaan siis business-luokassa. Hoi, kyyppari, lisää viskiä! Ja suupaloja! Vaadin vielä tuoreempia hedelmiä!

Säästä.

2007-01-18T12:37:00.000+02:00

Viimeaikojen myrskysäiden jäljiltä katselin tuossa enusteita huomiselle ja havaitsin, että lauantaille Kööpenhaminaan ennustetaan sateita 100% todennäköisyydellä. Melkoista itsevarmuutta meteorologilta. Onko 100% sateen mahdollisuus sääennuste, vai sääfakta? Tätä tuli pohdittua männä viikonloppuna Phi Phi:lläkin...

Ja katso, ääkkösetkin ovat palanneet. Jees, olen nörtti, matkassani on kannettava ja löysin langattoman nettiyhteyden. So sue me.

Jatkoa edelliseen...

2007-01-18T06:43:00.000+02:00

Perjantai sujuikin leppoisasti Krabi Towniin tutustuen. Tyypillinen paiva kohteissa, joissa ei ole sen kummempia nahtavyyksia pallisteltavana menee jotakuinkin nain: aamiainen, lompsimista, juotavaa, lueskelua, lompsimista, lounasta, lueskelua, lompsimista, juotavaa, lueskelua, lompsimista, lisaa ruokaa ja pari juomaa, lueskelua, lompsimista, jne. Kuvio varmaankin selva?

Vaikka Krabi Town sijaitseekin veden aarella, ei siella kuitenkaan ole varsinaista rantaa, vaan rantautuneita valaita (tunnetaan myos pulleina ja punottavina brittituristeina) pitaa lahtea pallistelemaan kaupungin ulkopuolelle. Suosittuja kohteita tahan ovat mm. Ao Nang, kiipeilijoiden suosima Railay ja tietenkin lahialueen saaret. Perjantain chillailun jalkeen otin lauantaina suunnaksi Phi Phi:n ja siella oli tarkoitus viettaa kyseinen paiva morjenstaen kaveria, joka oli paikalla avovaimokkeensa kanssa sukeltelemassa. Eli aamulautalla Ao Nangista sinne ja ilta(paiva)lautalla takaisin. Thaimaalaisten luottamus omiin ja virkaveljiensa merenkulkutaitoihin on ilmeisen vahainen, silla pimean tullen eivat paatit enaa liiku, eli iltayhteyksia saarten ja mantereen valilla ei ole.

Menomatka sujuikin moitteettomasti ja Phi Phi:lle saavuttiin parin tunnin merimatkan jalkeen jotakuinkin aikataulussa, noin yhdentoista aikoihin. Kaveri oli vastassa heti laiturilla ja suunnaksi otettiin saman tien saaren nakoalapaikka, jossa oli maara yhyttaa muu seurue. Nakoalat huipulta olivatkin melko muikeat, vaikka matka sinne trooppisessa ilmastossa ja aamiaista vailla olikin jonkinasteinen koettelemus. Pohkeet huusivat hoosiannaa viela parin paivan paastakin. Olin itseasiassa suunnitellut kayvani jopa Railay:lla hieman kiipeilemassa mutta viimeistaan tama kokemus osoitti sen, etta kaljamahan raahaaminen pystysuoraa kallioseinamaa pitkin tropiikissa on kuolleena syntynyt ajatus. Enivei, huipulta laskeuduttiin aikanaan ja aterioinnin ja rantatunnelmissa lepailyn jalkeen oli aika siirtya kohti laituria ja paluumatkaa. Phi Phi:lla kun on niin mahdottoman hektinen tunnelma, niin sama tauti tarttui myos Turistiin, joka huomasi myohassa laiturille saavuttuaan, etta paattihan irtosi rannasta justiinsa. Turisti ei irronnut. Siita siis kyselemaan muita matkustusvaihtoehtoja, joita yllattaen sille paivalle ei enaa ollut. Eli majoitumme siis Phi Phi:lla. Majoituspalvelujen tarjoajat olivat myos ilmeisen hyvin tietoisia siita, etta paivan viimeinen lautta meni jo, silla mitaan ei meinannut loytya alle 2500 bahtin, joka on jo melko torkea hinta majoituksesta kuin majoituksesta talla puolella palloa. Kun viela huomioidaan se, etta paivaretkelle valmistautumiseen kuuluu lompakon kotiin jattaminen, otetaan vaan muutama satanen kateista taskunpohjalle, niin kaikki sopan ainekset alkoivat olla kasassa. Onneksi kaveri tuli hatiin ja jarjesti pikavipin ja "kohtuuhintainen" majoituskin loytyi (1400 bahtia/yo guesthousessa, josta normaalioloissa ei maksaisi 200-300 bahtia enempaa...), joten saatoin todeta maailmassa olevan varmasti kurjempiakin paikkoja joihin jaada jumiin, kuin Phi Phi:n. Ilta menikin rattoisasti pariskunnan viimeisen illan merkeissa (Turisti tunnelman pilaten) ruokaillen ja muutama drinkki nauttien. Seuraavalle aamulle klo 0900 oli buukattu uusi siirtymataival ja tahan Turistikin ehti ja takaisin Krabi Towniin puolilta paivin. Olin itseasiassa ennen reissua suunnitellut viettavani pari paivaa Phi Phi:lla mutta kaikki majoitusuteluni saivat "eioo"-tyyppisen vastauksen, joten jos sinne aiotte, varatkaa majoitus hyvissa ajoin.

Myohemmin sunnuntai-iltana Krabi Townissa tuli tavattua kolleega avokkeineen oluiden merkeissa matkakokemuksia vaihdellen ja maanantaiaamulle olin varannut matkan Koh Lantalle. Majoitus oli buukattu pariksi yoksi ja lento Krabilta Bangkokiin keskiviikolle. Se on perin huokeaa puuhaa taalla pain maailmaa tuo lentaminenkin, Krabi-BKK Air Asian siivilla abaut 1500 bahtia, eli 35 euron luokkaa.

Maanantaiaamuna siis kohti Koh Lantaa ja talla kertaa matka sujuikin ilman minkaanlaisia ylimaaraisia sattumuksia. Itseasiassa olisin voinut viettaa koko paivan paatin etukannella rentoutuen, tyyni saa suosi auringon paistellessa lampimasti ja kyyppari kiikutti kylmaa kaljaa tarpeen vaatiessa. Elama on valilla niin kovaa. Matkalla jututin leppoisaa brittia, joka on viettanyt viimeiset 12 vuotta Asutraliassa; Sidneyssa, Melbournessa ja nyttemmin Brisbanessa. Tilanne on nimittain se, etta paikallinen palveluntarjoaja etsii aktiivisesti oman alani tyovoimaa ja itsekin olen netissa hakemusta sinne taytellyt. Tama brittiveijari sai elamanmenon siella pain kuullostamaan niin leppoisalta (eritoten Melbournen ja Brisbanen osalta, jossa tyopaikkoja olisi mahdollisesti tarjolla, Sidneysta ei niin valittanyt), etta mikali hakemus paikallisille kelpaa, joutuu asiaa harkitsemaan kylla vakavasti. Kuitennii...perille siis paastiin ja Kaw Kwangin resortin noutaja odotteli valmiina laiturilla kyltin kanssa. Majoituksen buukkasin matkatoimiston kautta Krabilla tietamatta itse paikasta juuri mitaan (kriteerina ainoastaan hinta ja sijainti tietylla Koh Lantan rannalla) mutta paikka osoittautui erittain mainoksi vaikka sinne tehtiinkin naemma pakettimatkoja ruotsalaisten toimesta. Ruotsalaiset oli kuitenkin sijoitettu prameampiin ilmastoituihin mokkeihin ja tallaiset perusTuristit haadettiin sivummalle tuuletinmokkeihin hapeamaan (600 beaht/yo, oikein kohtuullista) . Mika sinansa sopi meikalaiselle ihan mainosti, enemman omaa rauhaa. Koh Lanta tuntui itse asiassa muutenkin olevan taynna ruotsalaisia ja saksalaisia turisteja, lahinna ilmeisesti perhelomalaisia. Mutta vaikka kyseessa onkin ns. "high season" taalla, eli suosituinta lomailuaikaa, niin Klong Dao-biitsi on sen verran valja, etta sopivan paikan loytyessa ei toista turistia loytynyt sadan metrin sateella. Ranta ei ole kuitenkaan kovin varjoisa, eli palmun alle ei paase makailemaan samaan malliin, kuin esimerkiksi Koh Changilla, joten tulee valmistutua henkisesti helvetilliseen kuumuuteen auringon porottaessa suoraan pain parstaa. Mika ei ole meikalaisen lempipuuhaa, joten varjoa piti hakea lukuisista ranta-alueen kahviloista ja ravintoloista. Pari paivaa sujui saarella oikein mukavasti, paivat lueskellen ja ymparistosta nauttien ja iltasella tuk-tuk alle ja Saladanin kylaan syomaan.

Keskiviikkona sitten Krabin kentalle (ajoissa, toim. huom.) ja takaisin Bangkokiin ja tuttuun hotelliin tutulle Banglampoon seudulle. BTW, siina missa Koh Lanta ja Krabin alue yleensakin oli pullollaan ruotsalaisia, niin Banglampoo tuntuu olevan taynna israelilaisia. Ja kun en keksi israelilaisista turisteista mitaan hyvaa sanottavaa, niin lienee parempi, etta en sano aiheesta yhtaan mitaan taman enempaa.

Taalla ollaan nyt siis kuin viimeista paivaa, eli viimeista paivaa. Paluulento Koopenhaminan kautta lahtee noin 13 tunnin kautta, ja kotisuomessa ollaan paikallista aikaa joskus yhdentoista aikaan aamupaivalla perjantaina. Nyt viela vahan kylille maleksimaan ja katselemaan loytyisiko jotain ostettavaa, ei naista bahteista meinaa paasta eroon kun mikaan ei maksa mitaan. Heinyt.

Omatoimimatkailun ja suomalaisuuden ajoittaisesta vaikeudesta...

2007-01-14T09:36:00.000+02:00

Maanantaille olin siis buukanut busilipun Hua Hiniin klo 10 aamulla. Lahdon oli maara tapahtua hotellin vieressa sijaitsevan matkatoimiston edesta, josta pikkubusilla varsinaiselle linja-autoasemalle. Turisti Itse oli tavoistaan poiketn maaratyssa paikassa jopa ennen maarattya aikaa odottelemassa kulkupelin sapumista. Kulkupeli ei kuitenkaan halunnut saapua. Odottelua seurasi kysely matkatoimiston vaelta, jota puolestaan seurasi lisaa odottelua. Kun liki tunti sovitusta ajasta oli jo vierahtanyt, soitti pikkubussin kuski makatoimistoon ja totesi olleensa snadissa aksidentissa ja pikubussi oli zum paskana. No matkatoimisto luonnollisesti palautti rahani ja kehotti hakeutumaan omatoimisesti bussiasemalle mittaritaksiautolla, jonka teinkin. Bangkokin etelaiselta bussiasemalta (kaukolinjojen asemia taitaa olla BKK:ssa kolme kaiken kaikkiaan) irtosi lippu Hua Hiniin ja noin puolen tunnin paasta lahdettiinkin puksuttelemaan valtiojohtoisella bussilinjalla kohti etelaa. Eli jaakoon taakse Khao San ja sen hipit, pseudo-hipit, wannabe-hipit ja muut The Beachin liian monta kertaa lukeneet/nahneet...

Hua Hiniin saavuttiin alle kolmen tunnin bussimatkan jalkeen, jopa edella aikataulusta. Ensimmaisena siis kaupungissa talvehtiva mutsia morjenstamaan, eli niita naita muutaman oluen aaressa turisten. Kotiutuminen paikalliseen majoitukseen ja kaupunkia kartoittamaan. Hotelli sijaitsi Hua Hinin "kylassa", ei siis kaupungin etelapuoleisella rannalla sijaitsevalla erillisella hotellialueella. Sijainti siis ihan keskeinen, noinniinkuin kaavoituspoliittisesti ainakin. Alue tosin on sita perinteista turistialuetta, eli pienia ravintoloita vieri vieressa, joista henkilokunta huutelee peraan kaikila pohjoismaisilla, niista ohi kavellessa. Ja, naturallement, baarikuja, jossa Thai-neidit/baaritytot illan tullen vokottelivat helpouskoisia farangeja kaveleviksi lompakoikseen. Varsinaisen kaupungin kohdalla oleva uimaranan patka on melko lyhyt ja taynna pinkiksi paahtunutta britti/saksa/ruotsilihaa, joten siella ei Turisti juuri viihtynyt sen enempaa, kuin etta kavi portilla vilkaisemassa. Valtaosa kaupungin ranta-alueista on rakennttu tayteen laitureita, joilla sijaitsee majoitus- ja ravintolatoimintaan keskittyvia liikkeita, joten rantakadulta ei kaytannosa ole edes merinakoalaa. Erillisella hotellialueella ei tullut pyorittya, joten sen alueen palveluista ja tarjonnasta en osaa sanoa tuon taivaallista. Mutsin hotelli sijaitsi muutama korttelia kauempana sisamaan puolella, alueella jolla turistimeisinki alkoi muuttumaan enemman paikallisvoittoiseksi, mika oli sinansa ihan positiivista. Pari kokonaista paivaa siina tuli hommaa seurattua ja itselle jai lyhykaisyydessaan seuraavanlainen kuva kaupungista:

ei paljoakaan varsinaista nahtavaa,
turistirysia ja tyttobaareja pullollaan,
jonkin asteinen ulkomaalaisyhteiso, joka omalta osaltaan helpottaa mahdollista pitempiaikaista oleskelua alueella,
hyvat kelit, illalla jopa miellyttavan "viileaa"

Hotellialueella varmasti homma toimii ja palvelut pelaavat mutta siella oleskeluhan vastaa oleskelua missa tahansa, missa on lamminta ja aurinkoista, eli se on meikalaiselle ihan sama.

Yhden Hua Hin-illan tapahtumista pitaa mainita muutamalla sanalla ihan erikseen...Hua Hinissa sijaitsee kaksi leppoisan suomalaismiehen, Danin, pyorittamaa guesthousea, joista (ainakin) toisen yhteydessa sijaitsee myos baari/ravintola. Ravintola palvelee esimerkiksi koti-ikavaa potevia suomalaisia kotoisan ruoan ja kahvin merkeissa. Baari vetaa luonnollisesti puoleensa myos pohjoismaista asiakaskuntaa, jossa myos suomalaiset ovat hyvin edustettuina. Yhtena iltana siina terasilla istuessa tuli seurattua seuraavanlaista naytelmaa...Ryhma suomalaismiehia (tasta edespain "Reiskoja") istui baarissa ja nautti, tai joi vakisin, merkitavia maaria alkomahoolia. Illan mittaan keskustelu Reiskojen poydassa muuttui vaoimakkaammaksi seka volyymiltaan, etta sanankaanteiltaan. Tassa kunnostautui erityisesti Reiskoista humalaisin, kutsuttakoon hanta tassa yhteydessa "Humala-Reiskaksi" (nimi muutettu). Muut Reiskat jaksoivat kuunnella aikansa (tunnin, pari) taman Reiskan suunsoittoa, kunnes yksi sai tarpeeksensa, nousi ylos, nappasi Reiskaa molemmista korvista kiinni, antoi suullisen laksytyksen ja taman lisaksi viela isallisen iskun nenaan. No Humala-Reiska siita sitten siistittiin ja paikkailtiin kotiinmenokuntoon ja tuk-tuk hoiti loput. Ja homma jatkui kokolailla kuten mitaan ei olisi tapahtunutkaan. Act 2, Scene 1: Kenties reilu tunti taman episodin jalkeen saatiin lisaa ohjelmaa, talla kertaa suomalais-thaimaalaisen yhteisproduktion muodossa. Vanhempi suomalaismies istui iltaa samaisen baarin terasilla nuoren thaineidin kanssa (kts. ylla kohdat "farang" ja "bargirl") ja molemmat nousujohtoisessa humalassa. Tosin neidin humalassa saattoi olla produktion vaatima maara teatteria mukana, silla hanen juomansa Spy naytti kaatuvan kukkaruukkuun kun mies valilla poistui paikalta vessaan tms. Noh, mies oli antanut neidille guesthouse-huoneensa avaimet sailoon ja yht'akkia avaimia ei enaa loytynytkaan. Naisen kassin sisalto tutkittiin ja ei mitaan...Tassa vaihessa alkoivat aanenpainot voimistuman myos taman shown osalta ja huuto siirtyi baarin eteen kadulle kun neitia lopulta alettiin vieman kohti putkaa (epaily siita, etta avain on luovutettu eteenpain ja joku muu on kaynyt tyhjentamassa huoneen kaikesta vahankin arvokkaammasta), yleison kertyessa ymparille. Neiti oli jo tukevasti seurassaan olleen miehen otteessa ja suunnan oli maara olla kohti poliisiasemaa, kun repi itsensa irti ja paatti, etta illan show ei ole taydellinen ennen kliimaksia. Jonka paatti toteuttaa riisumalla shortsinsa ja paitansa siina kadulla, osoittaakseen, etta avain ei todellakaan ole hanella, vaan hukanteilla. Niin, alushousuja ja rintaliiveja neidin ei ollut tarpen riisua, silla niita ei ollut paalla lahtokohtaisestikaan...Siina se sitten juoksenteli edes takaisin, tuolta se tuli ja tuonne se meni, pillusillaan. Ja kansa sai leipaa ja sirkushuveja. Ja liikenne jotakuinkin pysahtyi silla kohtaa kadunpatkaa. Reipasta toimintaa. No neiti sai vaatteet paalleen ennenpitkaa ja roudattiin mopolla muualle kavereidensa toimesta farangin jaadessa puntaroimaan menetyksiaan. Tarkkaa tietoa tarinan saamasta lopusta ei ole mutta kuulemma sama mies oli nahty samaisen neidin seurassa myohemmin samana iltana. Kuulen Darwinin hekottelevan haudassaan...Suomalainen on suomalainen vaikka voissa paistaisi ja Thaimaaseen lahettaisi.

Torstaina siirryin Hua Hinista linjabiililla Krabiin ja kuten taman blogimerkinnan otsikosta voi paatella, matka ei sujunut taysin ilman kommelluksia tallakaan kertaa. Aikataulun mukainen matka valille Hua Hin - Krabi, on 1000-1800, eli noin kahdeksan tuntia taukoineen. Matkaan Hua Hinista paasimmekin ihan aikataulussa (kiitokset Danille jarjestelyista, sinne vaan muutkin lipun ostoon jos seudulla olette) mutta noin puoli kahden aikoihin, ruokailutauon lahestyessa, kuului bussin perasta outoja aania ja ajoneuvon ohjausominaisuudet tuntuivat hieman karsineen. Tuhoja pysahdyttiin tutkimaan koko henkilokunnan toimesta (4 tai 5 jamppaa) ja hetken tauon jalkeen matkaa jatkettiin verkkaisempaan tahtiin kohti taukopaikkaa. Taukopaikalle halytettiin korjaushenkilostoa ja lopulta bussi lahti paikalta ilman mtkustajiaan, oletettavasti korjattavaksi. "Oletettavasti" sen takia, etta paikallisen tavan mukaan, kenellekaan ei kerrota mitaan. Siina sitten vierahti usemapikin tunti nyssea odotellessa, kunnes arviolta joskus neljan jalkeen (kelloa ei tullut tuijotettua, siina tuppaa van turhutumaan. Bussi tulee, kun bussi tulee...) linjuri ilmestyi uudelleen paikalle ja matka saattoi jatkua. Ihailtavalla stoalaisuudella paikalliset kylla tallaiseen suhtautuvat, Suomessahan kaynnissa olisi ollut taysi alamolo jo vartin odottelun jalkeen, taalla tunnelmana oli lahinna nou hata. Kaukaaviisaasti en ollut varannut itselleni majoitusta Krabilta, koska kyllahan alkuillasta on reilusti aikaa bussin saapuessa kuudelta. Onhan? Bussi paatti siis saapua Krabille vasta yhdeksalta ja tassa vaiheessa piti sortua ikivanhaan turistinkusetuskikkaan, eli hypata tuk tukin kyytiin ja pyytaa kuskia ajamaan suoraan tuntemaansa majoituspaikkaan. Siina Krabitownin keskustan lapi ajellessa tuli kylla bongttua muitakin vaihtoehtoja valmiiksi, silta varalta, etta pirssikuskin valinta ei miellyta. Ban Chao Fah guesthouse osoittautui kuitenkin ihan riittavaksi tarpeisiini, joten sinne siis. Ja kiireella etsimaan illallista ja olutta, kello oli jo sata.

Lisaa siirtymataivalkommelluksia myohemmin.

Pankokista paeivaeae

2007-01-07T06:27:00.000+02:00

Perille paastiin jalleen kerran, osoite vanha tuttu Sawasdee hotelli Banglampoossa. Sijaintinsakin johdosta oikein oiva paikka, lentokenttabussin paatepysakki on suoraan hotellin oven edessa. Ja samasta paikkaa aikanaan takaisin kentalle. Ei seudun halvin hotelli mutta en olekaan niin hc-travelleri, kuin ankarimmat backpakkerit, joiden etikettiin ei kuulu asua ilmastoiduissa, omissa huoneissa. Jos tallaista majoitusvaihtoehtoa kaipaa, niin Khaosan Rd. on kyseisia paikkoja pullollaan.

Tama olikin ensimmainen Thaimaan-reissuni, joka alkoi Bangkokin uudelta Suvarnabhumin lentoasemalta. Kentta on melkoisen massiivinen vanhaan Don Muangiin verrattuna ja edelleen pienta laittoa vailla mutta maahantulovouhotukset hoituivat varsin tehokkaasti. Lentokenttabussilla paasi tosin vanhalta kentalta Banglampoohon parhaimmillaan vajaassa tunnissa, nyt ei meinannut kaksi riittaa. Tosin siita voi syyttaa suurelta osin Bangkokin kaoottiskatastrofaalista liikennetta, ei niinkaan etaisyytta. Loppumatkalla turisti jo turhautui sen verran, etta kun maisemat alkoivat nayttamaan tutuilta, vaihtui bussikyyti apostolinkyydiksi. Eli aikaa kannattaa varata siirtymataipaleisiin...

Matkalla kentalta keskustaan huomaa kylla sen, milla vimmalla tata kaupunkia kehitetaan...Kaupungin siluetti muuttuu jatkuvasti uusien pilvenpiirtajien myota ja myos Banglampoon alueen ilme on muuttunut melkoisesti niiden vajaan kahden vuoden aikana, mita itsella on paikasta kokemuksia. Tosin kolikon kaantopuolikin on helposti nahtavissa, siina missa moottoritien toisella puolen kohoaa uusia pilvenpiirtajia, jatkavat toiset eloaan motarin "vaaralla" puolella hokkelikylissaan, harmonisekasortoisessa yhteisymmarryksessa.

Pari paivaa on tassa nyt siis tasoiteltu aikaeroa, lahinna Khaosanin baareissa hengaillen, paikallisen keittion antimista nauttien ja moskiittojen maalitauluna ollen. Kelit ovat olleet mita miellytavimmat, lampotilan pyoriessa kolmenkympin korvilla ja kosteuden ollessa verrattain alhainen. Ihan joka hetki ei edes ole hiki virrannut. Jatko hoituu jotakuinkin niin, etta maanantaina hyppaan bussiin ja huristelen parisataa kilometria etelammas, Hua Hiniin. Siella on tarkoitus viettaa kolme paivaa tuttuja morjenstaen (paikalla edustettuna jo valmiiksi seka tyopaikkani, etta perheeni) ja ankarasti chillaten. Nukkumispolitiikkakin pitaisi olla hanskassa, Baan Busarin nimisessa, majoitustoimintaan keskittyneessa pk-yrityksessa. Siella siis 11.1. asti, jonka jalkeen suunta kohti Krabia, jossa siellakin tuttuja seka tyomaalta, etta siviilielamasta. Tarkemmat kuviot Krabilla viela auki, Phi Philla pitaa kayda, aika nayttaa loput. Heippa taas hetkeksi, kuulen Changin kutsuvan.

Thaimaassa kuohuu

2007-01-01T10:46:00.000+02:00

Bangkokissa otettiin sitten käyttöön astetta voimakkaammat Uuden Vuoden räjähteet...

Suunnitelma muotoutuu.

2006-12-30T12:52:00.000+02:00

Mikäli lentoaikataulu on edes viitteellinen, niin Bangkokiin saavutaan siis viides päivä tammikuuta. Majoituskuvioita miettiessäni puntaroin vaihtoehtoa esim. Sukhumvitin alueelle hakeutumisesta, mutta kaiken lukemani perusteella, taidan sittenkin pysyttäytyä vanhassa ja tutussa Banglampoossa, Rattanakosinin alueella. Majoitusta en ajatellut varata etukäteen, tuolla seudulla sen järjestyminen ei ole ongelma, eikä mikään.

Parin päivän aikaerotasoittelun jälkeen rintamasuunta käännettäneen kohti Etelä-Thaimaata ja siellä Krabin seutua. Krabi Townin lisäksi olisi tarkoitus piipahtaa muutama päivä jollain saarella, vaihtoehtoina lähinnä Koh Phi Phi ja Koh Lanta. Sieltä sitten paluu Bangkokiin Hua Hinin kautta ja takaisin kotiin 19.1. Saattaa myös käydä niin, että järjestys on BKK-HH-Krabi-BKK mutta se jää nähtäväksi. Kyllä siitä hyvä tulee.

Matkakuvakilpailu

2006-12-21T11:40:00.000+02:00

Rahoitusyhtiö GE Money (etuliite rahoitusyhtiö lienee turha, ei tuon niminen firma voi non-profit hyväntekeväisyystoimintaakaan harrastaa...) ja Image Kustannus OY:n julkaisema matkailulehti Mondo, järjestävät yhteistyössä matkakuvakilpailun, jonka osallistumisaika päättyy tämän vuoden lopussa. Osallistuin muutamalla räpsäisyllä itsekin, sinne vaan kaikki kuvia lätkimään.

Sodan arvet.

2006-12-16T00:20:00.000+02:00

NATO:n pommitusten jäljet ovat edelleen nähtävissä Belgradin lähetystöalueella.

St. Sava

2006-12-16T00:09:00.000+02:00

Pyhän Savan katedraali Belgradissa. Tuntematon patsastelija etualalla.

Kauppahalli

2006-12-16T00:03:00.000+02:00

Budapestin vanha kauppahalli. Suositellaan huokean ruoan ystäville.

Buda castle

2006-12-15T23:53:00.000+02:00

Budan linna öiseen aikaan Pestin puolelta kuvattuna.

Ai niin...

2006-12-14T16:22:00.000+02:00

Lukeekohan tätä kukaan muu kuin minä itse? Mahtaako se olla jonkin asteinen jakomielitaudin oire, että kirjoittaa itselleen internetin välityksellä? Taudinkuvat kehittyvät teknologian rinnalla...

Thaimaaseen ainakin.

2006-12-14T15:59:00.000+02:00

Kolmen päivän vuorolista-akrobatian jälkeen voi todeta, että vapaata löytyy ja 4.1. lähdetään siis Helsinki-Vantaalta Austrian Airlines:in kyydissä Wienin kautta Bangkokiin, jossa ollaan perillä seuraavana päivänä iltapäivällä. Lentoliput tuli tosin ostettua jo ennen vapaiden varmistumista mutta ne nyt yleensä ovat lähinnä järjestelykysymyksiä. Jatkosta Thaimaassa ei ole muuta tietoa, kuin että Hua Hin:ssä pitäisi piipahtaa ja 19.1. palata kotiin SAS:in siivillä. Saaattapi olla, että tulee käytyä taas jossain maan rajojen ulkopuolellakin. Minkäköhänlainen (kaunis sana) skene löytyisi Bruneista...

Matkakuumetta vai kotiväsymystä?

2006-12-12T20:03:00.000+02:00

Kun perjantaina valmistaudun kotimatkaan Budapestissa, niin tuntuikin jo siltä, että nyt palaa kotiinsa ihan mielellään ja on hetken aloillaan. Sitten palasin kotiin. Ja Suomen "talveen." Tänään, neljä päivää myöhemmin, tilasin lennon Thaimaaseen heti vuodenvaihteen jälkeen, pari viikkoa siellä. Perkele.

Viikonlopusta ja loppuviikosta

2006-12-05T22:36:00.000+02:00

Perjantaina otettiin siis Igorin kanssa heti töiden päätyttyä suunnaksi Belgrad, jonne ajomatka normaalisti kestää vajaat neljä tuntia. Nyt ilmestyi mutkia matkaan jo heti 500m ajelun jälkeen, sillä paikallinen poliisi (eli rendörseg, niinkuin meillä on tapana leikkisästi tokaista) oli pistänyt moottoritien alkuun tarkastuspisteen pystyyn ja kaikki autot pysäytettiin pikaisen takakonttitarkastuksen ajaksi. Jälkeenpäin saimme kuulla, että vankikarkuria siinä etsittiin. No etsittiin mitä etsittiin mutta se tarkoitti myös sitä, että ensimmäisen kahden kilometrin matkaan saatiin aikaa kulumaan noin 45 minuuttia. Tarkastuspisteeltä Serbian rajalle matka kuitenkin joutui mukavasti ja raja-asemalle päästiin noin tunnissa ja 20 minuutissa. Hyväkuntoista moottoritietä koko matka, ei paha rasti. Rajakin ylittyi sukkelasti ja matka joutui muutenkin, kunnes saavutettiin Belgrad, jossa perjantain alkuillan liikenne oli tukkinut kaupungin sisääntuloväylän kokolailla totaalisesti. Samaa tietä kun käyttävät mm. liki kaikki Manner-Euroopasta Turkkiin suntaavat rekat, niin jononmuodostus on sitten samaa luokkaa. Eli kaupungin rajalta keskustaan hotellin hujakoille saatiin tuhrautumaan noin tunti. Muuten ajelu Serbiankin puolella on melko vaivatonta, tie melko hyvässä kunnossa, liikenne verrattain maltillista ja jonkin verran moottoritietäkin. Maisemissa tosin ei ole kehumista, vaikuttaa lähinnä Pohjanmaalta loputtomine peltoineen ja Turisti Itse nukahtikin pelkääjän paikalle tuon tuosta monotonisen maiseman ja rankan työviikon turruttamana.

Igor oli ottanut ohjat käsiinsä jo alkuviikosta ja varannut Turistille omatoimisesti hotellin keskustasta, eli palvelu pelasi kyllä. Igor itse majoittui viikonlopuksi siskonsa luo mutta oli joskus aiemmilla reissuilla käyttänyt tätä samaista hotellia ja uskalsikin sen johdosta suositella paikkaa. Majoituin parin yön ajan siis Hotel Splendid:ssä, aivan Belgradin keskustassa. Paikka mainostaa itseään kolmen tähden hotellina mutta kyllä niistä tähdistä pari voi jättää ihan suosiolla huomioimatta. Erittäin old-skool-tyyppinen majoitusratkaisu, jossa karut mutta askeettiset huoneet. Mutta tärkeimät kriteerit täyttyivät; huokea (~50€/yö), keskeinen sijainti (~5 min. kävelymatka keskustan kävelykatualueelle), riittävästi lämpöä (liikaakin, yön sai nukkua ikkuna auki) ja suihku, josta virtasi lämmintä vettä (10 minuutin odottelun jälkeen mutta mihinkäs sitä Turistilla kiire). Aamiainenkin kuului hintaan, pari kuppia vahvinta länsimaisen sivistyksen piirissä tavattua kahvia ja voilla täytetty, siinä paistettu ja sillä sivelty omeletti karkoittamaan krapulaa.

Igor jätti Turistin tässä vaiheessa muutamaksi tunniksi oman onnensa nojaan ja poistui perhettään morjenstamaan ja pienen levyttelyhetken jälkeen suuntasin kaupungin katuja mittailemaan. Minkään valtakunnan karttaa kun ei mukana olut, niin kovin kauas hotellin nurkilta ei viitsinyt karata mutta sai sitä siinäkin pari tuntia mukavasti kulumaan. Ysin aikoihin Igor ja kaverinsa Goran poimivat Turistin kyytiin ja sitten otettiinkin suunnaksi yllättäen pubi. Ilta vierähti iloisesti jaskaa pauhaessa ja Tramvaj-baarin oman panimon tuotteita nauttien. Eräs alkuillan kävelyretken havainto kristallisoitui viimeistään baarissa heiluessa. Jo ennen humalaa. Eli poikamiehet/muut asianharrastajat hox: balkanin naiset tarjoavat kyllä silmäniloa koko rahalla. Eikä niillä kasva edes viikset... Tramvajsta suunnattiin pikkutunneilla Tonavan rannoille ja siellä kohteena oli Hotel Yugoslavian (nykyään hieman kuvaa paremmassa kunnossa mutta suljettuna edelleen) kupeeseen parkkeerattujen bailulaivojen rivistö, joissa paikalliset bilettivät läpi yön kuin viimeistä päivää. Perinteisten serbialaisten viisujen modernimmat versiot raikasivat ja jengi lauloi ja tanssi. Turistille oli jo etukäteen mainostettu, että Belgradissa osataan juhlia ja siltä se kyllä alkoi pikkuhiljaa vaikuttamaan...Party on.

Lauantaina maksettiinkin sitten edellisen yön laskuja ja iltapäivä meni aika hiljaisissa merkeissä, varovaisesti ulkoillen ja kaupunkiin tutustuen. Igor vietti koko päivän perheensä parissa, joten illan tullen Turisti koukkasi kirjakauppaan lukemista hakemaan (William Gibson: Pattern Recognition, hieman laimeasta lopusta huolimatta suosittelen) ja loppuilta seurasi seuraavaa kaavaa: puolisen tuntia päämäärätöntä kävelyä -> kahvilaan/baariin juomalle ja lueskelemaan. Toistetaan X kertaa. Edellinen ilta/yö painoi kuitenkin vielä sen verran, että kahden aikoihin Turisti löysi itsensä jo hotellilta vaakasuorasta asennosta.

Sunnuntaina hc-turismia. Uloskirjautuminen hotellista aamuyhdeksältä ja nähtävyyksiä pällistelemään. Ensimmäisenä nokka kohti Pyhän Savan kirkkoa, joka arkkitehtislangilla todettuna on "myöhäisempää möhkälemäisyyttä" edustava ortodoksipyhättö. Sieltä suunta kohti 90-luvun lopun NATO:n pommituskampanjassa kärsineitä rakenuksia (muistanette sen Kiinan suurlähetystöepisodin?), jotka ohitimme perjantai-iltana kaupunkiin saapuessamme. Rakennukset oli jätetty siihen kuntoon, johon NATO ne ystävällisesti ja huokealla remontoi. Liekö enempi mielenilmaus, vai krooninen pers'aukisuus syynä, tiedä häntä. Pysäyttävä näky kuitenkin keskellä nykyaikaista eurooppalaista pääkaupunkia, sota on edelleen melko tuoreessa muistissa ja se käytiin vielä verrattain lähelläkin... Liekö se sitten sitä kuuluisaa ironiaa, että Yhdysvaltain nykyinen suurlähetystö sijaitsi melkein vastapäätä erästä pommitettua rakennusta. Sitten hieman kaukaisempaa Belgradin historiaa, eli suunta keskustan shoppailuhelvetin halki kohti Kalemegdan linnoitusaluetta. Belgradhan on nikkaroitu suurelta osin kukkulan päälle, josta aukeaa näköalat Tonavan ja Sava - joen laaksoihin ja tätä näiden jokien risteyskohtaa päivysti aikanaan tämä linnoitus. Ja muikeat näköalathan sieltä kaupunkiin ja jokilaaksoon aukesikin. Päivä vain valitettavasti hieman utuinen, vaikka muuten vastasi suomen syyskuun alkupuolta, joten aivan parasta antia ei näköaloista saanut irti. Tämän tetsauksen jälkeen mittariin olikin kertynyt jo reilut 15 kilometria, joten loppuaika kaupungissa meni lähinnä maleskellen, käyskennellen, oleskellen ja chillaten. Iltapäivän loppupuolella Igor poimi taas Turistin kyytiinsä ja suunta otettiin takaisin kohti Budapestia. Matka sujui tällä kertaa ilman liikenteen asettamia rajoitteita mutta rajalle emme ehtineet ihan ensimmäisinä, joten niissä muodollisuuksissa saatiinkin vierähtämään tunti ihan leppoisasti. Kaiken kruunasi Unkarilainen rajavartiomies, joka suhtautui skeptisesti yhtälöön:

kaksi skinheadin oloista jamppaa, toinen Bosniasta, toinen Suomesta,
tulossa Serbiasta "lomalta", menossa Budapestiin "töihin",
toisen passi käsinkirjoitettu (vuoden pikapassi, saksalainen kolleegansa päätti rikkoa oman passini männä talvena) ja sisälsi leimoja muun muassa Bahrainista ja Kamputseasta..

Sitä passia siten tutkittiinkin oikein suurennuslasilla ja useamman sedän kesken mutta lopulta matka saattoi jatkua takaisin kohti tilapäistä kotia Budassa. Belgrad yllätti kaiken kaikkiaan positiivisesti ja ensi vuonna onkin tarkoitus mennä takaisin, viimeistään silloin kun Suomi matkaa Serbian vieraaksi nahkakuulaa potkimaan.

Viimeisen budaviikon alkuun maanantaille oli järjestävä seura organisoinut social event:in, eli koko poppoo suuntasi Fataliin vetämään napansa pullolleen. Mikäli kiinnostaa syödä ruokaa sellaisina annoskokoina, joilla ruokkisi keskisuuren etiopialaiskylän vuoden ajan, voi paikkaa suositella lämpimästi. Eikä se hinnallakaan ole pilattu. Eikä tule ahmittua, kun aika menee lähinnä kikatellessa tyttömäisesti valtaville annoksille. Ammatillisesti loppuviikko oli kohtuu tiivis, teknisistä ongelmista johtuen päivät venyivät hieman suunniteltua pidemmiksi, joten esimerkiksi van Gogh-näyttelyn sai jättää ihan suosiolla tällä kertaa väliin. Mutta keikka saatiin kuitenkin valmiiksi ja nyt voi istua tyytyväisenä Ferihegyn kentällä olutta siemaillen ja lentoa odotellen. Hauskaa oli, ensi vuonna toivottavasti uusiksi. Tai jos ei duunin merkeissä, niin kenties kesällä Szigetin festareille. Muita lähtijöitä?

Budapest, pt. 2

2006-11-29T19:22:00.000+02:00

Toinen Budasessio alkoi siirtymätaipaleella, sunnuntaina 26.11. Siinä missä kaksi ensimmäistä viikkoa oli ammatillisesti ns. harjoitteluviikkoja, niin nyt pistettiin heti maanantaiaamusta täysi hönkä päälle. Haasteet sen kuin kovenevat mutta mukavaa on silti, kyllä tämä aina kotiolot voittaa.

Töiden ohella on tullut harrastettua sosiaalista kanssakäymistä paikallisväestön kera (treffit viehättävän unkarittaren kanssa) ja kulttuuria kevyesti keskellä päivää. Eli kävin tuossa tänään töiden jälkeen väijymässä Jari Silomäen valokuvanäyttelyn "My Weather Diary" Dorottya Galleriassa. Mielenkiintoinen sekoitus valokuvausta ja kirjallisia havaintoja Silomäen omasta arjesta ja maailmasta yleensä. "The night beetween Christmas day and Boxin day in Kuivasjärvi. At the same time a tsunami is travlling towards the beaches in South-East Asia." Näyttely koostui 130 kuvasta teksteineen, joista osa onnistuneempia kuin toiset, mutta keskimäärin erittäin onnistunut esitys taiteilijalta. Suosittelen, mikäli satutte moiseen näyttelyyn joskus, jossain törmäämään.

Aloin tuossa edellisen kaksiviikkoisjakson lopussa pohtimaan, että mitäs jos hakeutuisin viettämään sen toisen vapaan viikonlopun jonnekin muualle Budapestin sijaan, Keski-Euroopan sydämessä kun ollaan. Ensimmäisenä kävi mielessä Bratislava mutta koska siellä on tullut jo käytyä, päätin kekata jotain muuta. Seuraavan vaihtoehdon, eli Wienin, raakkasin pois ihan vaan oikeastaan sen takia, että se on Wienissä, joten viikonloppumatkailun kohteeksi valikoitui Balkanin niemimaa ja siellä tarkemmin Belgrad. Bosnialainen kolleega suuntaa omalla autollaan Budapestista töiden päätteeksi kohti Serbiaa sisartaan morjenstamaan, joten päätin pummata jampalta kyydin ja tutustua pikaisesti tuohonkin taajamaan, täällä kun nyt kerran tosiaan melkein naapurissa ollaan. Perjantaina edessä siis reilun neljän tunnin köröttely läpi Unkarin ja pari yötä Belgradissa. Which is nice. Raporttia Serbiasta tuonnempana, nyt pitää suunnata illalliselle.

Niin tästä Budapestista...

2006-11-29T00:27:00.000+02:00

Päivitysaikataulu pääsi "yllätäen" kusemaan ounastellusta. No, kuvaillaan nyt viime aikojen tapahtumia kuitenkin tässä vaiheessa muutamilla sanoilla.

Eli kuten aiemmin tuli sanottua, Budapestiin saavuttiin 5.11. ja vajaat 2 viikkoa täällä tuli sittemmin vietettyä. Kyseessä siis työmatka, johon heittäydyttiin Eurocontrol:in kutsumana. Työhön sen enempää pureutumatta voin todeta, että on aina mukava tavata kolleegoita muista maista ja tuleehan samalla arvioitua näitä ennakko-odotuksia, joita tiettyjen valtioiden kansalaisista on. Jotkut stereotypiat tuntuvat vaan kantavan loputtomiin (katson juuri sinua Saksa...), kun taas jotkut mielikuvat murenevat saman tien (terveisiä Romaniaan). Haastavaa duunia ja mielenkiintoisia ja mukavia ihmisiä tuli taas tavattua enivei.

Ensimmäinen viikko täällä vierähti pitkälti outoon työmaahan totuttautuessa. Iltaisin tuli harrastettua kevyttä kaupunkisuunnistusta kolleegoiden kanssa, teemalla ruoka ja juoma. Pääsääntöisesti tuli kuitenkin oltua perin kiltisti, aamulla piti olla virkkuna valmiina töihin. Itsekkäätkin motiivit ruokkivat tätä tavoitetta, sillä tavoitteena on jättää ammatillisesti hyvä ja aktiivinen kuva itsestään, jotta nimi on paikallisilla veijareilla selkeästi mielessä, kun Turistin työnhakupaperit jossain vaiheessa kolahtavat Budapestilaiseen postilaatikkoon. Ai niin, tuosta Unkarilaisesta ruoasta sananen...

Jo ensimmäisen Unkari-visiitin yhteydessä viitisen vuotta sitten, jäi lähtemättömästi mieleen se, että täällä saa aikuinen mies oikeaa ruokaa. Luetaan: ravintoa on lautasella runsaasti, se on verrattain huokeaa ja sokerina pohjalla; ateriat edustavat kasvissyöjän pahimpia painajaisia. Eli lihaa, joka on kääritty lihaan, joka on paistettu läskissä, joka tarjotaan lihan kanssa. Ja sivuun perunaa. Ei jää nälkä isommallekaan pojalle.

Kahden duuniviikon väliin jäävä viikonloppu tuli vietettyä myös paikan päällä ja silloin seuraksi saapui reipaspoika Pasi, suoraan Suomesta. Pasilta löytyy paikallistuntemusta opiskelijavuosiltaan , joten viikonloppu vierähtikin sitten lähinnä näitä vainuja seuraten, enempivähempi kekkulissa. Mainittakoon potentiaalisille turisteille tästä viikonlopusta kaksi paikkaa:

Budapestin kauppahalli. Alakerrasta kuivattuja chilejä ja yläkerrasta gulassia ja janojuomaa naurettavaan hintaan, sekä
Baari ChaChaCha, nerokkaasti Kalvin Tér:in metroasemalle jemmattu juottola, jossa liemi oli viileää ja meininki vielä viileämpää. Mainio luola.

Pyhäpäivä tuli pyhitettyä krapulan ohella elokuvateatterissa Boratille. Sivistynyt maa, ei dubbaa elokuviaan, joten turistikin pärjää teatterissa. Sitten olikin Pasin aika poistua kotosuomeen ja Turistin aika mennä makuulle...

Toinen Budaviikko menikin melko rauhallisesti, töiden ohella kevyttä illastamista ja hotellin baaritiskin takana työskentelevien neitien jututtamista harrastaen. Viikon kulttuuriantia edusti tiistaina 14.11. ravintola/jazz-laiva A38 Hajo:lla tarkastettu, saksalaisen Böhren & der Club of Gore-orkesterin keikka. Mielenkiintoinen sekoitus rajoista vapaata jazzia, electronicaa ja kokeellista metallia. Siinä, missä bändin pari viimeisintä levyä ovat edustaneet melko seesteistä, ambient-vaikutteista kutujatsia, niin keikalla tuli kyllä orkesterin juuret pontevasti esiin (aloitti hc/metal-pumppuna, muistaakseni 80-luvun loppupuolella). Paikoin perin ankaraa mättöä. Ja mielenkiintoisia instrumenttivalintoja...Kitaraa ja bassoa soitettiin hiustrimmerillä, rumpuja soitettiin sellon jousella ja kitaraa tapailtiin paikoin myös rumpupalikoilla. Ai niin, mainitsinko jo rumpalin soittamat viinilasit ja tyhjän muovisen juomapullon? Tämän kaiken taustalla yksi jamppa sormeili sekvensseristään esiin mitä muikeimpia saundeja. Hankalaa oli kyllä diggailu, se täytyy myöntää...Tämän tahtiin jos alkaa päätään nyökyttelemään, niin henkilökunta soittaa kyllä sairaanhoitohenkilöstön paikalle ja siinä käy äkkiä niin, että Turisti Itse roudataan ensiapuklinikalle spastikkona hoitoa saamaan.

Loppuviikko lähinnä töitä ja 17.11. perjantaina palattiin kotiin. Huomenna lisää 26.11. alkaneesta, jälkimmäisestä Budasessiosta.

Välillä vähän työmatkaa.

2006-11-06T17:03:00.000+02:00

Näistä nyt ei yleensä jaksa kauheasti kirjoitella mutta koska tällä kertaa kohteessa viivähdetään pidempäänkin, niin voisihan tänne jotain kokeilla rustata.

Eli nyt ollaan Budapestissa. Eilen illalla saavuttiin paikalle ja keikka jatkuu perjantaihin 17.11. asti. Silloin edessä paluu viikoksi taas Suomeen ja 26.11. uudestaan kahdeksi viikoksi tänne. Which is nice.

Ei tässä vaiheessa aiheesta enempää, yritetään ehtiä näkemään vähän kylääkin jossain vaiheessa ja raportoidaan tapahtumien kulusta mahdollisuuksien mukaan.

Syyslomaa pukkaa.

2006-10-16T11:36:00.000+03:00

Elämän Ehtoo matkatoimisto järjestää elämyksettömyysmatkan lokakuiseen Prahaan. Syksy on ihmisen parasta aikaa. Eli 17.-21.10. delegaatio Lös, Roope, Rami ja Turisti Itse imevät kulttuuria Tsekin Tasavallassa. Kulttuuria on kaavailtu imettävän ainakin seuraavissa formaateissa:

vaaleat tsekkioluet,
tummat tsekkioluet,
Becherovka,
absintti.

Saas nähdä mitä tästä kehkeytyy. Uutiset kymmeneltä.

Lisää reissaamista.

2006-08-31T19:32:00.000+03:00

Tänään matkustan Porvooseen. Kiehtovaa.

Tsukiji.

2006-08-31T18:42:00.000+03:00

Tsukijin kalamarkkinat. Näitä kapeita käytäviä siellä oli kymmenittäin, silli tuoksui.

Turisti itse.

2006-08-31T18:39:00.000+03:00

Illastamassa japaniantyyliin Roppongissa.

Rakkaudenpesä.

2006-08-31T18:37:00.000+03:00

Love Hotel Hill, Shibuya.

Shibuya.

2006-08-31T18:30:00.000+03:00

Ihmisvilinää Shibuyassa.

Sayonara Nippon.

2006-08-29T21:24:00.000+03:00

Se oli sitten siinä.

Jos viimeisten päivien tapahtumia vielä hieman valoitetaan, niin perjantai jatkui kalamarkkinoiden jälkeen kevyellä pyykinpesulla (ei saa matkustaa lentokoneessa haisulina) ja illalla sovittiin Emin kanssa tapaaminen Roppongin alueelle illallisen merkeissä. Emi veikin turistin taas perinteiseen japanilaisravintolaan, jossa kengät jätetään narikkaan ovella ja ruokailu suoritetaan tatamilattialla tyynyn päällä istuen. Ilta meni taas leppoisasti pikkuannoksia napostellen ja shochua nauttien. Näitä paikkoja on kyllä mahdoton löytää ilman paikallistuntemusta, sillä ravintoloiden nimet kirjoitetaan neon-mainoksiin ainoastaan kanji-merkeillä ja ravintola sijaitsee yleensä jossakin kerrostalon äxännessä kerroksessa, jonne pitäisi vielä löytää sisäänkäyntikin. Emi lupasi toimittaa meikäläiselle ensi vierailua varten mallin siitä, kuinka "Traditional Japanese Dining" kirjoitetan kanji-merkein, niin saattaa turistikin löytää mestoille. Ilta piti päättää kuitenkin jo ennen puolta yötä, sillä Emin piti napata viimeinen juna kotiinsa, joka sijaitsi tunnin matkan päässä keskustasta. Itse leikittelin ajatuksella siirtyä Ebisun kaupunginosan hieman baareilemaan mutta otinkin viimeisen metron Asakusaan ja baareilin hieman sitten siellä. Seuraavalle päivälle oli etukäteen allokoitu reissun toinen krapula, mutta koska ilta tuli otettua melko rauhallisesti, niin ei sellaista saatukaan aikaiseksi. Taksit ovat nimittäin Tokiossa melkoisen arvokkaita ja koska turistin budjetti alkoi olla loppuun kaluttu, niin päätin siis jättää tämän yöelämän kokemisen seuraavaan kertaan ja järjestää silloin majoituksen lähempänä ns. mestoja.

Lauantain aloitin seuraamalla Asakusa Samba-tapahtumaa (mikäs sen japanilaisempaa, kuin samba) mutta ihmispaljouden johdosta suuntasin kohti Shibuya:a, Tokion trendikkäimpien nuorten shoppailu- ja hengailualuetta. Eipä sinänsä, japanilaisnainen samba-asusteissa ei ole lainkaan huonompi yhdistelmä... Shibuya:n alue muistutti paljon Shinjuku:a ihmismassoineen ja suuntasinkin heti kaaosta karkuun kohti "Love Hotel Hill"-seutua. Love Hotel:han on japanilainen instituutio siinä missä shinkansen, manga ja karaokekin. Ihmisten asuessa ahtaasti pienissä asunnoissaan, on usein vaikeaa löytää omaa rauhaa niitä intiimimpiä hetkiä varten, joten nokkelat japanialaiset ovat ratkaisseet asian perustamalla hotelleita, joissa majoitushinnoittelu alkaa 30 minuutin visiitistä aina vuorokausikohtaiseen hintaan asti. Näissä sitten niin nuoret, kuin vanhematkin pariskunnat voivat käydä purkamassa paineitaan ilman muiden perheenjäsenten läsnäoloa. "Love Hotel Hill" on Shibuya:n alueella oleva, tällaiseen toimintaan erikoistuneiden hotelleiden keskittymä. Tämän jälkeen palloilin vielä aikani ympäriinsä muualla Shibuya:ssa, jonka jälkeen suuntasin Harajukun kautta takaisin Roppongiin hetkeksi pubiin chillaamaan ja nauttimaan muutamasta oluesta ja Valioliigapelistä. Koska seuraavana päivänä oli edessä kotiinlähtö melko varhain aamulla, pitikin suunnata kohti kenttämajoitusta jo heti yhdentoista jälkeen, pakata kamat valmiiksi ja alkaa kiskomaan unta kuulaan.

Sunnuntaina oli edessä siis paluu arkeen ja se aloitettiin poistumalla hotellilta 07:30 kohti Uenon juna-asemaa ja Naritan kentälle suuntaavaa Skyliner-junaa. Tämä lieneekin se näppärin tapa liikkua Tokion keskusta-alueiden ja sieltä varsin kaukana sijaitsevan lentokentän välillä. Äveriäämpi voi tietysti valita taksin mutt sopiii sitten samalla varautua vajaan kahdensadan euron laskuun...

Kentällä rutiinit sujuivat japanilaisen tehokkaasti ja vaikka Suomen halki paluulento suuntautuikin, niin Kööpenhaminassa piti käydä vielä kääntymässä, ennenkuin Helsinki-Vantaalle mätkähdettiin eilen illalla 2230, 21 tunnin matkanteon jälkeen. Väsyneenä mutta onnellisena, hieno reissu jälleen kerran.

Päivitän vielä muutamia kuvia ja yleisiä fiiliksiä reissusta kunhan raahaan arseni Tampereelle viikon mittaan, täältä tähän.

Sananen metromatkustuksesta.

2006-08-25T09:20:00.000+03:00

Se on tuo Tokion metro muuten melkoisen mielenkiintoinen paikka aamuruuhkan aikaan. Miljoonia ihmisia pitaa toimittaa aamuisin tyopaikoilleen ja sen kylla huomaa. Laiturilla seistaan siistissa parijonossa merkityissa paikoissa ja odotetaan metroa saapuvaksi (noin minuutin valein aamuruuhkassa) ja kun se saapuu, aloitetaan johdettu ahtautuminen vaunuun. Koko orkesteria motivoi toimintaan useampi megafonilla varustettu metrolaituriseta (virallinen nimike, tarkistin kirjasta), jotka kohteliaasti mutta maaratietoisesti (ilmeisesti, suokaa anteeksi japaniantaitojeni puutteet) usuttavat ihmisia sulloutumaan vaunuihin. Siina vaiheessa, kun vaunu on taynna, ryhdytaan painamaan porukkaa kasaan - hieman "Kuinka monta teekkaria mahtuu Kuplavolkkariin"-tyylisesti - tiiviimmin ja tiiviimmin, kunnes ovet mahtuvat juuri ja juuri kiinni. Siella sita sitten ollaan, kohtalaisen lahekkain, eli ns. "tappituntumalla."

Tokion metrohan on tunnettu paitsi tasmallisyydestaan (junat menevat justiinsa eika melkein niinkuin aikatauluissa lukee), myos siita, etta naissa tapotaysissa vaunuissa naiset joutuvat jatkuvasti kourinnan ja kahminnan kohteeksi. Ruuhka-aikana junissa onkin ainoastaan naisille tarkoitettuja vaunuja, joten naissa olosuhteissa sellaisen vaunun kayttoa kannattaa harkita, mikali tanne aiotte suunnata arvon neidit.

Ai niin, sama show tietysti toteutuu sitten iltapaivalla uudestaan toiseen suuntaan. Jotta tasta saa kaiken irti, niin kannattaa hankkiutua jollekin suurelle risteysasemalle (Ueno, Shinjuku, yms) ja heittaytya virran vietavaksi.

Valheita, valheita.

2006-08-25T09:08:00.000+03:00

Ala-asteelta lahtien meille syotetaan propagandaa, jonka mukaan kalat, tursaat, katkat, sun muut olennot vaikuttavat merissa, jarvissa ja joissa. Kaikki paitsi tonnikala tietenkin, sen luontainen elinymparistohan on peltipurkki K-Kaupan sailykehyllyssa, sielta sita tulee sita tonnikalaa. Vahan niinkuin persikoitakin. No enivei, mita tulee "merenelavien" luonnolliseen asuinymparistoon, niin voin nyt varmuudella todeta, etta vesistoissa ne eivat ela, vaan tulevat kalatehtaasta. Ja olen nahnyt sen tehtaan. Sen nimi on Tsukiji-market ja se sijaitsee Tokiossa. Jos kalojen kansantarustoon kuuluu Dantemainen kuvaus fisujen helvetista, niin se lienee tama samainen paikka. Kaiken kaikkiaan mainio paikka kaikille ruoasta, eritoten kalasellaisesta kiinnostuneille. Saavuin paikalle tuossa hieman ennen yhdeksaa, joka oli kuitenkin pikkaisen liian myohaan jotta olisi nahnyt kuinka "tonnikalat" saa kyytia (ilmeisesti muovaavat purkkitonnikalasta sellaisia sioja, kalan muotoisia otuksia, joita sitten kaupataan eteenpain). Ja nalkahan siella lompsiessa tuli, joten piti vetaista sushi-aamiainen. Nami. Markkinapaikka itse on sellainen messuhalli, jossa tukkukauppiaat myyvat yon saaliin suoraan kauppiaille ja ravintoloille, mutta josta myos yksityishenkilot voivat ostaa paivan kalatarpeensa. Hieman vaarallista puuhaa siella trukkien seassa navigointi kieltamatta oli mutta ihan kiva kokemus. Saako aikuinen mies kayttaa sanaa "kiva"?